Edesmennyt poliittinen strategi ja lännen globalistien sisäpiiriläinen Zbigniew Brzezinski esitti jo vuonna 1997, että lännen hegemonian jatkuminen ja Aasian maiden – erityisesti Kiinan – nousun hillitseminen, onnistuisi vain globaaleja energiavaroja hallitsemalla.

Syyskuun 11. päivänä 2001 toteutettu psykodraama, New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja ja Pentagonia kohti suunnattu terrori-iskujen sarja, tarjosi ”katastrofaalisen ja katalyyttisen tapahtuman – kuin uuden Pearl Harborin”, sotilaallisten interventioiden käynnistämiseksi.

Kuten amerikkalaiskenraali Wesley Clark totesi, ”Afganistanin lisäksi aiomme tuhota seitsemän maata viidessä vuodessa: Irakin, Syyrian, Libanonin, Libyan, Somalian, Sudanin ja Iranin”.

Näiden maiden energiavarannot – niiden lisäksi, jotka ovat jo länttä hallitsevan eliitin omistuksessa – johtaisivat siihen, että länsimaiden hallinnassa olisi 60 prosenttia maailman kaasuvarannoista ja 70 prosenttia maailman öljyvarannoista.

Kahtena vuosikymmenenä sen jälkeen, kun Brzezinski esitteli strategiansa, länsi uppoutui sotilaallisiin toimiinsa maailman energiavarojen hallitsemiseksi. Vuoteen 2018 mennessä oli selvää, että alustavat suunnitelmat olivat epäonnistuneet.

Läntisen globaalin hegemonian ylläpitämisen mahdottomuus on käynyt ilmeiseksi lännen vaikutusvallan jatkuvan rapautumisen myötä, mikä on tapahtunut samaan aikaan lännen kilpailijoiden vaikutusvallan kasvun kanssa.

Tilanne on edellyttänyt korjausliikettä, ”niin sanottua b-suunnitelmaa”, kuten Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin EBRD:n neuvonantaja ja konsultti, tohtori Fadi Lama kirjoittaa.

Länsi yrittää herättää henkiin kaksinapaisen maailman, jossa se hallitsisi yhä edes osaa maailmasta ”arvojensa” ja omien peukaloitujen ”sääntöjensä” puitteissa. Toinen alue jäisi ainakin toistaiseksi ”barbaaristen” Euraasian valtojen vaikutuspiiriin.

Lännen nykyinen geostrategia pyrkii nostamaan uuden rautaesiripun Venäjän ja Yhdysvaltojen eurovasallien välille. Ukrainan konfliktin myötä tämä on jo osittain toteutunut. Myös Euroopan unioni on saatu Bidenin kaudella entistä tiukemmin Yhdysvaltojen intresseille alisteiseksi vyöhykkeeksi.

Yleisesti hyväksytty selitys on, että länsimaat asettivat Kremliä kohtaan ankaria pakotteita odottaen, että siten Venäjän talous romahtaisi, presidentti Putinin valta heikentyisi ja sisäpoliittinen ilmapiiri muuttuisi otolliseksi lännestä ohjatulle vallankaappausyritykselle.

Mikään näistä odotuksista ei ole vielä toteutunut. Päinvastoin, rupla on vahvistunut suhteessa dollariin ja euroon ja Venäjän talous voi paremmin kuin useimmat länsimaiset taloudet, joissa inflaatio on ennätyksellisen korkea. Media sentään rummuttaa hintojen nousun olevan ”Putinin vika”.

Usein on kuitenkin jätetty huomiotta näiden pakotteiden tuhoisa vaikutus globaaliin etelään. Elintarvike-, energia- ja talouskriisejä pahentaa entisestään se, että Yhdysvaltojen keskuspankki Fed on nostanut korkotasoa.

Tämä vaikuttaa globaalin etelän maiden velanhoitokykyyn ja saattaa ne konkurssin partaalle, sekä lännen hallitsemien Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston armoille. Sri Lanka on varoittava esimerkki tästä suuntauksesta.

Vaikka pakotteilla on hyvin kielteinen taloudellinen vaikutus länsimaihin itseensä, ne sopivat kuitenkin täydellisesti strategiseen tavoitteeseen, jonka mukaan nykyisillä kriiseillä yritetään saada mahdollisimman monet eteläisen pallonpuoliskon maat jäämään lännen vaikutuspiiriin.

Läntisessä strategiassa on myös yritetty iskeä kiilaa Euraasian suurvaltojen välille. Nixonin ajan Kiina-strategia ei ehkä onnistuisi tänä päivänä, mutta Ukrainan konfliktin ja pakotepolitiikan myötä Venäjästä on yritetty tehdä paariavaltio.

Näin uuden kylmän sodan aikana, rautaesiripun laskeuduttua, maailmaa jaetaan taas kahtia: Yhdysvaltojen johtamaan länsiblokkiin ja Brzezinskin nimeämään ”Barbariaan” – toisin sanoen, Euraasiaan – jonka ytimessä ovat ”RIC-maat”, Venäjä, Iran ja Kiina.

