Markku Siira analyysi, Nato, Päivi Räsänen, Raamattu, sisäpolitiikka, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Venäjä, Yleinen

Venäläisnäkemys: Suomi, Nato ja Raamattu

”Pääministeri Sanna Marinin puhe Suomen oikeudesta liittyä Natoon ei ole ensimmäinen tämänkaltainen lausunto Suomen poliittiselta johdolta”, arvioi venäläistä Russtrat -ajatushautomoa johtava Elena Panina.

Venäläispoliitikko muistuttaa, että aiemmin myös presidentti Sauli Niinistö on ”kyseenalaistanut Moskovan oikeuden esittää Yhdysvalloille ja Natolle ehtoja Venäjän turvatakuiden suhteen”.

Miten nämä signaalit pitäisi ymmärtää? Ajatushautomon perustaja katsoo, että yhtäältä kyse on Venäjän ”geopoliittisesta kiristämisestä lännen taholta”. On selvää, että Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin liittoon ”vaikeuttaisi dramaattisesti turvallisuuspoliittista tilannetta Pohjois-Euroopassa, jos viimeinenkin puskurivyöhyke Venäjän ja Naton väliltä katoaisi”.

Toisaalta Nato-jäsenyyden hakemista kannattaa nykyään yhä vain vähemmistö suomalaisista. ”Vaikka maassa on viime vuosina aktiivisesti viljelty revansistisia tunteita, suomalaisten mentaliteetti eroaa puolalaisten mentaliteetista suuremman pragmatismin suuntaan”, Panina toteaa.

Suurin osa suomalaisista ei ole halukkaita tekemään maastaan ”rintamavaltiota”. Tämän vuoksi on aivan luonnollista, että ”yli puolet mielipidekyselyihin osallistuneista vastustaa Natoon liittymistä ja Suomen puolueettomuusaseman menettämistä”, Russtratissa nähdään.

Siksi nyt valtamediassa esillä oleva keskustelu Suomen liittymisestä Natoon ”vaikuttaa tietyssä mielessä bluffilta”. Lähitulevaisuudessa se ei ole mahdollista, koska enemmistö suomalaisista vastustaa kategorisesti tällaista skenaariota.

Nato-puheita ei pidä kuitenkaan aliarvioida pitkällä aikavälillä. Venäjää ja Natoon liittymisen aihetta käytetään hyväksi myös sisäpoliittisessa kamppailussa.

Tämän teeman rinnalla Panina muistuttaa, että Suomessa alkaa lähiaikoina oikeudenkäynti entistä sisäministeriä, kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan, joka on joutunut rikossyytteeseen Raamatun siteeraamisesta.

Räsäsen tapausta seurataan Venäjälläkin, jossa yleinen näkemys uskonnollisuudesta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on konservatiivisempaa kuin liberaalissa Suomessa, joka kollektiivisen lännen esimerkkiä noudattaen heiluttaa poliittiseksi aseeksi nostettua sateenkaarilippua.

Panina väittää jopa, että ”kyse ei ole vain kostosta vastenmieliseksi koettua poliitikkoa vastaan, vaan myös oikeudellisesta ennakkotapauksesta, joka luo edellytykset Raamatun lainsäädännölliselle kieltämiselle länsimaissa”.

Tämä saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta on totta, että sekulaarin EU:n puitteissa kristinuskoa on jo pitkään pidetty kiusallisena reliikkinä mantereen menneisyydestä, joka on syytä häivyttää taka-alalle.

Näissä olosuhteissa yritys siirtää suomalaisten huomio kysymyksiin, jotka liittyvät maan turvallisuuspolitiikkaan, jäsenyysmahdollisuuteen sotilasliitossa ja myyttisiin mittoihin kasvaneen ”Venäjän uhan” torjumiseen, on ymmärrettävää.

Venäläisanalyytikon mukaan on ilmeistä, että suomalainen yhteiskunta on tänä päivänä ”syvässä kriisissä”. Samaan aikaan suomalaisilla on aina ollut ”rationaalisten, rauhallisten ja harkitsevien ihmisten maine”. ”Suomi ei ole mikään Ukraina”, Panina kirjoittaa.

Hänen mielestään on syytä toivoa, että ”maalaisjärki voittaa ja suomalaiset pidättäytyvät tekemästä päätöksiä, jotka tuhoavat sekä maansa ulkopolitiikan että sen kulttuuriperinteet”.

