Markku Siira Eurooppa, Iso-Britannia, koronapassi, koronavirus, polarisaatio, politiikka, rajoitukset, rokotteet, tulevaisuus, Yleinen

Rokotepassien absurdi teatteri

Lionel Shriver kirjoittaa The Spectator-lehdessä, kuinka jo elokuussa brittiläinen kansanterveyslaitos julkaisi tietoja, jotka osoittivat, että rokottaminen ei suojaa merkittävästi koronavirustartunnalta. Shriver toteaa myös, että kaikki koronapassilla toteutettavat kansalaisten erottelut ovat järjettömiä.

”Uudemmat tiedot ovat vahvistaneet tätä kesän johtopäätöstä”, brittitoimittaja lisää. ”Kaikissa yli 30-vuotiaiden ikäryhmissä Yhdistyneessä kuningaskunnassa covid-tartuntojen määrä 100 000:ta kohti on nyt korkeampi rokotettujen kuin rokottamattomien keskuudessa.”

Itse asiassa 40-79-vuotiaiden ikäryhmissä tartuntaluvut ovat rokotettujen keskuudessa yli kaksi kertaa korkeammat kuin rokottamattomien keskuudessa. Mistähän tämä mahtaisi johtua? Epäluotettavasta testistä, itse rokotteesta, vai jostain muusta? Shriver ei tietenkään uskalla väittää, että koko ”pandemia” olisi vain tilastovääristelyyn ja pelon lietsontaan perustuvaa huijausta.

Shriver sentään myöntää, että rokotepassien järjetön teatteri Euroopassa on enemmän kuin turhaa. ”Pubien ja yökerhojen portinvartiointi edistää väärää käsitystä – tilastollista valhetta – siitä, että jalkakäytävälle karkotettu rokottamaton väki muodostaa paljon suuremman tartuntatautiuhan kuin läheisessä pöydässä istuvat ruokailijat, jotka ovat laillasi saaneet rokotuksen”, hän sanailee.

Viranomaisten jääräpäinen kieltäytyminen myöntämästä faktoja johtaa katastrofaalisiin seurauksiin (Shriver ei tätä sano, mutta ehkä siihen juuri pyritäänkin?). Esimerkiksi Englannin aikuissosiaalityön alalla on jo nyt yli 100 000 avointa työpaikkaa, rokottamattomien hoitokotien henkilökunnan pakollinen erottaminen voisi sulkea jopa 500 laitosta, joita kansakunnalla ei ole varaa menettää. Toimittaisiinko näin, jos meneillään olisi oikea tartuntatautiepidemia?

Yhdysvalloissa oikeusistuimet ovat toistaiseksi pysäyttäneet presidentti Joe Bidenin määräyksen, jonka mukaan kaikkien amerikkalaisten yritysten, joilla on vähintään 100 työntekijää, on vaadittava koko henkilökuntansa rokottamista tai suostuttava rasittaviin viikoittaisiin testeihin, ja jokaista rokottamatonta työntekijää kohti on määrättävä peräti 14 000 dollarin sakko.

Itävalta on asettanut koko kahden miljoonan rokottamattoman väestönsä lukkojen taakse. Jo ennestään rokottamattomilta on kielletty pääsy ravintoloihin, parturikampaamoihin ja elokuvateattereihin ja nyt nämä paarialuokkaan siirretyt kansalaiset saavat poistua kotoaan vain välttämättömille ostoksille ja töihin. Uusimpana siirtona hallitus on sittemmin laajentanut rajoitustoimia myös rokotteen jo ottaneisiin kansalaisiin ja ensi helmikuussa astuu voimaan rokotepakko.

”Myytti erittäin tartuttavista rokotevastaisista, jotka levittävät ruttoa kuin rotat keskiajalla, on lisännyt tarpeetonta vihanpitoa ja vastakkainasettelua”, Shriver kirjoittaa. Massapsykoosi on tehnyt tehtävänsä ja toimittaja mainitsee, kuinka ”eräs hänen New Yorkissa asuva ystävänsä oli ilmoittanut hiljattain toivovansa, että kaikki rokottamattomat yksinkertaisesti kuolisivat”. Samanlaisia älyvapaita kommentteja on kuultu jo Suomessakin.

Hallitukset ovat rokoteajattelun kärjessä kiinnittäneet itsensä tuotteeseen. Ne ovat liittoutuneet lääketeollisuuden kanssa, Shriver arvioi, ajatellen, että onnistuessaan rokote lisäisi myös sitä suosittaneen hallituksen suosiota. Valtavirran tiedotusvälineet ja suuri osa lääketieteen edustajista ovat ryhtyneet kaikki yhden tuotteen mannekiineiksi, vaikka tämän ”turvalliseksi ja tehokkaaksi” väitetty injektio ei olekaan tuottanut haluttua tulosta.

