Englantilainen historianfilosofi Arnold Toynbee ei pitänyt Venäjästä, mutta totesi kuitenkin, että sen geopoliittinen laajentuminen on aina ollut luonteeltaan puolustuksellista. Venäläiset yrittävät työntää rajoja mahdollisimman pitkälle, koska muuten Venäjä ei ole suojattuna lännestä eikä idästä. Niinpä se tarvitsee puskurivyöhykkeitä.

Venäläisen historioitsijan ja yhteiskuntatieteilijän Andrei Fursovin mielestä on myös tärkeää laatia ”uusi maailmanpoliittinen ohjelma, sosiaalinen hanke, josta voisi tulla uuden vaihtoehtoisen järjestyksen perusta”. Venäjä ei voi hänen mielestään ”vastustaa länttä vain Euraasian alustalla”.

Onnistuminen edellyttää ”globaalia vaihtoehtoa”, ”liittoutuneiden erillisalueiden luomista” ja vähintäänkin informaatiosodankäyntiä vihollisen alueella. Venäjällä tulee olla myös ”valmius puolustaa geopoliittisia tukijoitaan”.

”Tietysti olisi parempi elää rauhassa kaikkien kanssa, mutta länsi ei jätä [Venäjää] rauhaan”, Fursov arvioi, katsoen ajassa taaksepäin. Presidentti Bill Clinton sanoi vuonna 1995 amerikkalaissotilaille, ettei Yhdysvallat anna Venäjän ”olla mahtava”. Yhdysvaltojen tavoite oli jo tuolloin pitää Venäjä heikkona ja lännen intresseille alisteisena luonnonvara-aittana.

Venäjä on yhä olemassa, koska sillä on sotilaallisena suurvaltana kyky aiheuttaa todellista vahinkoa Yhdysvalloille ja sen liittolaisille, mikäli tilanne sellaiseksi kärjistyy. ”Jos näin ei olisi, meitä olisi kohdeltu samalla tavalla kuin serbejä, libyalaisia ​​ja muita. Elämme edelleen Neuvostoliiton sotilaallisella perustalla, joka syntyi vöitä kiristämällä”, Fursov muistuttaa.

Venäjän ja lännen välisten suhteiden heikkeneminen tulee olemaan pitkäaikainen prosessi. Samalla tulisi ymmärtää, ettei uusliberaali taloudenhoito suo Venäjälle mahdollisuutta kestää tätä vastakkainasettelua, saati haaveilla voitosta. Fursovista ainoa ulospääsy onkin ”mobilisaatiotalous”.

Ongelmaksi muodostuu se, ettei Venäjän nykyinen eliitti – tai ainakaan useimmat heistä – ole valmis siirtymään mobilisaatiotalouden kiskoille, vaan he pyrkivät sabotoimaan tätä prosessia. ”Nämä ihmiset kasvatettiin mukavaan elämään, joten he eivät todennäköisesti ole tyytyväisiä pitkälliseen yhteenottoon lännen kanssa”, Fursov selittää.

Kolmenkymmenen vuoden ajan Venäjää on liberalisoitu, eikä pysähtymisprosessi ja käänne uuteen suuntaan voi sujua täysin kivuttomasti. ”Väestö varmasti tukee tätä käännettä, mutta saa nähdä, kuinka pitkälle valtionjohto on valmis kulkemaan tätä polkua lähitulevaisuudessa”, Fursov pohtii.

Iivana Julman tai Stalinin poliittinen tahto päätti paljosta, mitä tuli maan eri valtaryhmien väliseen tasapainoon. Eri ryhmien intressien sovittamisessa, yhden henkilön tahto oli ratkaisevassa roolissa.

Tässä ei kuitenkaan ole kyse valtiososialismin tai Neuvostoliiton palauttamisesta – ”historiasta ei voi palauttaa mitään, Neuvostoliitto 2.0 on tuskin mahdollinen – samaan virtaan ei voi astua kahdesti”, Fursov uskoo, antiikin Kreikan filosofi Heraikleitosta siteeraten.

Fursov puhuu Venäjän federaation kehityksen vektorista, joka ”perustuu sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja sen omaan sivistyskoodiin, omaan identiteettiin” (hän painottaa, ettei tämä identiteetti rajoitu ortodoksikristillisyyteen, vaan on vanhempaa ja moniulotteisempaa perua).

1900-luvun alun kriisitilanteessa, oikeistokonservatiivinen ajattelija Mikhail Menshikov kirjoitti ”ainoasta tiestä ulos kriisistä”. Hän katsoi, että joko Venäjällä tapahtuisi ”energioiden muutos”, tai sitä odottaisi ”siirtomaa-Intian kohtalo”.

Samoin vuoden 1917 alussa, Josif Stalin julisti Pietarin työläisille pitämässään puheessa, että Venäjästä tulisi joko sosialistinen neuvostotasavalta, tai Britannian ja Yhdysvaltojen siirtomaa. Historioitsija Fursovin mielestä oikeistolainen Menshikov ja vasemmistolainen Stalin ”osuivat molemmat oikeaan”.

Fursov katsoo, että Venäjän federaatio on jälleen samanlaisen valinnan edessä: joko se saa ”energianvaihdoksen” kautta takaisin ”historiallisen Venäjän laadun”, tai se jakautuu reservaatioiksi.

Vuonna 1917 Venäjällä tapahtui poliittinen mullistus, lokakuun vallankumous, josta Neuvostoliitto sai alkunsa. Erityisesti Stalinin valtakaudesta – jota leimasivat suuret yhteiskunnalliset ja maailmanpoliittiset muutokset – Fursov vetää yhteyksiä aina nykyaikaan asti.

”Neuvostoliitto ei voittanut vain Hitleriä, vaan hidasti myös ultraglobalisaatioprosessia ja siksi Stalinia vihataan lännessä. Hän teki tyhjäksi globalistien suunnitelmat ja lykkäsi vuoden 1991 saapumista noin seitsemälläkymmenellä vuodella. Ilman tätä, globalisaatio olisi alkanut jo 1920-luvulla”, Fursov väittää.

Myös nyky-Venäjällä tuntuu etenevän jonkinasteinen ”vallankumous”: Venäjä on kääntynyt poispäin ”kollektiivisesta lännestä”, Euroopasta, Yhdysvalloista ja anglofonisista maista. Venäjä onkin oma sivilisaationsa, jolla on arvojärjestelmänsä ja geopoliittinen mallinsa.

Fursovin lailla, olen vakuuttunut siitä, että Venäjä on jälleen keskeisessä roolissa, kun maailmanjärjestyksen kohtaloa ratkotaan.