Markku Siira analyysi, Nato, Päivi Räsänen, Raamattu, sisäpolitiikka, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Venäjä, Yleinen

Venäläisnäkemys: Suomi, Nato ja Raamattu

”Pääministeri Sanna Marinin puhe Suomen oikeudesta liittyä Natoon ei ole ensimmäinen tämänkaltainen lausunto Suomen poliittiselta johdolta”, arvioi venäläistä Russtrat -ajatushautomoa johtava Elena Panina.

Venäläispoliitikko muistuttaa, että aiemmin myös presidentti Sauli Niinistö on ”kyseenalaistanut Moskovan oikeuden esittää Yhdysvalloille ja Natolle ehtoja Venäjän turvatakuiden suhteen”.

Miten nämä signaalit pitäisi ymmärtää? Ajatushautomon perustaja katsoo, että yhtäältä kyse on Venäjän ”geopoliittisesta kiristämisestä lännen taholta”. On selvää, että Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin liittoon ”vaikeuttaisi dramaattisesti turvallisuuspoliittista tilannetta Pohjois-Euroopassa, jos viimeinenkin puskurivyöhyke Venäjän ja Naton väliltä katoaisi”.

Toisaalta Nato-jäsenyyden hakemista kannattaa nykyään yhä vain vähemmistö suomalaisista. ”Vaikka maassa on viime vuosina aktiivisesti viljelty revansistisia tunteita, suomalaisten mentaliteetti eroaa puolalaisten mentaliteetista suuremman pragmatismin suuntaan”, Panina toteaa.

Suurin osa suomalaisista ei ole halukkaita tekemään maastaan ”rintamavaltiota”. Tämän vuoksi on aivan luonnollista, että ”yli puolet mielipidekyselyihin osallistuneista vastustaa Natoon liittymistä ja Suomen puolueettomuusaseman menettämistä”, Russtratissa nähdään.

Siksi nyt valtamediassa esillä oleva keskustelu Suomen liittymisestä Natoon ”vaikuttaa tietyssä mielessä bluffilta”. Lähitulevaisuudessa se ei ole mahdollista, koska enemmistö suomalaisista vastustaa kategorisesti tällaista skenaariota.

Nato-puheita ei pidä kuitenkaan aliarvioida pitkällä aikavälillä. Venäjää ja Natoon liittymisen aihetta käytetään hyväksi myös sisäpoliittisessa kamppailussa.

Tämän teeman rinnalla Panina muistuttaa, että Suomessa alkaa lähiaikoina oikeudenkäynti entistä sisäministeriä, kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan, joka on joutunut rikossyytteeseen Raamatun siteeraamisesta.

Räsäsen tapausta seurataan Venäjälläkin, jossa yleinen näkemys uskonnollisuudesta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on konservatiivisempaa kuin liberaalissa Suomessa, joka kollektiivisen lännen esimerkkiä noudattaen heiluttaa poliittiseksi aseeksi nostettua sateenkaarilippua.

Panina väittää jopa, että ”kyse ei ole vain kostosta vastenmieliseksi koettua poliitikkoa vastaan, vaan myös oikeudellisesta ennakkotapauksesta, joka luo edellytykset Raamatun lainsäädännölliselle kieltämiselle länsimaissa”.

Tämä saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta on totta, että sekulaarin EU:n puitteissa kristinuskoa on jo pitkään pidetty kiusallisena reliikkinä mantereen menneisyydestä, joka on syytä häivyttää taka-alalle.

Näissä olosuhteissa yritys siirtää suomalaisten huomio kysymyksiin, jotka liittyvät maan turvallisuuspolitiikkaan, jäsenyysmahdollisuuteen sotilasliitossa ja myyttisiin mittoihin kasvaneen ”Venäjän uhan” torjumiseen, on ymmärrettävää.

Venäläisanalyytikon mukaan on ilmeistä, että suomalainen yhteiskunta on tänä päivänä ”syvässä kriisissä”. Samaan aikaan suomalaisilla on aina ollut ”rationaalisten, rauhallisten ja harkitsevien ihmisten maine”. ”Suomi ei ole mikään Ukraina”, Panina kirjoittaa.

Hänen mielestään on syytä toivoa, että ”maalaisjärki voittaa ja suomalaiset pidättäytyvät tekemästä päätöksiä, jotka tuhoavat sekä maansa ulkopolitiikan että sen kulttuuriperinteet”.

