Poliittista järjestelmää Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Britanniassa, hallitsevat ihmiset, jotka halveksivat kantaväestöä, mutta joiden omat näkemykset, päätökset ja tulevaisuuden suunnitelmat ovat toinen toistaan älyttömämpiä, ainakin tavallisen kansalaisen näkövinkkelistä.

Parlamentarismista on tullut outo sirkusareena, jossa esiintyjiksi valitaan yhä naurettavampia hahmoja. Välillä tuntuu, että tämä kaikki tehdään tarkoituksella. Kuvittelenko, vai nauraako joku kulisseissa? Onko kaikki suurta näytelmää?

Euromaissa valtaan on nostettu naisia, joilla ei näytä olevan alkeellistakaan historian tajua; ilmeisesti oikeat kontaktit länttä hallitsevan eliitin viiteryhmiin riittävät meriiteiksi. Mikäpä siinä on sitten pitää ajoittainen herännäisliberaali moraalisaarna narratiivin mukaisesti. Kaikki on kuitenkin Putinin syytä.

Symboliset johtajat heijastavat spengleriläistä perikadon aikaa. Amerikassa itseään täynnä oleva tosi-tv-tähti korvattiin dementoituvalla vanhuksella. Pikku-Britanniassa Boris Johnson korvataan pian jollakin uudella komediahahmolla, joka taantuman keskellä yrittää valaa uskoa uppoavan saarivaltion näkymiin ja uhitella Venäjän ja Kiinan suuntaan.

Länsimaissa ei ole enää vakavasti otettavia poliitikkoja, ainoastaan vanhoja, omahyväisiä typeryksiä ja nuorempia mielistelijöitä, jotka näkevät asemansa valokeilassa vain ponnahduslautana kohti uusia, entistä tuottoisampia uravaihtoehtoja.

Omaa ajattelua ei tarvita, sillä joku taustalla huolehtii kaikesta; todellisten vallanpitäjien marionetin tarvitsee vain esiintyä näyttelijän tavoin. Ehkä tarvitaan jokin pitkä, opettavainen kurjuuden aika, että jäljelle jääneet ihmiset edes hieman tästä viisastuisivat.

Poliittisissa aivoriihissä on yritetty keksiä, miten globaali angloamerikkalainen imperiumi saisi jatkoaikaa ja pääsisi niskan päälle kilpailuasetelmassa. Talouden ponzi-huijaus kaatoi jo vuosia sitten koko korttitalon, mutta erilaisten hätästrategioiden ansiosta romahdus on saatu pidettyä poissa näkyvistä.

Korona-ajan ja Ukrainan sodan piti olla alkusoittoa kapitalistieliitin uudelle tavalle johtaa globaalia järjestelmää. Tämän piti olla suuri harppaus eteenpäin kohti kansainvälistä ”managerialismia”, jossa parhaat ja kyvykkäimmät teknokraatit hallitsisivat kosmopoliittista maailman liittovaltiota ja sen indoktrinoituja massoja.

Jossakin johtajien kokousten, eliitin tulevaisuuden visioiden ja arkitodellisuuden välinen syvä juopa paljastuu, vaikka valtamedia yrittääkin hybridivaikuttamisen keinoin pitää kansalaisten huomion muualla.

Saksalaisten ja muiden amerikkalaisten miehitysvyöhykkeellä elävien on pian muutettava paikkoihin, joissa on tarpeeksi lämmintä elää ilman venäläistä kaasua. Ylipäätään Euroopassa elintaso laskee ja mantereen tulevaisuus näyttää synkältä. Eurokansalaiset maksavat kovan hinnan poliitikkojen transatlantismista.

Suomessa uutisseuranta rikollisjärjestö Naton täysjäsenyyteen etenemisestä jatkuu, turkkilaisen kuunsirpin varjostamana. Pääministeri Marinin kesämekko herätti ihastusta pride-kulkueessa. Ylen aamu-uutisissa siteerataan uskottavana lähteenä amerikkalaisten neokonservatiivien sota-ajatushautomoa.

Entä sitten presidentti Sauli Niinistö, jonka kannatusluvut lähestyvät sataa prosenttia? Presidentin kanslia iskostaa kansalaisten mieliin Suomen länsisidonnaisuutta postailemalla sosiaaliseen mediaan kuvia suosikkipresidentin toistuvista tapaamisista amerikkalaissenaattoreiden kanssa.

Ottaako jonkun ylikansallisen jättiyhtiön luoma, erittäin kehittynyt ja tietoisuuden saavuttanut tekoäly ennen pitkää globaalin vallan, seurattuaan tarpeeksi kauan sivusta tämän pellemaailman menoa? Tässä vaiheessa sekään vaihtoehto ei erityisemmin kauhistuttaisi.