Suomalaispoliitikkoja on vieraillut tiuhaa tahtia Ukrainassa kuvauttamassa itseään. Nyt myös presidentti Sauli Niinistö on matkustanut Kiovaan, missä hän on esiintynyt lehdistölle näyttelijä Zelenskyin rinnalla, sotilaallisen vihreään asuun pukeutuneena.

Niinistön vierailusta ja Nato-maiden lupaamasta tuesta huolimatta, Ukrainasta kuuluu kummia. Zelenskyin hallinto vaikuttaa olevan hajoamispisteessä; on eronneita, erotettuja ja helikopteriturmassa sopivasti menehtyneitä ministereitä.

Jotkut ”sisäiset puhdistukset” liittyvät väitettyihin korruptiotapauksiin, mikä ei toisaalta herätä ihmetystä: ennen Ukrainan konfliktin nykyistä, uutta kuumaa vaihetta, maa tunnettiin lähinnä oligarkeistaan, korruptiosta, ihmiskaupasta ja muista hämäryyksistä. Zelenskyi tuli Panaman paperien myötä tunnetuksi varakkaana veronkiertäjänä, vaikka hänen vaatimattomaksi jäänyt näyttelijän uransa on tuskin hänen tulojensa takana.

Ukraina väittää olevansa demokratia ja taistelevansa läntisten arvojen puolesta, mutta itse asiassa se on varsin autoritaarinen maa, jossa tiedotusvälineet on joko vaiennettu tai valjastettu valtion propagandan levittämiseen. Zelenskyi on pidätyttänyt useimmat poliittiset kilpailijansa ja tukahduttanut kaiken opposition. Ukrainan salainen poliisi on väitetysti myös likvidoinut hallinnon vastustajia.

Tällaisen valtion kanssa virallinen Suomi kokee nyt median myötävaikuttamaa kohtalonyhteyttä ja on valmis avustamaan Kiovan hallintoa yhä uusilla tukipaketeilla ja sadoilla miljoonilla, joista ei koskaan saada penniäkään takaisin.

Kaiken lisäksi Niinistö havaitsee kuulemma yhtäläisyyksiä Suomen sotien ja Ukrainan tilanteen kanssa. Yrittääkö hän kilpailla pääministeri Marinin kanssa siitä, kumman lausunnot ovat itänaapurin suuntaan tylympiä?

Viimeisen vuoden aikana, Suomen valtiojohto on kääntänyt entisen, varovaisemman ulko- ja turvallisuuspolitiikan päälaelleen ja ylpeilee nyt Venäjän-vastaisuudellaan Baltian traumavaltioiden tapaan. Suomen uusi tyyli ei tuo poliittiselle eliitille kunniaa, vaan herättää lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä.

Moni Ylen ja iltapäivälehtien uutisointiin uskova kokee kuitenkin vielä karmean yllätyksen, Ukrainan ja Nato-lännen hävitessä sotansa. Näin on käymässä, sillä Venäjä on jo tehnyt miltei selvää Ukrainan omasta armeijasta. Kun taistelut lopulta raukeavat, mitä sotaa lietsoneet poliitikkomme sitten sanovat?

Washington eurovasalleineen saattaa joutua pian vaarallisten valintojen eteen. Pitäisikö sen lähettää Ukrainaan amerikkalaisjoukkoja tai ilmavoimia? Jos se tekisi niin, kuinka nopeasti sota leviäisi Eurooppaan? Entä kannattaisivatko Naton jäsenmaat joukkojen lähettämistä virallisesti Ukrainaan?

Vaihtoehtoinen skenaario on, että Washington ryhtyy pian ajamaan aiemmin vastustamaansa rauhansopimusta, ennen kuin karu totuus paljastuu ja mediakoneiston luoma illuusio voittoisasta Ukrainasta romahtaa. Mutta onko Venäjän johto enää valmis istumaan alas ja keskustelemaan sopimuksesta?