Markku Siira demokratia, geopolitiikka, infosota, Jessikka Aro, Joe Biden, Nato, Risto E.J. Penttilä, Sauli Niinistö, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Yleinen

Uutisia lännetetystä Suomesta

Kotimaan uutisissa on tullut viime päivinä esiin taas iänikuinen ”Nato-jäsenyys”, jota yritetään pitää esillä, vaikka enemmistö suomalaisista suhtautuu jäsenyyden hakemiseen yhä kielteisesti. Olipa prosenttimäärä kuinka vaatimaton hyvänsä, infosodan etulinjassa toimiva valtamedia kääntää pienenkin kannatusmäärän Pohjois-Atlantin liiton eduksi.

Länsimieliset propagandistit pyrkivät tekemään työtä, johon he uskovat ja josta heille maksetaan. Suomessa toimii esimerkiksi Nordic West Office, ”kansainvälisiin kysymyksiin keskittynyt konsulttitoimisto ja ajatuspaja”, jonka toimitusjohtajan Risto E.J. Penttilän lännen narratiivin mukaiset mielipiteet kelpaavat myös television ajankohtaisohjelmiin.

”Pohjoismainen Lännen toimisto” haiskahtaa jälleen yhdeltä dollarirahoitteiselta projektilta, jonka repertuaariin kuuluvat informaatiovaikuttaminen ja strateginen kommunikaatio täällä pimeässä peräpohjolassa. Länsimaisen demokratian liekkiä on pidettävä yllä ison pahan Venäjän rajamailla.

Penttilän luotsaama ajatushautomo puhuu sujuvaa amerikanenglantia ja ajaa selvästi Washingtonin intressejä Suomessa; tällainen toiminta on kuitenkin sitä ”parempaa isänmaallisuutta”, mikä ei johda syyllistämiseen eikä maalittamiseen valtamedian toimesta.

Presidentti Sauli Niinistö on tietysti ahkeralla työllään osoittanut olevansa valtakunnan johtava atlantisti. Niinistö osallistui torstaina Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin koolle kutsumaan, demokratian tilaa koskevaan huippukokoukseen.

Vuonna 2003 Irakin sotaa varten koottiin väkinäisen oloinen ”halukkaiden koalitio”. Nyt Washington kokoaa jälleen ”allianssia” taisteluun lännen oligarkian puolesta, tällä kertaa Kiinaa ja Venäjää vastaan.

”Demokratiaa on edistettävä kaikkialla, missä se on saamassa jalansijaa, ja suojeltava kaikkialla, missä se on uhattuna”, Niinistö toisteli tuttua ja tylsää länsimantraa videopuheessaan.

Niinistö ei tietenkään maininnut, että hänen ja Bidenin demokratia™ on sellainen vientituote, joka vaatii hybridisodankäyntiä ja pommituksia, muuten se ei juurru riittävän syvälle kohdemaan maaperään – jos silloinkaan.

Myös kohutoimittaja ja trollimetsästäjä Jessikka Aro on saanut Bideniltä kutsun demokratiailtamiin, jossa hänelle on varattu oma puheenvuorokin. Facebook-päivityksessään Aro ilkkui, että ”Venäjää ja Kiinaa ei ole kutsuttu” (lällällää!). Mitäpä tuohon voisi enää sanoa?

Kuin iltapäivälehtien länsi-ilakoinnin loppulässähdyksenä, kansalaisille kerrotaan, että kaikista tarjolla olleista vaihtoehdoista, Suomi ”valitsee” amerikkalaisen Lockheed Martinin valmistamat F-35-hävittäjät puolustusvoimiensa käyttöön. Tämä ostopäätös vie Suomen, Ylen sanoin, ”niin lähelle Natoa ja Yhdysvaltoja kuin on mahdollista”.

Kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen kanssa solmittu puolustusyhteistyösopimus sekä Naton puitteissa kehitetty ”sotilaallinen yhteistoimintakyky”, voidaan sanoa, että Suomi on jo kauan ollut Amerikan alusmaa.

Länsihehkuttajat harvemmin muistavat Henry Kissingerin toteamusta, jonka mukaan ”Amerikan vihollisena oleminen voi olla vaarallista, mutta ystävänä oleminen on kohtalokasta.” Millainen rooli Suomelle on varattu Yhdysvaltojen yrityksessä säilyttää asemansa muuttuvassa maailmassa?