Markku Siira Donald Trump, geopolitiikka, globalismi, hybridisota, Iso-Britannia, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, maailmanjärjestys, Nato, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Xi Jinping, Yhdysvallat, Yleinen

Trumpin paluu ja Naton hajoaminen

Venäläisen politiikan tutkijan, psykologian ja valtiotieteen tohtorin Igor Panarinin kolmas suomenkielinen kirja on tullut painosta. Aiemmin Panarinilta on julkaistu suomeksi kaksi teosta: Hybridisodat (2019) ja Nato hajoaa, oletko valmis? (2020). Olen lukenut kyseiset teokset ja kirjoittanut niistä arviot, joten miksipä ”ei kahta ilman kolmatta”.

Panarinin uutukainen, Trumpin paluu ja Naton hajoaminen (2022), on laajennettu ja päivitetty laitos aiemmasta Nato-kirjasta ja jatkaa venäläisakateemikon tutulla linjalla: kaiken ikävän takana ovat ”Lontoon pankkiirit”, britti-imperiumin perustanut rahavalta, joka vaikuttaa edelleen niin Yhdysvaltojen kuin monien muidenkin maiden taustalla.

Panarinin geopoliittisissa pohdinnoissa on jokseenkin esoteerinen taustavire. Hän antaa ymmärtää, että maailmassa on meneillään ”globaali hyvän ja pahan taistelu”, jota käydään ”kansallispatrioottien” ja ”Lontoosta johdettujen trotskilaisten globalistien” välillä. Olisivatkin asiat näin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Myös Pohjois-Atlantin liitto, North Atlantic Treaty Organisation, eli tutummin Nato, on Panarinin mielestä periaatteessa brittiläinen hirviöluomus ja kontrollin väline. Perustajiin kuului väkeä englantilaisten ja amerikkalaisten varhaisista tiedustelupalveluista, Winston Churchilliakaan unohtamatta.

Panarin käy kirjassaan läpi Naton sotarikoksia ja eri maita vastaan kohdistuneita hyökkäyksiä ja vallanvaihto-operaatioita, aina Jugoslavian pommituksista Turkin Recep Tayyip Erdoğanin ja Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkon syrjäyttämisyrityksiin ja Afganistanin pitkään sotaan.

Valko-Venäjän värivallankumous käsitellään heti kärkeen. Lukašenkon vastaisessa käsikirjoituksessa on Panarinin mukaan nähtävissä toimintatapoja, joita on kehitelty jo pitkään: myös 2000-luvun alun Kuubassa esiin marssitettiin Fidel Castron vastainen ”demokratia-aktivistien” liike, Damas de Blanco eli ”naiset valkoisissa”, aivan kuten Valko-Venäjälläkin.

Koko ajan kirjassa on läsnä myös Panarinin suosikkijenkki, Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump, joka on venäläiskirjailijan mielestä ”paras vaihtoehto” Amerikan johtoon Joe Bidenin kauden jälkeenkin. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, mutta Trumpia fanittavat qanonistit saavat Panarinilta tukea uskomuksilleen. Itse olen huomattavasti skeptisempi.

Kriittinen lukija voisi itse asiassa väittää, että moni Panarinin esittämä näkemys on vain epärealistista toiveajattelua. Venäläistutkija myöntää, että hänellä on ”geopoliittinen unelma”, jossa Naton korvaisi ”Kiinalla vahvistettu Etyj” ja ”presidentit Putin, Xi ja Trump” laskisivat perustan uudelle ”monenkeskiselle maailmanjärjestykselle”.

Panarin käsittelee myös koronavirusta, jonka hän katsoo olevan alkujaan ”biologinen ase” lännen globalistien vihollisia, kuten Kiinaa ja Irania, vastaan. Tämän massiivisen operaation alullepanijaksi hän osoittaa Yhdysvaltojen ”syvävaltion” ja ”siihen liittyvät rakenteet ja ihmiset, joiden keskus on Lontoossa”. Viidennen kolonnan edustajia löytyy toki Kiinasta, Venäjältä ja muistakin maista.

”Taisteluvirus”, jota levittämässä oli ”Gladio, Nato-blokin salainen terroristiverkosto”, laskettiin liikkeelle monissa maissa, mutta pahempaa on Panarinin mielestä ”kauhupandemia”, disinformaatiokampanja, joka iskee voimakkaammin kuin virus ja joka ”aiheuttaa ihmiskunnalle flunssan sijaan psykologisia ongelmia”.

Miten sotilasliitto Nato sitten kaatuu ja vahvistuuko ”Trumpin perintö”, kun ”kompuroiva Biden ja vaalivilppi” heikentävät länsimaisen demokratian uskottavuutta? Panarin pyörittelee erilaisia hajoamisskenaarioita, joissa myös ”angloamerikkalainen ultraliberaali postkoloniaalinen poliittinen malli” lähenee romahdustaan.

