Akateemikkojen ja intellektuellien koronavirusreaktioita seuratessa, asioita kriittisemmin tarkasteleva ulkopuolinen on saanut toistamiseen pettyä ristiriitaisiin ja epäuskottaviin lausuntoihin.

Harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, tämän päivän (epä)älymystö toistaa samaa ”koronasanomaa” kuin eri maiden poliittinen johto, valtamedian toimittajat, terveysviranomaiset ja talousvaikuttajat. Koronapolitiikassa vallitsee masentava, irrationaalinen konsensus.

Italialainen vasemmistointellektuelli, Cardiffin yliopistossa Walesissa työskentelevä Fabio Vighi, katsoo että jopa vasemmiston ajattelijat ovat antautuneet ”hätäkapitalismin ideologialle”. Esimerkiksi hän nostaa slovenialaisen Slavoj Žižekin koronakirjoitukset, joissa yhteiskuntien sulkutiloja ei kritisoida, vaan ylistetään.

Vighi vetää tästä synkät johtopäätökset, joihin on vaikea olla yhtymättä: nykyvasemmisto on kyvytön näkemään, miten koronakriisi toimii täydellisenä myrskynä, joka vain nopeuttaa autoritaarisen kapitalismin nousua uusliberalismin tuhkasta.

Vighin mukaan merkityksellisen vasemmisto-opposition katoaminen, joka oli avaintekijä jo uusliberalistisen vallankumouksen onnistumisessa, on ratkaisevaa kapitalistisen vallan uuden vaiheen käynnistymiselle, jossa entisenlainen ”työyhteiskunta” liberaalidemokraattisine päällysrakenteineen tullaan kylmästi romuttamaan.

Sensuurin valta nykyisessä yritysten omistamassa infosfäärissä pakottaa kaikenlaisen toisinajattelun marginaaliin, ”salaliittoteorioiden” maailmaan. Yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa olevat eivät halua pudota paarialuokkaan – niinpä he ovat joko hiljaa, tai tukevat ulostuloissaan vallitsevaa narratiivia.

Älyllisesti rehellisempi akateemikko Vighi vierastaa julkisesti ”salaliittoajattelua”, mutta uskaltaa sentään sanoa, että ”nykypäivän ideologia ylläpitää hegemoniaansa demonisoimalla kaikki poikkeamat virallisesta agendasta”.

Kuitenkin kriisiytynyt kapitalismi on itse kaivanut ”orwellilaisen kaninkolon, johon olemme vajoamassa”. Vighistä kyse ei ole pelkästään ”sodasta virusta vastaan, vaan työyhteiskuntaa vastaan”, jonka kannattavuus on heikentynyt dramaattisesti viimeisten neljän vuosikymmenen aikana ja joka on paisuttanut rahoituskuplia, joiden puhkeaminen voi vielä räjäyttää kaiken.

Hän toistaa näkemyksensä siitä, että jo valepandemiaa edeltänyt maailmantalous tukehtui kestämättömään velkavuoreen (sekä yksityiseen että julkiseen). Syksyllä 2019 maailmanlaajuinen velkasuhde suhteessa bruttokansantuotteeseen oli noussut kaikkien aikojen korkeimmalle tasolle, 322 prosenttiin, ja varoituksia tuhoisan romahduksen lähestymisestä annettiin päivittäin.

Koronakriisi olisi nähtävä globaalikapitaalin itsekkäänä pelastautumisyrityksenä epävakaassa tilanteessa. Länsimaiset hallitukset ovat nyt perustamassa bioturvallisuusinfrastruktuureja, joiden tarkoituksena on hallita talouden romahtamisesta johtuvia väistämättömiä häiriöitä; ”sopimukseen” sisältyy myös rahoitusmarkkinoiden uudelleenkäynnistyminen ja hyperinflaatio, jonka myötä eliitti ottaa haltuunsa lähes kaiken, mitä voidaan omistaa ja hallita.

”Tämän vuoksi meillä ei ole edessämme vain väliaikainen terveydellinen hätätilanne, joka hälvenee heti, kun vaara on julistettu hävinneeksi. Kyseessä on pikemminkin maailmanlaajuinen instrumentum regni, jota toistetaan jokaisella mahdollisella kerralla”, Vighi varoittaa.

Toisin sanoen, kapitalismi keksii itsensä uudelleen ”täysin digitalisoituna feodaalisena teknokratiana”. Viime kädessä hengitystievirus toimii harhautuksena: bioturvallisuuden varjolla annamme hyväksyntämme kapitalistiselle vallankaappaukselle, joka tuomitsee suurimman osan meistä sukupuuttoon tai vapaaehtoiseen/vastentahtoiseen orjuuteen: tulevaisuuteen, jossa identiteettimme muokataan ”kulutuskeskeisestä oikeudettomaksi”.