Markku Siira Bloggaaminen, EU, geopolitiikka, globalisaatio, itä, kapitalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, politiikka, Suomi, totalitarismi, tulevaisuus, ulkopolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Korona-ajan pimeä poliittinen tila

Ennen koronaa – ja myös sen aikana – kirjoitin satoja artikkeleita Kiinasta, Venäjästä ja muistakin valloista, analysoiden geopolitiikkaa ja muuttuvaa maailmanjärjestystä ”euraasialaisesta perspektiivistä”.

Tuolloin minua haukuttiin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiihkoilevien ”atlantistien” toimesta ”disinformaatikoksi”, ”Kiina-mieliseksi”, ”putinistiksi” ja vaikka miksi. Maailmanpolitiikan eläviä realiteetteja ei tunnustettu, vaan haluttiin pysytellä nostalgisissa sfääreissä cowboy-bootsit jalassa.

Joillekin tahoille ikävin uutinen oli se, että kiinalainen uutistoimisto Xinhua julkaisi näkökantojani Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan liittyen (katso Linkkejä-välilehdestä, jos kiinnostaa). Suomessahan kaikkien tulisi olla kritiikittömästi Lännen™ puolella, sen lumedemokratian oletettuja vihollisia vastaan.

Myös omissa blogikirjoituksissani olen pyrkinyt tuomaan esiin vaihtoehtoista, länsikriittistä perspektiiviä. Toistuvana teemana kirjoituksissani on esiintynyt huomio siitä, että toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali järjestys on vaihtumassa uuteen.

Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on osoittanut, millaiseen suuntaan maailma on menossa ”neljännen teollisen vallankumouksen” siivittämänä. Globalisaatio joka tapauksessa jatkuu, tapahtui se sitten Kiinan, Yhdysvaltojen, tai Davosin klikin johdolla.

Tämän takia ”politiikan ja maailman tilan” kommentointi on muuttunut viime vuosina entistä haastavammaksi. Minua ei enää aivan entiseen tapaan kiinnosta Kiinan, Venäjän ja muiden lännen geopoliittisten kilpailijoiden tekemiset, jos ei myöskään Suomen ja EU:n poliittinen loiskiehunta.

Korona-aikana kuitenkin samat ”länsimieliset” natottajat, Kiinan ja Venäjän kovat kriitikot, ovat kummasti alkaneet ihannoida kiinalaistyyppistä valvontaa, digitalisaatiota ja vaatia pakkorokotuksia ja rokotepassia, kun taas itse olen ryhtynyt jyrkästi (ja ajoittain sarkastisesti) kritisoimaan tällaista ”kehitystä”.

Näyttää siis siltä, että viranomaissuosituksiin ja valtamedian valheisiin helposti uskoville suomalaisille kelpaakin teknokraattien ja talousvaikuttajien ”kommunistinen kapitalismi”, kunhan se vain on kuorrutettu angloamerikkalaisella jargonilla kiinalaisten kirjoitusmerkkien sijaan.

Eurokraattien arvopohjakin on federalistisessa unionissa paljastanut todellisen illiberaalin luontonsa kasvomaskin alta, kun Ursula von der Leyenin suulla jäsenmaita ”suositellaan” harkitsemaan kansalaistensa pakkorokottamista. Tässä asiassa häntä tukevat niin Brysselin hännystelijämaat kuin häirikötkin.

Fasismi nousee taas Euroopassa, mutta nyt se astuu esiin Maailman talousfoorumin valitsemien naispoliitikkojen johdolla. Uusi totalitarismi esiintyy myös lääkärintakissa, biolääketieteellistä turvallisuusvaltiota ajaen. Uusi vainojen aika on koittanut, mutta jostakin syystä se on hyväksyttävää jopa ”antifasistien” mielestä.

Yhden prosentin globaali kapitalistiluokka myhäilee seuratessaan tätä alati etenevää spektaakkelia toimistohuoneistaan ja kartanoistaan. Suuri ihmiskoe, lääketeollisuuden voittokierre, sekä talouden ja yhteiskuntien uudelleenorganisointi jatkuu, ilman sen suurempaa kollektiivista vastarintaa.

