Markku Siira demokratia, geopolitiikka, infosota, Jessikka Aro, Joe Biden, Nato, Risto E.J. Penttilä, Sauli Niinistö, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Yleinen

Uutisia lännetetystä Suomesta

Kotimaan uutisissa on tullut viime päivinä esiin taas iänikuinen ”Nato-jäsenyys”, jota yritetään pitää esillä, vaikka enemmistö suomalaisista suhtautuu jäsenyyden hakemiseen yhä kielteisesti. Olipa prosenttimäärä kuinka vaatimaton hyvänsä, infosodan etulinjassa toimiva valtamedia kääntää pienenkin kannatusmäärän Pohjois-Atlantin liiton eduksi.

Länsimieliset propagandistit pyrkivät tekemään työtä, johon he uskovat ja josta heille maksetaan. Suomessa toimii esimerkiksi Nordic West Office, ”kansainvälisiin kysymyksiin keskittynyt konsulttitoimisto ja ajatuspaja”, jonka toimitusjohtajan Risto E.J. Penttilän lännen narratiivin mukaiset mielipiteet kelpaavat myös television ajankohtaisohjelmiin.

”Pohjoismainen Lännen toimisto” haiskahtaa jälleen yhdeltä dollarirahoitteiselta projektilta, jonka repertuaariin kuuluvat informaatiovaikuttaminen ja strateginen kommunikaatio täällä pimeässä peräpohjolassa. Länsimaisen demokratian liekkiä on pidettävä yllä ison pahan Venäjän rajamailla.

Penttilän luotsaama ajatushautomo puhuu sujuvaa amerikanenglantia ja ajaa selvästi Washingtonin intressejä Suomessa; tällainen toiminta on kuitenkin sitä ”parempaa isänmaallisuutta”, mikä ei johda syyllistämiseen eikä maalittamiseen valtamedian toimesta.

Presidentti Sauli Niinistö on tietysti ahkeralla työllään osoittanut olevansa valtakunnan johtava atlantisti. Niinistö osallistui torstaina Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin koolle kutsumaan, demokratian tilaa koskevaan huippukokoukseen.

Vuonna 2003 Irakin sotaa varten koottiin väkinäisen oloinen ”halukkaiden koalitio”. Nyt Washington kokoaa jälleen ”allianssia” taisteluun lännen oligarkian puolesta, tällä kertaa Kiinaa ja Venäjää vastaan.

”Demokratiaa on edistettävä kaikkialla, missä se on saamassa jalansijaa, ja suojeltava kaikkialla, missä se on uhattuna”, Niinistö toisteli tuttua ja tylsää länsimantraa videopuheessaan.

Niinistö ei tietenkään maininnut, että hänen ja Bidenin demokratia™ on sellainen vientituote, joka vaatii hybridisodankäyntiä ja pommituksia, muuten se ei juurru riittävän syvälle kohdemaan maaperään – jos silloinkaan.

Myös kohutoimittaja ja trollimetsästäjä Jessikka Aro on saanut Bideniltä kutsun demokratiailtamiin, jossa hänelle on varattu oma puheenvuorokin. Facebook-päivityksessään Aro ilkkui, että ”Venäjää ja Kiinaa ei ole kutsuttu” (lällällää!). Mitäpä tuohon voisi enää sanoa?

Kuin iltapäivälehtien länsi-ilakoinnin loppulässähdyksenä, kansalaisille kerrotaan, että kaikista tarjolla olleista vaihtoehdoista, Suomi ”valitsee” amerikkalaisen Lockheed Martinin valmistamat F-35-hävittäjät puolustusvoimiensa käyttöön. Tämä ostopäätös vie Suomen, Ylen sanoin, ”niin lähelle Natoa ja Yhdysvaltoja kuin on mahdollista”.

Kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen kanssa solmittu puolustusyhteistyösopimus sekä Naton puitteissa kehitetty ”sotilaallinen yhteistoimintakyky”, voidaan sanoa, että Suomi on jo kauan ollut Amerikan alusmaa.

Länsihehkuttajat harvemmin muistavat Henry Kissingerin toteamusta, jonka mukaan ”Amerikan vihollisena oleminen voi olla vaarallista, mutta ystävänä oleminen on kohtalokasta.” Millainen rooli Suomelle on varattu Yhdysvaltojen yrityksessä säilyttää asemansa muuttuvassa maailmassa?

Markku Siira geopolitiikka, Sauli Niinistö, turvallisuuspolitiikka, Ukraina, ulkopolitiikka, Venäjä, Yleinen

Niinistö ja Krimin kysymys – Helsingin paha henki Ukrainassa

Presidentti Sauli Niinistö osoitti jälleen harkintakyvyn puutetta (tai itsepintaista halua näyttää olevansa maamme johtava Lännen™ infosotamies), sillä hän osallistui maanantaina Krimin palauttamisesta haaveilevan Krim-foorumin (Crimea Platform), ”huippukokoukseen” Ukrainan Kiovassa.