Vighin mielestä nykyvasemmistolaiset tukevat täysin ”kapitalistista valtiota ja sen yhä kestämättömämpiä pelastuskertomuksia”. Yli vuosi koronapandemian virallisen alkamisen jälkeen he suhtautuvat edelleen myönteisesti kaikkiin rajoittaviin toimenpiteisiin ja kansanterveyden nimissä tehtäviin poliittisiin päätöksiin.

Teknokraattinen valtio, olipa se sitten näennäisesti liberaali tai konservatiivinen, punainen, sininen tai vihreä, on vain ”talouden poliittinen lihas”: omaksutuilla ismeillä ei ole todellista merkitystä tässä ylikansallisen rahavallan omistamassa systeemissä.

Vighi katsoo, että koronaviruksen varjolla aiheutettu sosioekonominen tuho suuressa osassa maailmaa on ”täysin sopusoinnussa hätäkapitalismin dystooppisen himon kanssa” – se on itse asiassa olennainen osa pääoman ”mieletöntä rationaalisuutta”, joka on täysin välinpitämätön niitä kohtaan, joita poljetaan ja jotka jätetään jälkeen.

Neljännen teollisen vallankumouksen puolustajat toivottavat avoimesti tervetulleeksi ”suuren uudelleenkäynnistyksen”. Kyseessä on yhteiskunnan massiivinen muodonmuutos, jonka tavoitteena on ”kopioida kapitalistinen sorto korkeammalla teknologisen monimutkaisuuden tasolla ja jossa bioturvallisuus toimii ideologisena vahtikoirana”.

Virus on tarjonnut ihanteellisen maaperän, ei ”globaalin solidaarisuuden kukoistukselle ja kommunismin väistämättömyydelle”, vaan väkivaltaisen ”luovan tuhon” prosessin käynnistämiselle, jonka tavoitteena on ”sosiaalis-taloudellisen apartheidin aikaansaaminen köyhyyden, sorron ja propagandan tappavalla yhdistelmällä”.

Poliittisesti katsottuna, horisontissa ei ole odotettavissa mitään vallankumouksellista uutta alkua – ainakaan jos Vighiltä kysytään. Koronaviruksen pysähtymisen yhdistäminen kommunismin mahdollisuuteen voi olla teoreettisesti ovelaa, mutta se on edelleen vain idealistista tai kyynistä harhautusta.

Vasemmistolainen Vighi on huomannut, että korona-aikana hyödynnetään myös pahimman luokan propagandaa: jos protestoi poikkeusoloja ja koronarajoituksia vastaan, tulee leimatuksi ”äärioikeistolaiseksi”.

Kapinan merkitys on jo poistumassa sanastostamme, mutta samalla lisätään virkavallan valtuuksia, aivan kuin kansalaisten mahdollisia vastareaktioita ennakoiden. Vighi pelkää, että ”ilman kansan kollektiivisen vastarinnan muotoja, yhteiskunta muuttuu ulkoilmavankilaksi – mikäli meidät edes päästetään ulos kodeistamme”.

Vaikka ei ole epäilystäkään siitä, että olemme todistamassa kapitalismin romahdusta, on naiivia olettaa, että tällainen romahdus on välttämättä räjähdysaltis: vaikka se luo kurjuutta useimmille, se ei synnytä spontaanisti vallankumouksellisia olosuhteita uudelle fasismille, kommunismille, tai jollekin muulle vaihtoehdolle.

Vighin mielestä ”sivilisaatiomme hidastunut romahdus” synnyttää nykyisessä vaiheessa vain sen ”autoritaarisen kaksoisolennon”. Kapitalistinen romahdus yrittää valtamedian ja auktoriteettien avustuksella pakottaa meidät uskomaan, että selviytyäksemme meidän on suostuttava suurempiin annoksiin ”vihreämpää, turvallisempaa ja oikeudenmukaisempaa” hätäkapitalismia.

Lyhyesti sanottuna olemme kokemassa tektonista muutosta, jossa kapitalismi pyrkii pitämään itsensä hengissä muuttamalla hieman muotoaan. Entinen yhteiskunnallinen rakenne tuhotaan, koronaan väsyneet ja talouskriisin kurjistamat massat kurinalaistetaan. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan päivitettyä ideologiaa.

Monille länsimaisille vasemmistolaisille ”usko koronaan kataklysmisenä tapahtumana” oli aina poliittinen valinta, erityisesti Trumpin ja Bidenin välisen vaalikilpailun jälkeen. Heidän perustelunsa voidaan tiivistää seuraavasti: koska useimmat koronaskeptikot tulevat poliittisesti oikealta, virallinen ”sosiaalidemokraattinen kertomus” on ehdottoman luotettava.

Sama ”väärinkäsitys” pätee myös oikeistolaisiin, jotka pitävät lukituksia ”sosialistisina toimenpiteinä” ja näkevät ”kulttuurimarxismia” siellä, missä itse asiassa vain kapitalistinen koneisto jauhaa kansallisvaltiot ja natiivikulttuurit jo ajat sitten syrjäyttänyttä globalisaatiota uuteen muottiin.