Jos haluat kuvan (lähi)tulevaisuuden dystooppisesta yhteiskunnasta, älä kuvittele, kuten George Orwell, ”saapasta tallaamassa ihmiskasvoja”. Kuvittele sen sijaan virtuaalisessa ”metaversumissa” elävä, rokotettu ja sirutettu kuluttaja, tuijottamassa näyttöruutua ja seuraamassa uneliaasti ”algoritmisesti hyväksyttyä” sisältöä, samalla synteettistä ravintoa nieleskellen.

Markku Siira infosota, koronavirus, neljäs teollinen vallankumous, pandemia, Suomi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäläistä rulettia globalistien koronapelissä

Kun Suomessa kirjoitetaan ”rokotevastaisuudesta”, tuodaan kuvaan mukaan yleensä myös ”Venäjän informaatiovaikuttaminen”, jotta aihe saadaan politisoitua lännen narratiiville mieluisasti. Tämän väittämän mukaan Venäjä levittää länsimaissa valeuutisia käytössä olevien rokotteiden vaarallisista sivuvaikutuksista.

Venäjän väitetään korostavan ulkomaisten rokotteiden vaaroja, koska Kreml haluaa epävakauttaa Eurooppaa ja Euroopan unioni on epäreilusti estänyt venäläisen Sputnik-rokotteen pääsyn euromarkkinoille. Se, että lääkejättien geeni-injektioita pidetään salaisena kampanjana globaalin väestön vähentämiseksi, on lännen mukaan myös Venäjän tuputtama ajatus ja siis ”hybridivaikuttamista”.

Informaatiosotaa käydään kaikissa maissa eri toimijoiden kesken, siitä ei ole epäilystäkään. Kuitenkin koronarokotteiden haittavaikutuksista leviää kansan keskuudessa aivan omakohtaisiakin karuja kokemuksia, joten Venäjän vaikuttamista ei siinä tarvita, eikä monikaan suomalainen ole sellaista varmasti edes kohdannut (ennemminkin Ylen ja iltapäivälehtien vastakkaista propagandaa).

Oma nykyinen näkemykseni on, että Venäjä on muiden maiden kanssa kiltisti mukana globalistien pandemiaprojektissa. Nyt itänaapurissakin valmistaudutaan taas rajoituksiin, etätöihin ja onpa eurooppalaista koronapassia muistuttava QR-koodikin käytössä, yhdessä maskisuositusten ja sosiaalisen etäisyyden ottamisen kanssa. Poliitikot ja muut viranomaiset yrittävät vakuutella venäläisiä ottamaan rokotteen virusta vastaan.

Putinin mukaan nyt on elintärkeää, että maa ”katkaisee viruksen leviämisen ketjun…Tärkein tehtävä on nyt suojella kansalaisten henkeä ja minimoida koronatartuntojen leviäminen mahdollisimman pitkälle”. Hän ei ole tietääkseni missään vaiheessa esittänyt julkisesti epäilyjä koronaviruksen suhteen tai kyseenalaistanut viranomaisten toimia.

Terveysviranomaiset toistavat Venäjällä samaa mantraa kuin länsimaissakin: että rokottautuminen koronavirusta vastaan on paras tapa suojautua ainakin ”vakavalta tautimuodolta”, vaikka rokotettukin saattaa toki vielä sairastua. Tällä hetkellä kuitenkin vain noin 32 prosenttia venäläistä on rokotettu kokonaan.

Silti jopa monet terveydenhuollon työntekijät kieltäytyvät rokotteesta ja kehottavat muitakin välttämään koronapiikkejä. Sosiaalisessa mediassa Venäjän uutiskirjoituksiin lähetetyt kansalaisten kommentit vastustavat ylivoimaisesti koronarokotuksia, kasvomaskin käyttöä ja sulkutoimenpiteitä. Venäjällä on myös ihmetelty, miksi Putin, joka on yleensä tarkka suosioluvuistaan, on antanut luvan epäsuosituille rajoitustoimille.

Niin kutsutuissa ”Venäjä-mielisissä” (Suomessa ja ulkomailla) on heitäkin, joiden mielestä tämä kaikki on jotain monimutkaista ”viisiulotteista šakkia”, että Putin ei salaa edes usko koronaviruksen olemassaoloon, vaan vielä ”pelastaa maailman” länttä hallitsevan eliitin kieroilta juonilta. Tässä poliittisessa kuplassa oleilevien mukaan Putin ei koskaan tee mitään väärin ja Venäjä on valon majakka länsimaisen pimeyden keskellä.