”Länsi jatkaa yhä uusliberalismin tiellä”, Lama arvioi. Koska sen hallinnassa oleva väestö ja resurssit ovat pienenemään päin, se köyhtyy merkittävästi nykyiseen verrattuna, mikä edellyttää tyytymättömiä kansalaisia kurissa pitävien poliisivaltioiden perustamista. Koronasulut ja muut viime vuosina toteutetut pakkotoimet tarjoavat välähdyksen ”demokratioiden” tulevaisuuteen.

Lännen alaiset globaalin etelän maat jatkavat köyhtymistä, mikä edellyttää lännelle uskollisten diktatuurihallintojen pystyttämistä. Sosioekonomisten olosuhteiden heikkenemisen seurauksena on odotettavissa lisää epävakautta ja poliittisia levottomuuksia.

Elintarvike-, energia-, inflaatio- ja velanhoitokriisien täydellisessä myrskyssä monet globaalin etelän maat ovat heikossa asemassa ja ne voidaan pakottaa liittymään läntiseen maailmaan. Tätä helpottaa se, että niiden taloudellinen ja poliittinen eliitti on jo naimisissa länsimaisen rahoitusjärjestelmän kanssa.

Jos länsi ei kuitenkaan kykene tarjoamaan tehokkaita ratkaisuja itse luomiinsa kriiseihin, epäonnistuminen yhdessä kolonialistisen menneisyyden kanssa, tekee Euraasiaan liittymisestä entistä houkuttelevampaa muille maille. Tähän vaikuttaa myös se, kykenevätkö Venäjä ja Kiina antamaan etelän maille riittävästi tukea tänä myrskyisänä aikana.

Lama huomauttaa, että Venäjä on jo tarjoutunut auttamaan Afganistania ja Afrikan maita elintarviketoimituksissa ja Iran on toimittanut bensiiniä Venezuelalle sen polttoainekriisin aikana. Kiina on puolestaan kehittänyt infrastruktuuria globaalin etelän maissa Vyö ja tie -yhteyshankkeensa puitteissa.

Kuten venäläinen taloustieteilijä ja Euraasian talousliiton integraatioministeri Sergei Glazyev jo vihjasi kuvaillessaan nousevaa, vaihtoehtoista globaalia rahoitusverkostoa: ”Globaalin etelän maat voivat olla uuden järjestelmän täysivaltaisia osallistujia, riippumatta niiden dollareissa, euroissa, punnissa ja jeneissä kertyneistä veloista. Vaikka ne laiminlöisivät näissä valuutoissa olevien velvoitteidensa täyttämisen, sillä ei olisi mitään vaikutusta niiden luottoluokitukseen uudessa rahoitusjärjestelmässä.”

Lama kysyykin, kuinka monesta globaalin etelän valtiosta länsimaat voivat realistisesti pitää kiinni, jos euraasialainen liittouma tarjoaa lännen riistopolitiikan sijaan uutta alkua puhtaalta pöydältä, ilman velkaa?

Odotettavissa on poliittisesti myrskyisä ajanjakso myös Irakissa ja Libanonissa. Koska länsimaat eivät pysty tarjoamaan kestäviä ratkaisuja ja koska paikallisilla vastarintapuolueilla on vaikutusvaltaa näissä maissa, Irak ja Libanon saattavat lopulta liittyä ”barbaarien” Euraasiaan, yhdessä Jemenin kapinallishallituksen kanssa.

Persianlahden öljysheikkiyhteisöt ovat länsimaiden luomuksia ja siksi ne kuuluvat oletuksena länteen. Kahden viime vuosikymmenen tapahtumien vuoksi mieli saattaa vielä muuttua. Lännen epäonnistumiset Afganistanissa, Irakissa, Syyriassa ja Jemenissä ovat vakuuttaneet arabiyhteisöt siitä, että länsi on menettänyt sotilaallisen etulyöntiasemansa, eikä pysty enää tarjoamaan pitkän aikavälin suojelua.

Lisäksi toisin kuin länsimaat, Venäjä ja Kiina eivät ole sekaantuneet suoraan maiden sisäisiin asioihin, mikä on sheikkiyhteisöille tärkeä tekijä. Viimeaikaisista diplomaattisista jännitteistä lännen kanssa on osoituksena se, että Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien johtajat ovat ennennäkemättömästi hylänneet Yhdysvaltojen hallinnon öljyntuotantovaatimukset.

Länsijohtoinen aikakausi lähenee loppuaan, vaikka valtamedia meillä ja muissa euromaissa yrittää yhä luoda toisenlaista kuvaa asioiden tilasta. Tällaisen aikakauden loppu ei tietenkään tapahdu rauhanomaisesti; viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana käydyt sodat ovat tästä todisteena. Turbulenssi tulee siis vain kasvamaan.