Markku Siira geopolitiikka, Gregory Copley, historia, hybridisota, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, kylmä sota, Länsi, Neuvostoliitto, pandemia, suuri uudelleenkäynnistys, Yleinen

Pelkopandemia ja demokratian loppu

”Olemme palanneet länsimaissa tilanteeseen, jota historiallisesti olisi kutsuttu tyranniaksi. Ihmiset ovat jälleen kerran hallitusten mielivallan alaisia”, sanoo kirjailija ja analyytikko Gregory Copley.

”Demokratia on ollut läpi historian ohimenevä elementti”, hän muistuttaa. Juuri nyt se on jälleen häviämässä ja sen korvaa autoritaarisempi järjestelmä, joka on pystytetty ”pelkopandemian” varjolla.

Copley siteeraa Tšekin tasavallan entistä presidenttiä, Václav Klausia, joka on sanonut monissa yhteyksissä, että ”emme hankkiutuneet eroon Neuvostoliitosta luodaksemme sen tilalle uuden”.

”Ja kuitenkin juuri niin on tapahtunut EU:ssa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja muualla”, Copley havainnoi. Me näemme tämän ”drakonisen vallankaappauksen” tuloksen omassa arjessamme (erityisesti nyt, kun ihmisiä erotellaan ”rokotettuihin” ja ”rokottamattomiin”, ja heidän elämäänsä rajoitetaan digitaalisella terveyspassilla).

Ero lännen ja idän välillä on muuttumassa minimaaliseksi. Vielä jokin aika sitten lännessä arvosteltiin Kiinaa ihmisoikeuksien polkemisesta, sensuurista ja valvontayhteiskunnasta, mutta nyt samaa sapluunaa toteutetaan innokkaasti länsimaissa, jotka ovat aiemmin vannoneet ”vapauden” ja ”demokratian” nimiin.

Omassa kirjassaan The New Total War of the 21st Century and the Trigger of the Fear Pandemic Copley käsittelee Wuhanin koronakeskiöstä alkanutta ”totaalista sotaa” länsikeskeisestä perspektiivistä.

”Pelko oli uuden totaalisen sodan alkuase ja doktriini ja koronavirus ruuti, jolla sitä ruokittiin”, Copley sanailee. Saman pelon avulla muutetaan nyt suurvaltojen voimatasapainoa, maailmantaloutta ja yhteiskuntia.

Copleyn kirjan peruslähtökohta on, että ”2000-luvun uusi totaalinen sota” alkoi, kun ”1900-luvun viimeinen totaalinen sota” – kylmä sota – päättyi. Vaikka kylmä sota oli totaalinen, se oli pääasiassa sosiaalinen, taloudellinen ja teknologinen sota, jossa oli vain hetkittäin aseellisia konflikteja.

Kylmä sota johti Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tappioon osittain siksi, että länsi pystyi erottamaan Kiinan kansantasavallan Neuvostoliitosta. Kiinan kansantasavallasta ei sen jälkeen kuitenkaan tullut lännen liittolaista, vaan pikemminkin kylmän sodan keskeinen voittaja.

Australialaislähtöinen Copley väittää amerikkalaisten tapaan, että Kiina tavoittelee ”globaalia hegemoniaa” ja aikoo saavuttaa tämän aseman vuoteen 2049 mennessä, jolloin tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun kommunistinen puolue sai Manner-Kiinan hallintaansa.

Copley ei kuitenkaan huomioi kansainvälisen keskuspankkikabaalin roolia pandemiapelissä ja tämä osittain vesittää hänen väitteensä ja saa ne kuulostamaan lännen liberaalin järjestyksen propagandalta.

Geopolitiikan kommentoijilla ja akateemisilla tutkijoilla on taipumus esineellistää valtiot objekteiksi, joilla on haluja ja tavoitteita, mutta samalla unohdetaan tunnistaa ensisijaiset toimijat, ihmiset, jotka ovat vastuussa maailman tapahtumista ja vaikutuksista.

Jos nämä ihmiset poistetaan kuvasta maailmanpolitiikan analyyseissä, tapahtumista annetaan vain pinnallinen ja valheellinen kuva, jossa eri valtiot vain kilpailevat keskenään ja vaaleilla valitut poliitikot käyttävät ylintä päätäntävaltaa.

Todellisuudessa yhteiskuntien asioista määräävät pienet ylikansalliset piirit; vaikutusvaltaiset talouselämän tahot, jotka anastavat kokonaisten valtioiden vallan itselleen, ajaakseen omien intressiensä mukaisia taloudellis-poliittisia tavoitteita.