Tällaiset näkemykset ovat lähellä Donald Trumpin presidenttikaudella Yhdysvalloissa alkaneen, sittemmin kansainväliseksi kasvaneen someliikkeen kuvitelmia siitä, että ”hyvät” kansallismieliset johtajat (kuten Trump ja Putin) taistelevat globalistien pahaa ”syvää valtiota” vastaan.

Realistisemmin maailmanpolitiikkaa tarkasteleva voi kuitenkin huomata, että korona-asiassa vallitsee globaali konsensus, joka ulottuu lännestä itään ja muihinkin ilmansuuntiin. Koska maailmantalous on romahduspisteessä, kaikki valtiot ovat valmiita hidastamaan pudotusta vaikkapa valepandemian varjolla.

Putin, Kiinan Xi ja länttä hallitseva eliitti tuntuvat olevan yhtä mieltä myös tulevaisuuden suunnasta, jota sävyttää ”neljäs teollinen vallankumous” teknologisine harppauksineen ja autoritaarisine hallintoineen. Maailmantalouden uudelleenkäynnistyksen edetessä, jossakin vaiheessa sekä ”putinistien” että länsimielisten ”atlantistien” väitteiltä putoaa pohja.

Markku Siira Länsi, politiikka, Qatar, Suomi, Urheilu, Yleinen

Huuhkajakapteeni Sparv lännen asiamiehenä

Suomen jalkapallo­maajoukkueen kapteeni Tim Sparv kirjoittaa The Player’s Tribune -verkkojulkaisussa Qatarin ihmisoikeustilanteesta ja ilmaisee huolensa mm. MM-kisojen stadioneita rakentavien siirtotyöläisten työolosuhteista.

Kirjoitus on nostettu esiin Suomessa iltapäivälehtiä myöten, mutta myös ulkomailla ja sosiaalisessa mediassa Sparvin kommentit ovat herättäneet huomiota. Maailmassa riittää tahoja, jotka haluavat politisoida myös urheilun edistämään asiaansa, eikä jalkapallo ole poikkeus.

Länsimaissa kommentit ovat kiittäviä ja Sparvia on ylistetty avautumisestaan. Asiassa on kuitenkin poliittisia ulottuvuuksia, joita monikaan ei välttämättä huomioi, joten kommentoin hieman omasta näkökulmastani.

Sinänsä huomion kiinnittäminen stadionia rakentavien työntekijöiden asemaan ei ole huono asia, mutta vähemmän idealistinen maailmanpolitiikan tarkkailija voisi arvioida Sparvin ja kumppaneiden viimeaikaista hyvesignalointia hieman kyynisemmin.

Mitä tekemistä Black Lives Matter-polvistumisilla, sateenkaariväreillä ja muilla polarisoivilla, identiteettipoliittisilla symboleilla on jalkapallon kanssa? Vaikuttaa siltä, että jalkapallo – ja urheilu ylipäätään – on politisoitu ajamaan juuri lännen globalisteille mieluisia agendoja. Samalla syyllistetään niitä, jotka eivät ole lännen luomiin muotteihin vielä asettuneet ja alistuneet.

Kuvaavaa on, että Sparvin Qatar-kommenttien jälkeen kysyttiin heti, miksei Venäjän poliittisesta tilanteesta puhuttu, kun Suomi pelasi siellä EM-lopputurnauksessa. Pekingin talviolympialaisten lähestyessä kritiikin kohteena on varmasti pian myös Kiina.

En yllättyisi, jos todellinen syy Qatar-kritiikille löytyisikin maan Kiina-suhteista. Viime vuonna ja tämän vuoden ensimmäisellä vuosineljänneksellä Kiinasta tuli Qatarin suurin kauppakumppani, mikä merkitsee parasta aikaa maiden kahdenvälisten suhteiden historiassa.

Aluksi ei tuntunut olevan mitään ongelmaa myöntää jalkapallon MM-kisoja autoritaariselle öljyvaltiolle. Sitten kun Qatar alkoi lähentyä Kiinaa, yhtäkkiä ”ihmisoikeudet” ovatkin taas sopivasti tapetilla läntisten tahojen suunnalta.