Kokousta isännöi Ukrainan koomikko-presidentti Volodymyr Zelenskyi ja sen tarkoituksena oli hänen mukaansa ”Krimin kysymyksen esillä pitäminen kansainvälisessä yhteistyössä ja Krimin tilanteeseen liittyvän kansainvälisen koordinaation vahvistaminen”.

Tilaisuuteen osallistui ukrainalaislähteiden mukaan edustajia 44:stä eri valtiosta ja kansainvälisestä järjestöstä. Paikalla oli edustajia myös Euroopan unionin jäsenmaista. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel osallistui kokoukseen toistaen, ettei EU tunnusta Krimin niemimaata ja Sevastopolia osaksi Venäjää.

Mitään mullistavaa ei poliitikkojen ja virkamiesten Kiovassa patsastelu saanut aikaan. Niinistö ehdotti haastattelussa, että ”itä-Ukrainan konfliktin osapuolet sitoutuisivat noudattamaan Minskin sopimusta”, jossa vaaditaan muun muassa raskaiden aseiden poisvetämistä alueelta. Vuonna 2015 neuvoteltua sopimusta ei ole siirretty käytäntöön, eikä Zelenskyin hallintokaan tunnu siitä innostuvan, vaan jatkaa Donetskin ja Luhanskin alueiden kapinallisten ja siviiliväestön pommittamista.

Niinistö ei sentään usko, että Ukrainan ja Venäjän välisiä ongelmia ratkaistaisiin tällaisissa kokoontumisissa, vaan kyseessä oli lähinnä ”myötätunnon osoittaminen Ukrainalle”. Venäjän mielestä kyseessä oli pikemminkin ”epäystävällinen ele”, mutta sellaisiin on Kreml saanut euromaiden taholta tottua Ukrainan Maidanin jälkeen.

Niinistö vakuutti, että ”Suomi tukee kansainvälisiä ponnisteluja Ukrainan alueellisen integriteetin palauttamiseksi”. Sopii kysyä, sisältyykö tähän ”tukeen” osallistuminen sotilaalliseen iskuun Venäjää vastaan, sillä Krimin niemimaata ei noin vain enää palauteta lännetetyn Ukrainan osaksi.

Niinistön matka sisälsi myös yrityksen lobata hänen viimeisintä ideaansa uudesta Etykin kokoontumisesta, jota hän saisi isännöidä ikään kuin poliittisen uransa loppuhuipentumana. Krim-foorumin kokouksessa Niinistö peräänkuulutti jälleen kylmän sodan aikaista ”Helsingin henkeä”, joka olisi nyt tarpeen.

Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut Krim päätyi Ukrainalle, kun Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov päätti lahjoittaa sen ystävyyden osoituksena vuonna 1954. Lahjoituksella ei ollut tuolloin vielä suurta käytännön merkitystä, sillä Ukrainakin oli neuvostotasavalta.

Krimin asukkaista valtaosa on venäläisiä. Venäjä liitti Krimin takaisin itseensä kansanäänestyksen jälkeen, Ukrainassa vuonna 2014 tapahtuneen, lännen masinoiman vallankaappauksen myötä. Krimin asukkaat olivat toivoneet paluuta Venäjän yhteyteen jo 1990-luvulta lähtien.

Krimin sijaan kokousvieraiden olisi kannattanut pohtia akuutimpia reaalipoliittisia kysymyksiä. Seitsemän vuoden ajan Ukraina on ollut Yhdysvaltojen suorassa valvonnassa. Amerikan geopoliittisia intressejä ajaessaan, ukrainalaiset ovat joutuneet erilleen perinteisistä naapureistaan. Mitä tapahtuu, kun lännen rahahanat menevät kiinni ja Yhdysvallat vetäytyy romahtaneesta valtiosta?

Kokeeko Ukraina vielä Afganistanin kohtalon, kuten opposition kansanedustaja Ilja Kiva on epäillyt. ”Kuvat, joita näemme tänään Kabulin lentokentältä, ovat itse asiassa Ukrainan tulevaisuus, kun ne, jotka palvelivat Yhdysvaltojen hallintoa maansa intressit hyläten, juoksevat karkuun tuhottuaan talouden ja takertuvat pois lentävien amerikkalaiskoneiden laskutelineisiin”, Kiva on esittänyt hirtehisesti.

Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, historia, Islam, Kiina, Sanna Marin, Sauli Niinistö, Suomi, Taliban, terrorismi, Yhdysvallat, Yleinen

Talibanit lännen imperiumin hautureina Afganistanissa

Näyttää siltä, että Afganistan siirtyy nopeasti uuteen komentoon Yhdysvaltojen vetäydyttyä. Afganistanin presidentti Ashraf Ghani on paennut maasta. Lännen mediassa on esitetty, että neuvottelut ”siirtymäkauden hallinnosta” ovat vielä kesken, mutta käytännössä valta on jo Taliban-liikkeellä.