Korona-aikana olemme saaneet huomata myös sen, ettei maailmanpolitiikassa ole ”hyviä” ja ”pahoja”, vaan kaikkien maiden poliittinen johto on sitoutunut samaan synkkään koronanarratiiviin; pelon lietsontaan, rajoitustoimiin, rokotuksiin ja laajemmin, ”suuren uudelleenkäynnistyksen” edistämiseen.

Tästä huomauttajia kutsutaan valtamediassa vieläkin ”salaliittoteoreetikoiksi”, vaikka kyseessä ei enää ole ”teoria”, vaan yhteiskunnissa koko ajan etenevä käytäntö, jonka voi helposti havaita.

Copleyn ”pelkopandemia” on hyvä termi, mutta hänen analyysinsä, jossa Kiina pyrkii saavuttamaan globaalin ylivallan, aikomuksenaan ryhtyä Yhdysvaltojen unipolarismin manttelinperijäksi, ei ole täysin vakuuttava.

Oikeampi tulkinta olisi, että omistavan luokan edustajilla (joista usein käytetään nimitystä ”globalistit”) ja eri valtioiden toimijoilla on keskinäinen sopimus siitä, mihin suuntaan maailmanjärjestystä seuraavaksi viedään. Tarvitseeko finanssikriisiä kohti kulkeva maailma valepandemian lisäksi vielä maailmansodan uusiutuakseen?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että jo miltei kaiken omistavalle talouseliitille kelpaa Kiinan mallin mukainen, nimellisesti ”kommunistinen”, käytännössä kapitalistinen, teknofeodaalinen järjestys, jota he taustalla hallinnoivat.

Markku Siira historia, Kiina, Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yleinen

Onko Yhdysvallat uusi Neuvostoliitto?

Onko Yhdysvalloista tulossa uusi Neuvostoliitto? Tähän kysymykseen vastaa myöntävästi kiinalainen politiikan ja ajankohtaisasioiden toimittaja Shao Xia.

”Neuvostoliitossa suuren byrokraattiluokan itseoikeutetut arvovaltaiset edustajat loisivat kaikilla neuvostoyhteiskunnan osa-alueilla, käyttäen hyväkseen etuoikeuksiaan ja hyvinvointiaan”, Shao väittää.

Neuvostoliiton keskitetyssä suunnitelmataloudessa tavallisten ihmisten kuluttamien hyödykkeiden määrä oli tiukasti rajoitettu, mutta arvovaltaisilla henkilöillä oli etuoikeuksia hankkia tuolloin harvinaisia hyödykkeitä, kuten televisioita ja autoja.

Nykyään Yhdysvaltojen hallitsevasta luokasta on tullut ”uusia arvovaltaisia”, Shao arvioi. Esimerkiksi koronasulun aikana poliitikot rikkoivat itse asettamiaan sääntöjä: he kävivät kalliissa ravintoloissa, leikkauttivat hiuksiaan ja matkustivat luksuslomille, kun tavallinen kansa kärvisteli neljän seinän sisällä.

Yhdysvaltoihin verrattavasti Neuvostoliitto syyllistyi myös sotilaallisiin interventioihin ulkomailla, Shao muistuttaa. Se ei lähettänyt joukkoja ainoastaan Unkariin, vaan myös Tšekkoslovakiaan, Afganistaniin ja muihin maihin ja kävi ankaraa kilpavarustelua Yhdysvaltojen kanssa.

Tämä johti sotilasmenojen kasvuun ja Neuvostoliiton taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vakavaan rajoittamiseen. Brežnevin laajentumispolitiikka johti Neuvostoliiton yhteiskunnan pysähtymiseen ja Afganistanin sodasta tuli tärkeä etappi sosialistisen liittovaltion hajoamiskehityksessä.

2000-luvulla Yhdysvallat on käynnistänyt lukuisia sotia, kuten Irakin ja Afganistanin sodat, jotka eivät ole ainoastaan maksaneet valtavia summia, vaan ovat johtaneet myös vakaviin strategisiin epäonnistumisiin.

Valitettavasti Amerikka ei ole oppinut läksyjään ja sen sotilasmenot ovat yhä uudelleen nousseet uusiin huippulukemiin. Vuonna 2020 sotilasmenot olivat 778 miljardia dollaria, mikä vastaa 39 prosenttia maailman sotilasmenoista. Tämä on kiristänyt investointeja infrastruktuuriin ja amerikkalaisten toimeentuloon.