Kaikki nämä tahot pitävät yhteistyössä yllä manikealaista sosiaalista jakoa, jossa täytyisi olla varauksetta rokottautumisen puolesta, muuten ei ole kunnon kansalainen. Rokotteiden riskien tai koronarajoitusten arvosteleminen taas tekee sinusta pelätyn ”rokotevastaisen”, vaikka juuri fanaattinen usko rokotteen täydelliseen hyvyyteen kuulostaa huomattavasti mielipuolisemmalta.

”Tuote on kuitenkin pieni pettymys”, myöntää jopa kahteen kertaan rokottautunut brittitoimittaja. Se ei selvästikään estä virusta pyyhkäisemästä vahvasti rokotettujen väestöjen läpi. Kyseessä on siis mainosongelma; tuotteiden tarjoajat ovat taipuvaisia lupaamaan liikoja. Shriver ottaa vertailukohteeksi hiustenlähtöhoitomainokset, joissa ei yleensä kehuta, että se ”stimuloi pientä follikkelin kasvua”, vaan pikemminkin, että se ”parantaa kaljuuntumisen”.

Tarpeettomia rokotuksia puoltavat hallitukset eivät uskalla perääntyä väitteissään. ”Ei estä sinua sairastumasta tai edes sairastuttamasta muita ihmisiä, mutta estää joskus kuoleman”, on Shriveristä aika heikko mainoslause. Samaan aikaan joukko rokotettuja saa haittavaikutuksia, huippu-urheilijoita lyyhistyy sydänkohtauksiin ja alkaa näyttää siltä, että yhä synkemmäksi muodostuvaa kokonaiskuvaa yritetään häivyttää näkyviltä.

Shriverin mielestä lääketieteelliset perusteet rokottamattomien välttämiselle eivät ole vakuuttavia ja rokotepassit ja työelämän velvoitteet toimivat puhtaasti kiristyksen välineinä. Kuten eräs tuomari totesi Bidenin määräyksen jäädyttämisen yhteydessä, ”valtuutuksen todellinen tarkoitus ei ole parantaa työturvallisuutta, vaan lisätä rokotteiden käyttöä kaikin keinoin”.

”Suuri osa länsimaisesta kansanterveyspolitiikasta on nyt järjenvastaista. Hallitusten olisi irrottauduttava tuotteesta. Sen sijaan ne ovat irrottautuneet tosiasioista”, Shriver kuittaa.

Markku Siira Aasia, EU, Eurooppa, geopolitiikka, historia, Länsi, Patrick Buchanan, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Geopoliitikan tarkastelua Euroopan auringonlaskun aikaan

”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?

Markku Siira EU, Euraasia, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Länsi, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Markku Siira EU, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Markku Siira Afganistan, EU, Eurooppa, maahanmuutto, Suomi, Yleinen

Afganistan ja EU: Maahanmuuttajien unioni vai linnake-Eurooppa?

On spekuloitu, että Taliban-liikkeen uusi valtaannousu Afganistanissa voi aiheuttaa pakolaisaallon länteen. Aiempi siirtolaiskriisi kuuden vuoden takaa on vielä tuoreessa muistissa ja uuden pakolaisvirran mahdollisuus aiheuttaa huolta euromaiden kansalaisissa. Schengen-alueen rajojen ympärille rakennetaan nyt muureja ja aitoja.

Kun vuonna 2015 yli miljoona siirtolaista ylitti Välimeren päästäkseen Eurooppaan, Puola, Tšekki ja Unkari kieltäytyivät suorasukaisesti ottamasta tulijoita vastaan. Vuonna 2020 kapinoivien jäsenmaiden todettiin rikkoneen EU:n lainsäädäntöä. EU:n siirtolaiskiintiöjärjestelmä on herättänyt arvostelua maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvissa maissa.

Asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Unkarin pääministeri Viktor Orbán kommentoi hiljattain radiohaastattelussa Afganistanin tilannetta ja totesi, että ”maahanmuutto ei ole ihmisoikeus”. Orbánin mielestä pakolaisasiassa pitäisi tehdä yhteistyötä Turkin hallituksen kanssa. Turkin presidentti Erdoğan on kuitenkin varoittanut, ettei Turkki aio olla ”Euroopan pakolaisvarasto”. Unkari on joka tapauksessa evakuoinut Afganistanista 114 afgaanipakolaista.