Yhdysvallat on käyttänyt 20 vuotta ”terrorismin vastaiseen sotaansa” Afganistanissa ja sijoittanut maahan valtavasti resursseja tukeakseen paikallista nukkehallintoa ja auttaakseen sen joukkojen kouluttamisessa. Kuitenkin vain noin kuukausi amerikkalaisjoukkojen vetäytymisen jälkeen, Afganistanin armeija romahti Talibanin hyökkäysten alla. Vallanvaihdon nopeus yllätti monet läntiset kommentoijat täysin.

Bidenin hallinto saa nyt rankkaa arvostelua osakseen. Afganistanin tilanteen jyrkkä muutos on epäilemättä raskas isku Yhdysvalloille. Se on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen pyrkimys muuttaa Afganistania on totaalisesti epäonnistunut. Vuosikymmeniä kestänyt ”kriisinhallintaoperaatio” on maksanut huimaavat 2000 miljardia dollaria (eli noin 1700 miljardia euroa).

Amerikkalaisten epätoivoinen vetäytyminen osoittaa myös sen, että Yhdysvaltojen sitoumukset ulkomaisia liittolaisiaan kohtaan ovat äärimmäisen epäluotettavia: Kun Washingtonin edut vaativat sitä hylkäämään liittolaisensa, se ei epäröi keksiä kaikkia mahdollisia tekosyitä tehdäkseen juuri niin.

Historiankirjoihin voidaan nyt merkitä, ettei edes Yhdysvaltojen kaltainen, omissa silmissään poikkeuksellinen ”hypervalta”, pystynyt kahdessa vuosikymmenessäkään kukistamaan Taliban-taistelijoita, jotka edustavat Afganistanin kotikutoista vapautusliikettä. Tämä tappio on jopa Vietnamin sotaa selvempi osoitus amerikkalaisten voimattomuudesta.

Myös Neuvostoliitto koki tappion Afganistanissa 1980-luvulla ja romahti vain kaksi vuotta maasta vetäytymisensä jälkeen. Olisiko mahdoton ajatus, että Yhdysvallat kokisi lähivuosina samanlaisen kohtalon? Afganistania ei ole turhaan sanottu ”imperiumien hautausmaaksi”.

Meneillään oleva muutos vaikuttaa alueelliseen geopoliittiseen tilanteeseen ja aiheuttaa melkoista epävarmuutta. Britannian pääministeri Boris Johnson on vedonnut, ettei mikään maa tunnustaisi Talibanin hallintoa, vaan ”toimisi yhdessä YK:n ja sotilasliitto Naton kanssa”. Toive lienee turha, sillä uusi, kaikkia afganistanilaisia edustava hallitus, tullaan muodostamaan nimenomaan Talibanin johdolla.

Länsimaiset tiedotusvälineet ovat maininneet myös Kiinan useasti raportoidessaan Afganistanista. Nyt jopa pahantahtoisesti spekuloidaan, että Kiinakin tulisi vielä kokemaan kovia Afganistanin tilanteen vuoksi. Tällainen kuvitelma vaikuttaa vain sekavalta yritykseltä tyynnytellä länsidemokratian lähettiläiden synkeitä tunnelmia.

Talibanin edustajat ovat jo käyneet vierailulla Kiinassa ja turvallisuuspoliittisista asioista on sovittu. Talibanin tiedottajan mukaan liike ei salli Afganistanin maaperän käyttämistä Kiinaa vastaan. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on keskusteltu kiinalaisten kanssa. Kuvaavaa lienee myös se, että Kiinan ja Venäjän suurlähetystöjä ei ole evakuoitu, eivätkä maiden diplomaatit ole paenneet Kabulista amerikkalaisten tavoin.

Euraasian vallat suhtautuvat pragmaattisesti Afganistanin muuttuvaan tilanteeseen. Kiinalla ei ole halua täyttää tyhjiötä, jonka Yhdysvallat on jättänyt Afganistaniin; tuskin Putinin Venäjääkään kiinnostaa toistaa neuvostoajan selkkauksia vuoristomaassa.

Kiinalle ja muille lännen kilpailijoille saattaa olla varattuna Yhdysvaltoja rakentavampi rooli niiden auttaessa Afganistania saavuttamaan rauhan ja ryhtymään maan jälleenrakennukseen. Jos Talibanin tuleva hallinto saa aikaan vakautta, se ei olisi huono uutinen vuosien sodankäynnin jälkeen.

Kuten presidentti Sauli Niinistö on jo ehtinyt mainostaa, myös Suomi on ollut mukana Afganistanin runteluprojektissa sillä seurauksella, että joutuu evakuoimaan lännen miesten palveluksessa olleita afgaaneja Suomeen.

Marinin hallitus onkin jo päättänyt, että Suomesta saa oleskeluluvan 170 henkilöä, ”jotka ovat olleet Suomen, EU:n tai Naton palveluksessa”. Näin jälleen meilläkin ”kannetaan vastuuta” ja ”jaetaan taakkaa” länsiliittouman epäonnistuneen operaation jälkeen.