Ironista on, että näin muhkeiden menojen myötä Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima muihin suurvaltoihin nähden on järjestelmällisesti heikentynyt. Tästä johtuva strateginen ahdistus saa maan sotilasmenot yhä vain kasvamaan, mikä johtaa noidankehään, Shao selittää.

Neuvostoliitto harjoitti aikoinaan imperialistista sovinismia ja kannatti rajoitettua suvereniteettia, mikä johti lopulta sosialistisen leirin hajoamiseen. Nykyään Yhdysvallat uskoo uusliberalismiin, vahvimman selviytymiseen ja siihen, että voittaja vie kaiken.

Amerikasta on tullut ”liberaali totalitaarinen valtio, johon on ripoteltu oligarkkieliitin, ideologian ja mediamonopolin sekä poliisivaltion piirteitä”. Tämä on täysin Yhdysvaltojen entisen kansallisen turvallisuusneuvonantajan Zbigniew Brzezinskin esittämien totalitaarisen hallinnon standardien mukaista.

Neuvostoliitto tukahdutti aikoinaan voimakkaasti toisinajattelijoita. Myös Yhdysvaltojen uusliberalismista on tullut äärimmäistä ja absoluuttista. Etnisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on muotoutunut poliittisen korrektiuden ehdoton standardi.

Kaikki puhe, joka ei ole liberaalin ideologian mukaista, on epäilyttävää ja jo miltei lain vastaista. ”Media ja internet-jätit vaiensivat mielensä mukaan jopa Trumpin, joka sai puolelleen 75 miljoonaa äänestäjää vaaleissa”, Shao hämmästelee.

Lukuisat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja monipuolistuneet poliittiset identiteetit eivät kuitenkaan ole kuroneet umpeen kuilua amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Päinvastoin, ne repivät hajalle jo ennestään pirstaleista yhteiskuntaa.

CBS:n tammikuussa 2021 tekemän kyselyn mukaan puolet amerikkalaisista uskoo, että ”toiset amerikkalaiset ja kotimaan viholliset” ovat suurin uhka demokratialle ja heidän elämäntavoilleen.

Bidenin hallinto on tehostanut yksityisen puheen ja tekstiviestien valvontaa ja FBI on kehottanut kansalaisia ilmiantamaan sukulaisia ja ystäviä ”ääriajattelusta”, aivan kuten neuvostoviranomaiset aikoinaan tekivät. Tämä on uusi aikakausi, jolloin Washington pyrkii amerikkalaisen yhteiskunnan täydelliseen valvontaan.

Entisen Neuvostoliiton tavoin Yhdysvallat on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa. Syyt tähän eivät ole niinkään ulkoisia, vaan sisäisiä. Sisäisessä rakenteellisessa kriisissä Yhdysvalloilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää siirtää vastuuta muille maille.

Shaon mielestä ”Amerikan on herättävä ja ymmärrettävä, että vihanpito Kiinan kanssa ei johda parempiin oloihin, vaan luo oligarkkivallalle edellytyksiä jatkaa amerikkalaisten sortamista”. Viime kädessä vain amerikkalaiset itse voivat parantaa ”maansa sairauden” ja estää sitä muuttumasta uudeksi Neuvostoliitoksi.

Markku Siira Afganistan, historia, Neuvostoliitto, poliittinen korrektius, Taliban, Yhdysvallat, Yleinen

Pako Washingtonista – Yhdysvaltojen seuraava ilmakuljetus?

Yhdysvaltojen Kabulin suurlähetystön evakuointia on verrattu Vietnamin sotaan ja vuoden 1975 huhtikuun 30. päivään, jolloin Vietkong valloitti Saigonin ja pakotti amerikkalaisarmeijan toteuttamaan massiivisen ilmakuljetusoperaation lähetystönsä katolta. Tätä alleviivaava kuvamateriaali leviää nyt sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja-kirjailija Robert Bridgen mielestä Afganistanin fiasko enteilee huonoja aikoja Yhdysvalloille, jota vaivaa muukin kuin vain sotilaallinen toimintahäiriö. Ikonisten valokuvien ei määritelmänsä mukaan pitäisi koskaan toistua kahdesti, mutta nyt internetissä on esillä karuja kuvia Chinook-helikoptereista, jotka siirtävät amerikkalaishenkilökuntaa turvaan ennen talibanien tuloa.

Epäonnisen sodankäynnin ohella nousee esiin toinen kysymys: ”Mitä nyt tapahtuu amerikkalaiselle supervallalle?”. Bridge pohtii, osoittavatko tulevaisuuden historioitsijat Yhdysvaltojen Afganistanin katastrofaalisen tappion tärkeimmäksi syyksi sen rappioon ja lopulliseen tuhoon?