Parisataa-sivuinen teos on viihteellistä luettavaa, hieman poliittisen jännitysromaanin tavoin, olipa kaikista esitetyistä väitteistä sitten mitä mieltä hyvänsä. Historiallinen fakta ja fiktio, Panarinin eksentriset ”ehdotukset ja hypoteesit”, sekoittuvat tässä venäläisessä mielikuvitusleikissä. Kirjassa on myös Panarinin jälkisanat suomalaisille lukijoille.

Markku Siira demokratia, geopolitiikka, infosota, Jessikka Aro, Joe Biden, Nato, Risto E.J. Penttilä, Sauli Niinistö, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Yleinen

Uutisia lännetetystä Suomesta

Kotimaan uutisissa on tullut viime päivinä esiin taas iänikuinen ”Nato-jäsenyys”, jota yritetään pitää esillä, vaikka enemmistö suomalaisista suhtautuu jäsenyyden hakemiseen yhä kielteisesti. Olipa prosenttimäärä kuinka vaatimaton hyvänsä, infosodan etulinjassa toimiva valtamedia kääntää pienenkin kannatusmäärän Pohjois-Atlantin liiton eduksi.

Länsimieliset propagandistit pyrkivät tekemään työtä, johon he uskovat ja josta heille maksetaan. Suomessa toimii esimerkiksi Nordic West Office, ”kansainvälisiin kysymyksiin keskittynyt konsulttitoimisto ja ajatuspaja”, jonka toimitusjohtajan Risto E.J. Penttilän lännen narratiivin mukaiset mielipiteet kelpaavat myös television ajankohtaisohjelmiin.

”Pohjoismainen Lännen toimisto” haiskahtaa jälleen yhdeltä dollarirahoitteiselta projektilta, jonka repertuaariin kuuluvat informaatiovaikuttaminen ja strateginen kommunikaatio täällä pimeässä peräpohjolassa. Länsimaisen demokratian liekkiä on pidettävä yllä ison pahan Venäjän rajamailla.

Penttilän luotsaama ajatushautomo puhuu sujuvaa amerikanenglantia ja ajaa selvästi Washingtonin intressejä Suomessa; tällainen toiminta on kuitenkin sitä ”parempaa isänmaallisuutta”, mikä ei johda syyllistämiseen eikä maalittamiseen valtamedian toimesta.

Presidentti Sauli Niinistö on tietysti ahkeralla työllään osoittanut olevansa valtakunnan johtava atlantisti. Niinistö osallistui torstaina Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin koolle kutsumaan, demokratian tilaa koskevaan huippukokoukseen.

Vuonna 2003 Irakin sotaa varten koottiin väkinäisen oloinen ”halukkaiden koalitio”. Nyt Washington kokoaa jälleen ”allianssia” taisteluun lännen oligarkian puolesta, tällä kertaa Kiinaa ja Venäjää vastaan.

”Demokratiaa on edistettävä kaikkialla, missä se on saamassa jalansijaa, ja suojeltava kaikkialla, missä se on uhattuna”, Niinistö toisteli tuttua ja tylsää länsimantraa videopuheessaan.

Niinistö ei tietenkään maininnut, että hänen ja Bidenin demokratia™ on sellainen vientituote, joka vaatii hybridisodankäyntiä ja pommituksia, muuten se ei juurru riittävän syvälle kohdemaan maaperään – jos silloinkaan.

Myös kohutoimittaja ja trollimetsästäjä Jessikka Aro on saanut Bideniltä kutsun demokratiailtamiin, jossa hänelle on varattu oma puheenvuorokin. Facebook-päivityksessään Aro ilkkui, että ”Venäjää ja Kiinaa ei ole kutsuttu” (lällällää!). Mitäpä tuohon voisi enää sanoa?

Kuin iltapäivälehtien länsi-ilakoinnin loppulässähdyksenä, kansalaisille kerrotaan, että kaikista tarjolla olleista vaihtoehdoista, Suomi ”valitsee” amerikkalaisen Lockheed Martinin valmistamat F-35-hävittäjät puolustusvoimiensa käyttöön. Tämä ostopäätös vie Suomen, Ylen sanoin, ”niin lähelle Natoa ja Yhdysvaltoja kuin on mahdollista”.

Kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen kanssa solmittu puolustusyhteistyösopimus sekä Naton puitteissa kehitetty ”sotilaallinen yhteistoimintakyky”, voidaan sanoa, että Suomi on jo kauan ollut Amerikan alusmaa.

Länsihehkuttajat harvemmin muistavat Henry Kissingerin toteamusta, jonka mukaan ”Amerikan vihollisena oleminen voi olla vaarallista, mutta ystävänä oleminen on kohtalokasta.” Millainen rooli Suomelle on varattu Yhdysvaltojen yrityksessä säilyttää asemansa muuttuvassa maailmassa?

