Kevyempänä kesälukemisena itselläni on vuorossa Geoffrey Robertsin teos, ”Stalinin kirjasto”, Stalin’s Library: A Dictator and his Books (Yale University Press, 2022).

Ennen kuin käsittelen kirjan antia, annan lukijalle neuvoksi lopettaa Stalinin Neuvostoliiton patologisoimisen. Jos ajattelee Stalinin hallintoa aikansa peilinä ja ”vain kansakuntansa hallituksena”, pääsee paljon lähemmäksi totuutta, kuin jos pitää Stalinin aikaa ”ainutlaatuisen pahana”.

Geoffrey Roberts, brittiläinen toisen maailmansodan historioitsija, Corkin University Collegen emeritusprofessori, on tutkinut, mitä kirjoja Stalin luki, miten hän luki niitä ja mitä hän niistä oppi.

Stalin uskoi vakaasti sanojen kehittävään potentiaaliin ja voimakas lukuhalu ohjasi neuvostojohtajaa koko hänen elämänsä ajan. Tämä kirja, joka on sekä elämäkerta että älyllinen muotokuva, tarkastelee Stalinin elämän ja politiikan eri puolia hänen kirjastonsa välityksellä.

Venäjän arkistoissa tekemiinsä laajoihin tutkimuksiin perustuen, Roberts käsittelee Stalinin henkilökohtaista kirjastoa ja sen monia teoksia, jotka tavalla tai toisella avaavat myös neuvostojohtajan mielenmaisemaa.

Toki täytyy muistaa, että kirjoittaja on valtavirran historiankirjoitusta edustava britti, jonka täytyy aina välillä – poliittisen korrektiuden vaatimuksia myötäillen – todeta Stalinin olleen ”paha diktaattori” ja ”verinen tyranni” (jos haluaa nähdä totuutta lähemmäs pääsevän kuvan, kannattaa perehtyä antistalinistien lisäksi sellaisiin tutkijoihin kuten Grover Furr ja Domenico Losurdo).

Historia oli Stalinin lempiaine, sen jälkeen tuli marxilainen teoria ja sitten kaunokirjallisuus. Lenin oli hänen suosikkikirjailijansa, mutta hän luki myös Lev Trotskin ja muiden arkkivihollistensa kirjoituksia.

Stalinin kiinnostuksen kohteet olivat maailmanlaajuisia, mutta hänen ulkomaisten kirjojen lukemisensa rajoittui venäjäksi käännettyihin teoksiin. Robertsin mukaan Stalin oli kiinnostunut myös muinaishistoriasta ja häntä askarruttivat Venäjän tsaarinvallan opetukset, erityisesti Iivana Julman ja Pietari ja Katariina Suuren valtakaudet.

Hän luki paljon sotahistoriaa ja ihaili suuresti tsaarien sankarikenraaleita, kuten Aleksandr Suvorovia, 1700-luvun strategiajohtajaa, joka ei hävinnyt yhtäkään taistelua, ja marsalkka Mihail Kutuzovia, joka kukisti Napoleonin vuonna 1812. Eurooppalaisista Stalin piti arvossa myös Saksan ”rautakansleria”, Otto von Bismarckia.

Stalin jätti merkittävän muistijäljen, paitsi kirjoittamiinsa ja toimittamiinsa kirjoihin, myös niihin, joita hän luki. Stalin piti ymmärrettävästi artikkeleitaan, puheitaan, luentojaan, pamflettejaan ja vihkojaan älyllisenä perintönään. Näiden teosten hän halusi kehystävän elämäkertansa kirjoittamista.

Hanke oli keskeneräinen hänen kuollessaan maaliskuussa vuonna 1953, mutta kolmetoista julkaistua nidettä ovat edelleen olennainen lähde Stalinin elämän ja ajattelun ymmärtämisessä, varsinkin niille elämäkertakirjoittajille ja poliittisille aktivisteille, jotka näkevät Stalinin sellaisena kuin hän itse näki itsensä – aktiivisena poliittisena intellektuellina.

Säilyttääkseen akateemisen uransa, Robertsin täytyy tietysti kuvailla Stalinin hallintoa ”julmaksi”, mutta joidenkin lukijoiden närkästykseksi, brittitutkija päätyy tunnustamaan, ettei neuvostojohtaja ollut mikään psykopaatti, vaan ”tunneälykäs ja tunteva intellektuelli”.

Stalinin sitoutuminen kirjallisuuteen alkoi jo varhain. Hän kävi kirkollista koulua ja korkeamman koulutuksen hän sai gruusialaisessa pappisseminaarissa. Hän pyrki yliopistoon opiskelemaan, tähtäimessään ura professorina, mutta tsaarin sorron vuoksi hän valitsi poliittisen aktivistin elämän.