Itse asiassa sitten sisällissodan päivien Amerikka ei ole näyttänyt näin vaarallisen hajanaiselta ja kestämättömältä säilymään yhtenäisenä valtiojärjestelmänä. Vain amerikkalaisen ”poikkeuksellisuuden” myyttiin sokeasti uskova henkilö kieltäytyy uskomasta, että Neuvostoliiton tyylinen romahdus voisi kohdata yhtä lailla Yhdysvaltojakin.

Myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajava woke-liike on jo vuosia luonut pohjatyötä amerikkalaiselle kulttuurivallankumoukselle. Bridge arvioi, että kongressiin nostetut radikaalit demokraattinaiset – Alexandria Ocasio-Cortez ja hänen hengenheimolaisensa – sekä Joe Bidenin valinta presidentiksi edustavat käänteentekevää hetkeä, jolloin Yhdysvallat ryhtyi toden teolla sotimaan itseään vastaan.

Itsensä ruoskiminen, josta on tullut rituaalinen osa tätä heränneiden ideologiaa, on levinnyt kaikkialle amerikkalaiseen yhteiskuntaan, myös armeijan riveihin. Vain viikkoja ennen Kabulin kukistumista amerikkalaisarmeijassa keskusteltiin siitä, miten 1990-luvulla syntyneitä ”Z-sukupolven” jäseniä rekrytoitaisiin soveltamalla mainonnassa heille tuttua hyvesignalointia.

Ja kuten sopii sukupolvelle, jota indoktrinoidaan jatkuvasti kriittisellä rotuteorialla, seksuaalivähemmistöjen elämäntyyleillä ja varoituksilla ”toksisesta maskuliinisuudesta”, ei ole ihme, että armeijan oli pakko turvautua animaatiomainokseen, joka vaikuttaa ennemminkin irvokkaalta parodialta kuin vakavasti otettavalta rekrytointikampanjalta. Vertailun vuoksi voi katsoa kiinalaisen ja venäläisen mainosvideon.

Kaiken lisäksi samaan aikaan kun Taliban, joka ei ole kiinnostunut lännelle ominaisesta poliittisesta korrektiudesta, eteni kohti Kabulia, hämmentynyt ja sekava Joe Biden katsoi tarpeelliseksi hemmotella puolueensa mielipuolisia äärilaitoja kumoamalla Yhdysvaltojen armeijan transsukupuolisuuskiellon. Ilmeisesti tämä on juuri sitä, mitä Yhdysvallat tarvitsee voittaakseen lisää taisteluita, Bridge sarkastisoi.

Sen lisäksi, että tällaisen radikaalisti relativistisen sukupuoliaatteen korostaminen herättää joukkohämmennystä armeijan riveissä, jotka ovat jo ennestään jakautuneet koronarokotevelvoitteen vuoksi, nämä kokeilut ovat luoneet syvän kuilun suoraan amerikkalaisen yhteiskunnan keskelle, joka vain syvenee ajan myötä. Samaa halkeamaa on havaittavissa toki myös EU:n jäsenvaltioissa, joissa väestöä propagoidaan samoilla aatteilla.

Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kello tikittää suuressa amerikkalaisessa demokratiakokeilussa: radikaalisti erilaiset ihmistyypit, joita erottavia kysymyksiä tiedotusvälineet lietsovat joka ikinen päivä, saavuttavat vielä murtumispisteensä ja jälki voi olla rumaa.

Amerikkalaistoimittaja Bridge kysyy, otetaanko joskus vielä kolmas ”ikoninen” kuva, jossa helikopterit nostavat hallinnon ihmisiä turvaan Yhdysvalloissa? Tammikuun 6. päivän mielenosoitus, jossa poliittisen oikeiston tyytymättömät jäsenet, ”Trumpin epäkelvot”, ryntäsivät Capitol-rakennukseen, jossa oli määrä käsitellä kysymystä mahdollisesta vaalivilpistä, osoittaa, että tämä ei ole aivan perusteeton mahdollisuus.

Sotilaalliset aggressiot ovat tekemässä täyden ympyrän vapauden ja demokratian mallimaassa. Ainoa jäljellä oleva kysymys näyttää olevan, kuka jää ja kuka lähtee. Eivätkö kaikki imperiumit lopulta kaadu oman erinomaisuutensa harhan vallassa, hämmentyneenä siitä, miten tässä nyt näin kävi?