”Tällainen poliittinen hämmennys on tyypillistä ajallemme”, toteaa Vighi. Se vahvistaa sen, että vanhentunutta vasemmisto/oikeisto -jakoa manipuloidaan kyynisesti ”havaintojen hallitsemiseksi” osana ”hajota ja hallitse” -ajattelua, jonka ainoa tavoite on nopeuttaa väkivaltaista järjestelmämuutosta.

Nyt kuitenkin yhä useammat ihmiset epäilevät sitä, mitä monet järjestelmällisesti vaiennetut äänet ovat sanoneet alusta alkaen: koronaviruksen aiheuttama kriisi on suurelta osin lavastettu.

Jokaisen, joka haluaa ajatella itse, olisi pitänyt jo tajuta, että tämä hätätilakertomus on – kuten monet muutkin aiemmat ja tulevat narratiivit – epäjohdonmukainen. Monet todisteet viittaavat siihen, että ”koronakuolemia” on paisuteltu ottamalla ajoissa käyttöön uusia lääketieteellisiä menettelytapoja. WHO:n sanoin, ”sovelletaan aina näitä ohjeita, riippumatta siitä, voidaanko niitä pitää lääketieteellisesti oikeina vai ei”.

Kuten jokaisen ideologian kohdalla, todisteiden saatavuus ei kuitenkaan riitä. Pikemminkin ”todellisena tieteenä” (joka on niin todellista, että se kieltää kaiken epäilyn ja keskustelun) mainostetun tieteen valta muistuttaa uuden uskonnon valtaa, kuten Jacques Lacan varoitti jo vuonna 1974: ”Tiede korvaa uskonnon ja on sitäkin despoottisempi, tympeämpi ja hämäräperäisempi.”

Kapitalismi panostaa tietenkin ”todellisen tieteen” voimaan aivan yhtä paljon kuin se hyödyntää ”terveyttä”, joka on nykyään maailman kannattavin liiketoiminta. Ideologisessa mielessä tärkein uutuus liittyy nykyään pelko-pelastus -parin kurinalaiseen käyttöön. Vaikka jotkut maat vastustavat ideologista aaltoa, useimmat länsimaiset demokratiat ovat päättäneet ratsastaa sillä.

Lopputulos on, että olemme antautumassa pelon ja eristämisen (ja naapurien vasikoinnin) kautta tapahtuvaan hallintaan, joka katsotaan kansalaishyveeksi. Kuten Giorgio Agamben on todennut, ”paljaan elämän” (vita nuda) tilaa pandemia-aikana parhaiten ilmentävä hahmo on ”oireeton potilas”, joka mahdollisena taudinkantajana tekee jatkuvasta rokottamisesta ja testaamisesta välttämätöntä, jotta yhteiskunnallisen osallistumisen oikeus säilyisi.

Tutkijana Vighistä on mielenkiintoista havaita, ”miten globaalia (ideologista) rokottamista vaaditaan nyt takaamaan jonkinlainen sosiaalinen identiteetti, joka voisi kompensoida jatkuvaa tuhoa”. Koronakriisi muistuttaa todellakin yhä enemmän ”uutta globaalia uskontoa, jolla on liturginen rakenne sakramentteineen ja rituaaleineen”: sosiaalisen etäisyyden ottaminen, kasvomaskin käyttäminen, käsien pakonomainen desinfiointi, järjestelmällinen epäluulo muita kohtaan ja niin edelleen.

Kaikki tämä jähmettyy ”uskomusjärjestelmäksi, jonka tarkoituksena on nostaa bioturvallisuus uuden jumaluuden asemaan, samalla kun pelisääntöjä muutetaan selkämme takana”. Terrorismin vastaisen sodan” korvaava ”sota virusta vastaan” täyttää saman ideologisen tarkoituksen. Nyt ”vihollinen” on näkymätön ja kaikkialla.

Kohteena on nyt ”vieraiden valtojen” tai ”terroristien” asemasta eri valtioiden oma väestö, joka on tiedotusvälineiden pelonlietsonnan ja bioteknologisen valvonnan kohteena – ei ainoastaan terveyspassin ja rokottamattomien erottelun myötä, vaan myös ID2020-hankkeen avulla, jonka rinnalla todennäköisesti otetaan käyttöön sosiaalinen luototus ja vain vuokraan perustuva talous.

Vighi sanoo suoraan, että mikäli emme kehitä kollektiivisia vastarinnan muotoja nykyistä korona-ahdinkoa vastaan, emme pian herää kommunismiin, ”vaan uusfeodaaliseen helvettiin, jossa herrat orjuuttavat meidät suojellakseen meitä ja suojelevat meitä orjuuttaakseen meidät”.