Kreikka on saanut valmiiksi neljänkymmenen kilometrin pituisen aidan Turkin vastaiselle rajalle, jonka tarkoituksena on pitää uudet turvapaikanhakijat poissa. Ateenaa voi tuskin syyttää tällaisesta päätöksestä, kun ottaa huomioon, millaiseen kurimukseen maa on joutunut pakolaisvirtojen kanssa viime vuosina.

Puola on haluton ottamaan vastaan edes sen rajoille leiriytyneitä, Valko-Venäjän kautta euromaihin pyrkiviä pienempiä siirtolaismääriä, joten ei liene yllätys, että maassa ei odoteta innolla Afganistanista lähtevää, huomattavasti suurempaa tulijajoukkoa. Tällaista elämä kuitenkin on Yhdysvaltojen vasallina toimiville maille, joten Varsovankin olisi syytä harkita, kannattaako Washingtonin vallanvaihto-operaatioissa olla apuna.

Myös naapurimaa Tšekki suhtautuu massamaahanmuuttoon kielteisesti. Lokakuussa pidettävien vaalien lähestyessä kaikki kolme Tšekin pääministeriehdokasta ovat ilmoittaneet vastustavansa EU:n määräämää uutta siirtolaiskiintiöjärjestelmää. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 63 prosenttia väestöstä ei usko, että tasavallan pitäisi ottaa vastaan Taliban-hallintoa pakenevia afganistanilaisiakaan.

Keski- ja Itä-Euroopan pakolaisskeptisyys on leviämässä Länsi-Eurooppaan. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puhunut siitä, että ”merkittävien laittomien muuttovirtojen” vastaanottamisessa on oltava varovainen. Valko-Venäjän Lukašenkon hallinnon syrjäyttämistä haluava Bryssel ei voi kritisoida Puolaa ja Liettuaa nyt samalla lailla kuin aikaisemmin.

Venäjä ja Kiina eivät ota afgaanipakolaisia vastaan, sillä pelkona on, että pakolaisten mukana voi soluttautua myös terroristeja. Yhdysvaltojen johtama länsiliittouma on sen sijaan evakuoimassa afgaaneja, jotka ovat vuosien ajan työskennelleet lännen sotaponnistelujen hyväksi talibanien vastaisessa taistelussa.

Myös afgaanien evakuoiminen Suomeen on herättänyt keskustelua. Tulijoiden joukossa on Suomen valtiolle työskennelleitä afgaaneja perheineen, mutta myös Yhdysvalloille ja sotilasliitto Natolle töitä tehneitä paikallisia. Miksi juuri Suomen täytyisi huolehtia näistä ihmisistä, vaikka se ei ole Naton jäsen? Tällaiseen järjestelyyn hallitus on kuitenkin jo suostunut.

Tässä nähdään epätyydyttävä lopputulos Suomen osallistumisesta ”kriisinhallintatehtäviin” lännen vallanvaihtokoneiston demokratiasodassa. Mitään tuskin tästäkään episodista opitaan, sillä uudet sotateollisen kompleksin käynnistämät konfliktit odottavat jo horisontissa ja suomalaiset lännen asiamiehet haluavat innokkaasti mukaan.

Monietnistä liittovaltiota Richard Coudenhove-Kalergin ajatusten mukaisesti rakentaville eurofederalisteille uudet pakolaisvirrat ovat tervetulleita, joten vielä on matkaa siihen, että maahanmuuttokriittisyydestä tulisi toden teolla poliittista valtavirtaa kaikkialla Euroopassa. Näin ollen myös puheet ”Linnake-Euroopasta”, joka nostaa laskusillan ylös maahanmuuttajien edessä, ovat liioittelevia.

Mikäli Euroopan unioni joutuu kohtaamaan uuden massiivisen siirtolaisaallon Afganistanista, turvapaikkapolitiikkaa täytyy arvioida uudestaan. Afganistanissa on 38 miljoonaa asukasta ja maan sisäisiä pakolaisia kolmesta viiteen miljoonaan, joten EU:n rajojen yli pyrkivien määrä voisi pahimmillaan ylittää Syyriasta, Irakista ja Libyasta sekä Afganistanista viimeisten kuuden vuoden aikana tulleet pakolaisaallot.

Tällä välin Venäjän ja Kiinan johtajat ovat jo keskustelleet Afganistanin tilanteesta yksityiskohtaisesti. Moskova ja Peking aikovat tehdä yhteistyötä Afganistanin ympärillä olevan alueen turvaamiseksi. Molempien osapuolten kerrotaan ilmaisseen valmiutensa tehostaa ponnistelujaan alueelta lähtevien terrorismin ja huumekaupan uhkien torjumiseksi. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on puhuttu.

