”Vielä vähän aikaa sitten, globalisaation vastustaminen oli radikaalien ja populistien juttu”, sanoo Thomas Fazi, joka vietti itsekin suuren osan nuoruudestaan mellakoiden (kirjaimellisesti) globaalia kapitalismia vastaan, 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun globalisaation vastaisessa liikkeessä.

Aktivistien liikehdintä ei kuitenkaan onnistunut saavuttamaan merkittäviä poliittisia voittoja lännessä. Se vaati itsemääräämisoikeutta kaukaisten maiden kansoille, mutta ei puuttunut vakavasti kysymykseen kansallisesta suvereniteetista ja poliittisesta vallasta esimerkiksi aktivistien eurooppalaisissa kotimaissa.

Sosialistiksi identifioituva Fazi ja hänen hengenheimolaisensa, joita kohdeltiin kummallisesti ”äärioikeistolaisina” lännen kapitalismin fanittajien keskuudessa, olivat kuitenkin oikeassa siinä, että yritysjohtoisella globalisaatiolla on ollut tuhoisia seurauksia.

Vuosikymmenien ajan, talouspolitiikkaa on räätälöity suuryritysten intressien mukaisesti ja pieni kosmopoliittinen eliitti on saanut kerätä itselleen valtavasti vaurautta ja valtaa. Tämä järjestely on köyhdyttänyt työväestöä ja tuhonnut teollisen kapasiteetin, julkiset palvelut, infrastruktuurit, sekä paikallisyhteisöt. Länsimaista on tullut myös yhä riippuvaisempia ulkomaisista tahoista, jotka toimittavat kaikkea energiasta elintarvikkeisiin ja lääkkeisiin.

Tämä ”hyperglobalisaatio” on ollut paitsi taloudellinen, myös poliittinen hanke. Kyse ei ole ollut vain vallan keskittämisestä yritysjohdolle ja pankkiireille, vaan myös vallan riistämisestä kansalta: kansalliset etuoikeudet on luovutettu kansainvälisille ja ylikansallisille instituutioille ja supervaltion byrokratioille, kuten Maailman kauppajärjestölle ja Euroopan unionille.

Nämä toimielimet irrottivat pääoman täysin kansallisesta demokratiasta. Lopputulos muistuttaa enemmän plutokratiaa ja korporatokratiaa, jossa ylin valta on suuryhtiöillä ja pankeilla. Puolueita tuskin enää erottaa toisistaan, joten poliittiset valinnat pelkistyvät tässä kyynisessä pelissä pieniin vivahde-eroihin ja kosmeettisiin muutoksiin, joilla ei kuitenkaan ole vaikutusta suuriin linjoihin.

Vaikka päivän politiikkaa tehdään yhä näennäisesti kansallisvaltioiden tasolla, talous on viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana ollut yhä enemmän valtioiden rajat ylittävä asia, jonka peukaloidut säännöt on sanellut globaali teknokraattinen luokka, jolla on enemmän yhteistä keskenään, kuin omien maidensa kansalaisten enemmistön kanssa.

Sittemmin sama yritysmaailman ja pääomapiirien klikki on alkanut suhtautua epäilevästi tulevaisuuden näkymiin. Nyt samat äärikapitalistit ovat julistamassa ”paikallisuuden” uuden aikakauden alkua ja jopa ”globalisaation kuolemaa”.

Korona-ajan ongelmiin vedoten, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopan unionissa, ollaan nyt huolissaan huoltovarmuudesta ja vaaditaan ”toimitusketjujen uudelleenjärjestelyä paikallisemmaksi”. Yhtäkkiä, globalisaatio onkin uhka ”kansalliselle turvallisuudelle”.

Geopoliittiset konfliktit ovat lisänneet globalisaation purkamisen kiireellisyyttä. Ukraina on jakanut maailmaa geopoliittisten linjojen mukaan ja samaan aikaan myös Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu on kiristynyt. Marraskuussa Biden käynnisti täysimittaisen taloussodan Kiinaa vastaan vientirajoituksineen.

Miksi globaali kapitalistiluokka ajaa nyt siirtymistä pois globalisaatiosta, jota se on itse rakentanut kaikki nämä vuosikymmenet? Vaikka suunta ”deglobalisaatioon” ja ”paikallisuuteen” voisi olla potentiaalisesti myönteinen asia, Fazin mukaan sitä ei ohjaa halu luoda oikeudenmukaisempia ja omavaraisempia yhteiskuntia ja talouksia, jotka palvelevat sisäpolitiikkaa ja ihmisten hyvinvointia. Nykyisen draaman taustalla on lännen rahavallan halu murskata kilpailijaksi noussut Kiina.

Länsimaisten jättiyhtiöiden lisäksi, toinen suuri globalisaation voittaja oli juuri Kiina. Lännen näkökulmasta, globalisaatio perustui oletukseen, että Kiina hyväksyisi maalle osoitetun roolin ”maailman tehtaana” globaalissa työnjaossa. Kapitalistien toiveissa oli, että Kiina tuottaisi halpatyövoimaa monikansallisten yritysten tarpeisiin, valmistaisi tuotteita, ja omaksuisi lopulta myös lännen talousliberalismin ja ulkoisille tahoille alisteisen demokratiamallin.

Kommunistisen puolueen eliitti, joka oli ymmärrettävästi jo pitkään suhtautunut varauksella amerikkalaistyylisen finanssikapitalismin ylilyönteihin, ei suostunutkaan seuraamaan länsijohtoisen globalisaation herrakansan sille osoittamaa roolia maailmanjärjestyksessä. Kommunistinen puolue toteuttikin kaiken aikaa omia suunnitelmiaan, kohoten ylöspäin globaalissa arvoketjussa.

Kiinan noususta ja sen vaikutuksesta Yhdysvaltojen talouden kilpailukykyyn ja asemaan huolestuttiin jo vuosia sitten. ”Pivottia Aasiaan” oli suunniteltu jo aiemmin, mutta Donald Trumpin presidenttikaudella, Washington kävi yhä avoimemmin kauppasotaan Pekingiä vastaan. Bidenin hallinto jatkaa Trumpin viitoittamalla tiellä Kiinan suhteen, kun kilpaillaan poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Sotilaallista yhteenottoakaan ei voida poissulkea.

Vaikka nyt markkinoitu ”deglobalisaatio” voisi parhaimmillaan korjata talouden rakenteita, palauttaa valmistusta kotimaihin ja vähentää tuontiriippuvuutta, tämä ei Fazin mukaan kuitenkaan ole se syy, miksi valtaapitävät ovat muuttaneet mieltään. He pitävät globalisaation vastaista projektia uutena oman imperiuminsa rakentamisen muotona, jolla pyritään säilyttämään hegemonia ja pysäyttämään Kiinan nousu.