Viime vuoden joulukuussa, Nury Vittachi ja Phill Hynes kirjoittivat siitä, kuinka Yhdysvaltojen sotilasasiantuntijoiden mielestä Kiinan kanssa käytävä ”sota Taiwanista” olisi toivottava, ”koska Aasian kasvua maailman talouden ydinalueeksi ei voi pysäyttää”.

Länttä hallitseva eliitti siis haluaa toisenkin mittelön Ukrainan konfliktin lisäksi. Mutta vain pienen, rajoitetun sodan ja jälleen jonkun muun takapihalla, ei tietenkään Amerikan maaperällä. Yhdysvallat onkin tehnyt ahkerasti yhteistyötä Britannian kanssa tätä tavoitetta silmällä pitäen.

Venäjän karhun kiusaamisen jälkeen yritetään houkutella Kiinan lohikäärme lentoon. Jatkuvalla ärsyttämisellä, kiinalaishallinto pyritään yllyttämään ensi-iskuun, jota sitten käytettäisiin infosodan rintamalla Kiinaa vastaan, aivan kuten tehtiin Venäjänkin kohdalla Ukrainan operaatiossa.

Länsimaisilla tiedotusvälineillä on keskeinen roolinsa tässä prosessissa. Kiinan mustamaalaamisen lisäksi, tiedotusvälineet vähättelevät tai ignoroivat Yhdysvaltojen selvästi aggressiivisia Kiinan-vastaisia toimia: on yritetty värivallankumousta Hongkongissa, Xinjiangin uiguurimuslimit on valjastettu propagandan välineiksi ja lännen sota-alukset seilaavat Etelä-Kiinan merellä kuin kotonaan.

Provokaatioiden sarja saattaa jatkua jo elokuussa, jolloin Yhdysvaltojen demokraattipuolueen grand old lady, edustajainhuoneen puhemies Nancy Pelosi, aikoo vierailla Taipeissa, aivan kuin demokratialaboratorio ”Taiwan” olisi oikea valtio, jonka länsi haluaa tunnustaa ”ainoaksi oikeaksi Kiinaksi”. Kiina on varoittanut ”vakavista seurauksista”, mikäli Pelosin vierailu yritetään toteuttaa.

Länsi uhittelee Kiinalle, koska tarkoituksena on horjuttaa kansantasavallan ja sitä johtavan kommunistisen puolueen vakautta ja kääntää maan kehitys ja asema maailmassa muutamalla vuosikymmenellä taaksepäin.

Tämä on kuitenkin vain osa laajempaa tavoitetta. Aasiasta tulee pian globaalin talousvallan keskus. Aika käy vähiin sen varmistamiseksi, että Yhdysvallat ja sen liittolaiset toisella puolella maailmaa hallitsisivat ja valvoisivat Aasiaa, sen sijaan, että aasialaiset itse tekisivät yhteistyötä naapureina.

Lisäksi länttä hallitsevalle eliitille on tärkeää, että nousevat vallat tietävät paikkansa ”kansainvälisessä sääntöpohjaisessa järjestyksessä”. Läntisen liberaalidemokratian olisi säilytettävä ensisijaisuutensa ja Kiinan ja Kaakkois-Aasian maiden omat hallintojärjestelmät olisi hylättävä ”autoritaarisina” ja ”totalitaarisina”.

Tiedotusvälineet ovat valmistelleet maailmaa paitsi Venäjän, myös Kiinan-vastaiseen konfliktiin jo vuosien ajan. Amerikkalaiset sotahaukat ovat käyttäneet aikaa ja rahaa rahoittaakseen ”demokratia-aktivismia” Aasiassa ja luodakseen vaikutelman, että Hongkongin, Xinjiangin, Tiibetin ja Taiwanin asukkaat haluaisivat itsenäistyä Manner-Kiinasta – vaikka tutkimukset osoittavat valtaosin, että tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Yhdysvallat haluaa sysätä Kiinan ”Taiwanin konfliktiin”. Mikäli tässä onnistutaan, lännen tiedotusvälineet kuvaavat Kiinan kiusaajaksi ja Yhdysvallat valkeaksi ritariksi, joka karauttaa ”demokratian saarekkeen” avuksi. Oletuksena on, että kahakka yhdistäisi muut maailman maat Kiinaa vastaan, Yhdysvaltojen puolelle.

Länsi on siis valmis uhraamaan taiwanilaiset, aivan kuten se on valmis taistelemaan Venäjääkin vastaan ”viimeiseen ukrainalaiseen”. Taiwanin skenaariossa amerikkalaiset sotastrategit, kuten Elbridge A. Colby, kehottavat Yhdysvaltoja olemaan varustamatta mahdollisia siviilikohteita ilmatorjunnalla, koska Kiinan iskujen aiheuttamat sivulliset vahingot herättäisivät suuren yleisön vihan, mikä on välttämätöntä Pekingin lyömiseksi.

Toisin sanoen Taiwanin kansalaisten kuolemat, ”sivulliset vahingot”, olisivat Yhdysvaltojen kannalta mahtava pr-voitto. Mitähän Taipeissa ajatellaan tällaisista suunnitelmista, joissa kapinallisen kiinalaisprovinssin länsimielisille asukkaille jätetään uhrin rooli? Kannattaako Yhdysvaltojen ja lännen tukeen luottaa?

Joku voi luulla, että tämäntyyppinen strategia on vain oikeistolainen, republikaanisiiven sodanlietsojien epärealistinen suunnitelma. Nykyisellä yrityksellä ajaa Kiina sotaan on kuitenkin puoluerajat ylittävä tuki Yhdysvalloissa. Myös Bidenin demokraattihallinto on täynnä neokonservatiiveja, joiden ulkopolitiikka perustuu sotilaallisiin interventioihin ja vallanvaihto-operaatioihin.

Sopii kuitenkin kysyä, miksi Kiina ottaisi riskin ja hyökkäisi Taiwaniin, vaikka länsi provosoisikin sitä eri tavoin? Niin kauan kuin länsimaat noudattavat virallisesti ”yhden Kiinan politiikkaa”, Taiwanin myöhempi yhdistyminen mantereeseen on lähes varmaa. Pekingin tarvitsee vain odottaa ja antaa ajan kulua.

Länsimaiset analyytikot pitävät Kiinan väestöongelmia suuressa arvossa, mutta Taiwanin ongelmat ovat paljon pahempia. Kun kokonaishedelmällisyysluku on vain yksi lapsi naista kohti, Taiwanin työvoima loppuu sukupolven kuluessa ja sen on saatava lisäväkeä mantereelta.

Jos länsimaat luopuvat yhden Kiinan politiikasta ja edistävät Taiwanin itsemääräämisoikeutta, Kiina on kuitenkin aseteknologisesti valmis sotilaalliseen yhteenottoon, jonka Yhdysvallat voi hyvinkin hävitä. Amerikkalaisten sotahaukkojen into ”rajoitettuun sotaan” voi kostautua pahemman kerran, ottaen huomioon Kiinan nykyiset, mittavat valmiudet.

”Jos haluatte rauhaa, valmistautukaa sotaan. Jos haluatte sotaa – ja tappiollista sotaa – provosoikaa voimakasta vastustajaa valmistautumatta”, toteaa puolestaan David P. Goldman maanmiestensä illuusioihin Kiinan voittamisesta.

Epäilen, että jo elokuussa voimme nähdä, siirrytäänkö tuumasta toimeen ja mikä on Kiinan vastaus Yhdysvaltojen alati lisääntyviin provokaatioihin.