Valitettavasti EU:n virkamiehet ovat enemmän huolissaan siitä, että Moskova ja Peking selviytyvät Afganistanin kaaoksesta voittajina, kuin siitä, mitä seurauksia tilanteesta on afganistanilaisille tai Euroopalle itselleen.

Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on varoittanut, että ”emme voi antaa kiinalaisten ja venäläisten hallita tilannetta ja olla Kabulin tukijoita, jolloin meistä tulee merkityksettömiä”. Tämä ei kuulosta järin ylevältä syyltä auttaa afganistanilaisia. Kiinassa onkin arvioitu, että lännellä on Afganistanissa etusijalla geopoliittiset manööverit, ei alueen vakaus ja jälleenrakentaminen.

Markku Siira autoritarismi, eliitti, Eurooppa, globalismi, kapitalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, maailmanjärjestys, suuri uudelleenkäynnistys, talous, talouskriisi, teknologia, tekoäly, totalitarismi, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Koronakriisistä kiinalaiseen maailmaan?

Miksi valtiot ympäri maailman olivat valmiit romahduttamaan taloutensa vastatoimena koronavirukselle, vaikka sairastuneiden selviytymisprosentti on niin suuri, kysyy Lynn Schirmer.

Miksi kaikkialla puhutaan ”uudesta normaalista”  ja siitä, että pandemia tulee muuttamaan maailman iäksi?

Entä miksi läntiset poliitikot presidenttiehdokas Joe Bidenistä Englannin pääministeri Boris Johnsoniin käyttävät samoja sloganeja kuten ”Build Back Better” (”rakenna takaisin parempana”)? Kun ihminen tottuu valheisiin, totuus kuulostaa salaliittoteorialta. Varsinkin heistä, joille valtamedia on ainoa tiedon lähde.

Maskipakko, sosiaalinen eristäytyminen, etätyöskentely ja -opiskelu: Schirmerin mielestä näillä säännöillä ei pyritä hallitsemaan virusta, vaan ihmisiä. Liberaalit euromaat kiristävät otettaan siinä missä avoimesti autoritäärisemmätkin vallat. Tämä kaikki liittyy globalistieliitin ”suuren resetoinnin” projektiin, eikä tästä järjestetä kansanäänestystä.

Kyseessä on länttä hallitsevan eliitin vastaus tekoälyteknologian tuomaan ”neljänteen teolliseen vallankumoukseen”, jossa datasta tulee uusi öljy ja Kiinasta uusi Saudi-Arabia. Johtajamme katsoivat, että heillä on kaksi vaihtoehtoa: menettää globaali taloudellinen ylivalta tai menettää demokratia. Nyt tiedämme, kumman he valitsivat, Schirmer arvioi.

Ihmiset ovat suhtautuneet rajoituksiin aika hyvin; nurinaa on toki välillä, mutta ”tolkun ihminen” luottaa valtamediaan ja poliittisiin päättäjiin, jotka ”tietävät paremmin”. Yhteiskunnan uudelleenjärjestely viruksen varjolla saatiin aikaan iskostamalla pelkoa ja hyödyntämällä kansalaisten halua olla ”kunnon kansalaisia” ja ”toimia oikein”.

Järjestelmämuutos tehdään kuitenkin ennen kaikkea globaalin pääoman eduksi: jos et voi voittaa vastustajiasi, liity heihin. Yhdysvaltojen ylivalta hiipuu, mutta entä sitten? Liberaali avoin yhteiskunta on hajoamassa, mutta kuten eräs suursijoittaja totesi, maailma siirtyy uuteen järjestykseen Kiinan johdolla.

Punavihreässä kuplassa elävien mielikuvitusta ei edes koronakaranteeni rajoita. Turvapaikanhakijat, ilmastotavoitteet, seksuaalivähemmistöjen oikeudet ja muu sellainen ovat yhä esillä. Eliitille tämä sopii hyvin. Ympäristökatastrofin pelko on kääritty kiiltävään, edistyksellisyyden ja oikeudenmukaisuuden sellofaaniin. Sähköautot ja digivaluutta tulevat, oletko valmis?

Talouseliitin tulevaisuuden visiot toteutuvat suhteellisen helposti, koska Nietzschen viimeinen ihminen vain räpyttää lammasmaisesti silmiään. Luoko teknokratia paremman tulevaisuuden, jää nähtäväksi. Digitalisaatio etenee: geenitieto, biosirut ja sensorit, työn ja palveluiden uudelleen organisointi ovat joka tapauksessa edessämme. ”Kyllä tämä tästä”, joku yhä vakuuttelee.