Markku Siira Joe Biden, Nato, turvallisuuspolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvallat vetäytyy, miten käy Naton?

Amerikkalaisten ajatushautomoiden poliittiset analyytikot ovat kummissaan. Bidenin presidenttiyden piti pyyhkiä pois Donald Trumpin kaameat neljä vuotta ja ”tuoda Amerikka takaisin” maailmanpolitiikan keskiöön. Kuitenkin Bidenin hallinto näyttää jatkavan Yhdysvaltojen vetäytymistä johtajan paikalta.

American Enterprise Instituten vanhempi tutkija Michael Rubin yrittää ymmärtää tapahtunutta. Hänen mielestään ”Afganistanin romahdus” olisi ollut vältettävissä, mutta koska Biden ”seuraa yleisön mielialaa enemmän kuin johtaa sitä, hän arvioi, että amerikkalaiset ovat väsyneitä ulkomaisiin konflikteihin”.

”Olen nyt neljäs Yhdysvaltain presidentti, joka johtaa maata Afganistanin sodassa – meitä on ollut kaksi demokraattia ja kaksi republikaania. Minä en enää lykkää vastuuta viidennelle presidentille”, Biden julisti kuulijoille yllättävässä puheessaan.

”Donald Trumpin aikana Yhdysvallat petti Syyrian kurdit”, Rubin syyttää. ”Sekä vasemmiston että oikeiston asiantuntijat järkeistivät hänen toimintansa, elleivät jopa taputtaneet. Sama kuvio toistuu nyt Afganistanissa, vain suuremmassa mittakaavassa.”

”Vetäytyminen ja eristäytyminen eivät ole enää yliopistojen kampuksilla tai Quincy-instituutin tai CATO:n kaltaisissa ajatushautomoissa keskustelua käyvien marginaaliryhmien kanta, vaan ne ovat Valkoisen talon politiikkaa”, Rubin arvioi. Hän tuntuu olevan järkyttynyt siitä, että liberaali järjestys, ”josta jokainen amerikkalainen on nauttinut toisen maailmansodan jälkeen”, on kaatumassa.

Amerikkalainen mielipideilmasto ei ole enää entisensä. Yliopiston väittelytilaisuudessa Ohiossa kolme vuotta sitten Rubin sai tietää, etteivät opiskelijat olleetkaan valmiita kuolemaan esimerkiksi Liettuan puolesta, jos Venäjä sinne hyökkäisi. Demokratian vienti ja sotilaalliset interventiot eivät ole enää muodissa.

Rubin tuntuu ajattelevan, että sotilasliitto Naton ydintehtävä, amerikkalaisen hegemonian pönkittäminen, on suurelta osin unohdettu sukupolvenvaihdoksen myötä. ”Useimmilla Yhdysvaltojen kongressin työntekijöillä – ja jopa joillakin kongressiedustajilla – ei ole todellista muistikuvaa kylmästä sodasta. Monet pitävät [Natoa] vain yhtenä rakenteena muiden joukossa”, Rubin pahoittelee.

”Diplomaatit keskittyvät pikemminkin puihin kuin metsään. Keskustelut jäsenmaiden maksuosuuksista ohittavat keskustelut siitä, milloin ja miksi on syytä taistella, varsinkin kun Venäjä siirtyy harmaan vyöhykkeen sodankäyntiin, käyttää yksityisiä turvallisuusalan alihankkijoita tai yksinkertaisesti lähettää missiolle Spetsnaz-joukkoja ilman tunnistetunnuksia”, amerikkalaistutkija luennoi.

”Afganistanista vetäytyminen ja se häpeämättömyys, jolla Biden, kuten Trump ennen häntä, kääntää selkänsä liittolaisilleen, herättävät kysymyksiä siitä, noudattaako Yhdysvallat todella Nato-velvoitteitaan”, Rubin tivaa. Onko käsillä koko sotilasliiton alasajo?

Laatiiko amerikkalaishallinto tulevaisuudessa lausuntoja siitä, kuinka Naton laajentuminen oli sittenkin virhe ja koko Pohjois-Atlantin liitto on vain kylmän sodan jäänne, jolla ei ole sijaa tulevaisuuden turvallisuuspolitiikassa? Toteuttaako Biden jo tämän uudelleen arvioinnin vai joku häntä seuraava presidentti?

”Pentagonin virkamiehet ja diplomaatit saattavat närkästyneinä kiistää Amerikan sitoutumisen vähenemisen, mutta todellisuudessa Nato on kävelevä ruumis. On häpeällistä sanoa, mutta jos Venäjä siirtyisi huomenna Baltian maihin tai Puolaan, Amerikka olisi luultavasti rintamakarkuri ja Eurooppa omillaan”, Rubin tuskailee kylmän sodan mielenmaisemissaan.