Kirja, jota nuori Stalin luki ja jota hän opiskeli intensiivisimmin, oli väistämättä kristillinen Raamattu. Sosialistisen maailmankuvan omaksuttuaan, hän kuitenkin vaihtoi kristinuskon totuusväitteet marxilaiseen poliittiseen ideologiaan.

Roberts kertoo Stalinin asettaneen itselleen 300-500 sivun päivittäisen lukumäärän. Kun hän kuoli aivohalvaukseen kirjastossaan vuonna 1953, häntä ympäröivä kirjoituspöytä ja muut pöydät olivat täynnä kirjoja, joiden marginaaleihin hän oli kynäillyt merkintöjä.

Stalin teki lukiessaan muistiinpanoja punaisilla, sinisillä ja vihreillä kynillä, alleviivaten häntä kiinnostavia kohtia, tai numeroimalla tärkeinä pitämiään kohtia. Joskus hän huomautti tekstin viereen ”kyllä, kyllä”, ”samaa mieltä”, ”hyvä”, ”täsmälleen” tai ”aivan oikein”. Toisinaan hän taas ilmaisi halveksuntaa raapustamalla kommentiksi ”haha”, ”hölynpölyä”, tai ”roskaa”. Hän myös korjasi kirjoihin päässeet kielioppi- tai kirjoitusvirheet punakynällä.

Stalin luki erityisesti asiakirjoja, joita tuotiin hänen työpöydälleen päivittäin. Asiakirjoihin hän raapusteli päätöksiä ja toimintaohjeita. Valtiolliset asiat rajoittivat hänen lukuelämäänsä, mutta eivät kuitenkaan kokonaan katkaisseet sitä. Hänellä oli aina aikaa myös kirjojen, pamflettien ja aikakauslehtien kokoelmalleen.

Roberts väittää, että Stalinin syvimmät kiinnostuksen kohteet ja tunteet ilmenivät huomautuksissa ja merkinnöissä, joita hän teki kirjastonsa lukuisiin kirjoihin. Suuri johtaja saattoi tuomita kirjailijoita heidän mielipiteidensä vuoksi, mutta hän kunnioitti heidän kirjojaan. Tämä näkyi huolellisuudessa, jolla hän kommentoi jopa vihollisiksi katsomiensa henkilöiden teoksia.

Elämänsä aikana Stalin keräsi henkilökohtaisen kirjaston, johon arvioidaan kuuluneen noin 20 000 kirjaa. Hän luki paljon lainaamiaan teoksia myös ystäviensä kokoelmista. Neuvostorunoilija Demjan Bedny valitti jopa, että Stalin jätti joskus rasvaisia sormenjälkiä lainaamiinsa kirjoihin.

Puhuessaan neuvostokirjailijoiden kongressissa vuonna 1934, kommunistisen puolueen pääsihteeri totesi, että vaikka sosialismin rakentamiseen tarvittiin rakennusinsinöörejä, maa tarvitsi myös ”ihmissielun insinöörejä, kirjailijainsinöörejä, jotka rakentavat ihmismieltä”.

Robertsia turhauttaa kuitenkin se, että Stalin kirjoitti verrattain vähän kaunokirjallisuutta koskevista näkemyksistään. Hänen kokoelmansa venäläisiä ja kansainvälisiä klassikoita – Puškin, Gogol, Tolstoi, Tšehov, Hugo, Shakespeare – katosi pian hänen kuolemansa jälkeen.

Suurin osa säilyneistä kommentoiduista teoksista liittyy marxilaiseen ajatteluun. Stalin luki ahkerasti, kunnioittavasti ja aidon innokkaasti Leninin teoksia. Jos tämä ei onnistunut, hän tyytyi kilpailijoidensa kirjoittamiin kirjoihin. Kun Trotskin johtopäätökset ärsyttivät häntä, hän kirjoitti marginaaliin sapekkaasti ”hölmö!”.

Nikita Hruštšovin tuomittua Stalinin politiikan vuoden 1956 puoluekokouksessa, suunnitelmista säilyttää entisen johtajan kirjasto luovuttiin. Stalinin mittava kokoelma, johon kuului muun muassa politiikkaa, psykologiaa, urheilua, uskontoa ja lääketiedettä käsitteleviä teoksia, sekä Turgenevin ja Dostojevskin romaaneja, hajosi.

Josif Stalin säilytti huomattavat älylliset kykynsä elämänsä loppuun asti, vaikka 1950-luvun alkuun mennessä hänen fyysinen terveytensä alkoi heikentyä. ”Olen seitsemänkymmenenvuotias”, hän sanoi kerran osoittaen kirjoja, joita hän luki historiasta, kirjallisuudesta ja sotilasasioista, ”mutta silti jatkan oppimista aivan kuten ennenkin”.