Valko-Venäjällä oli tarkoitus järjestää yhteistyössä Latvian kanssa vuoden 2021 jääkiekon MM-kisat, mutta ”autoritaarisen” Lukašenkon takia kisat siirrettiin pois maasta. Todellinen syy oli toki lännen värivallankumousviritelmissä, mutta vallanvaihto-operaation ei annettu pilata oikeamielisten suosimaa narratiivia.

Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan tulevaa. Vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat on siis tarkoitus järjestää Qatarissa, joka on šaria-lain hallitsema absoluuttinen monarkia. Samana vuonna pidetään myös talviolympialaiset Kiinassa. Saudi-Arabian uusi kilparata Qiddiyassa on puolestaan valmis isännöimään Formula ykkösiä vuodesta 2023 alkaen.

Kysymys kuuluu, vetäytyvätkö länsimaat joukkueineen kaikista kisoista, joiden isäntämaat eivät jaa liberaaleja arvoja? Mitä tapahtuu sitten, kun lännen mielipiteet maailmanpolitiikassa, taloudessa ja urheiluviihteessä sivuutetaan? Kohta nimittäin on pakko ryhtyä pelaamaan yhteispeliä erilaisten arvojen moninapaisessa maailmassa, jossa lännen liberaalit eivät voi enää sanella käskyjään muille.

Mitä tulee huuhkajakapteeni Tim Sparviin, haaveileeko jalkapallouransa ehtoopuolta elävä konkaripelaaja kenties uudesta urasta poliitikkona? Ehkä mies löytyy vielä vaikkapa Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n ehdokaslistalta?

Markku Siira Afganistan, EU, Eurooppa, maahanmuutto, Suomi, Yleinen

Afganistan ja EU: Maahanmuuttajien unioni vai linnake-Eurooppa?

On spekuloitu, että Taliban-liikkeen uusi valtaannousu Afganistanissa voi aiheuttaa pakolaisaallon länteen. Aiempi siirtolaiskriisi kuuden vuoden takaa on vielä tuoreessa muistissa ja uuden pakolaisvirran mahdollisuus aiheuttaa huolta euromaiden kansalaisissa. Schengen-alueen rajojen ympärille rakennetaan nyt muureja ja aitoja.

Kun vuonna 2015 yli miljoona siirtolaista ylitti Välimeren päästäkseen Eurooppaan, Puola, Tšekki ja Unkari kieltäytyivät suorasukaisesti ottamasta tulijoita vastaan. Vuonna 2020 kapinoivien jäsenmaiden todettiin rikkoneen EU:n lainsäädäntöä. EU:n siirtolaiskiintiöjärjestelmä on herättänyt arvostelua maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvissa maissa.

Asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Unkarin pääministeri Viktor Orbán kommentoi hiljattain radiohaastattelussa Afganistanin tilannetta ja totesi, että ”maahanmuutto ei ole ihmisoikeus”. Orbánin mielestä pakolaisasiassa pitäisi tehdä yhteistyötä Turkin hallituksen kanssa. Turkin presidentti Erdoğan on kuitenkin varoittanut, ettei Turkki aio olla ”Euroopan pakolaisvarasto”. Unkari on joka tapauksessa evakuoinut Afganistanista 114 afgaanipakolaista.

Kreikka on saanut valmiiksi neljänkymmenen kilometrin pituisen aidan Turkin vastaiselle rajalle, jonka tarkoituksena on pitää uudet turvapaikanhakijat poissa. Ateenaa voi tuskin syyttää tällaisesta päätöksestä, kun ottaa huomioon, millaiseen kurimukseen maa on joutunut pakolaisvirtojen kanssa viime vuosina.

Puola on haluton ottamaan vastaan edes sen rajoille leiriytyneitä, Valko-Venäjän kautta euromaihin pyrkiviä pienempiä siirtolaismääriä, joten ei liene yllätys, että maassa ei odoteta innolla Afganistanista lähtevää, huomattavasti suurempaa tulijajoukkoa. Tällaista elämä kuitenkin on Yhdysvaltojen vasallina toimiville maille, joten Varsovankin olisi syytä harkita, kannattaako Washingtonin vallanvaihto-operaatioissa olla apuna.

Myös naapurimaa Tšekki suhtautuu massamaahanmuuttoon kielteisesti. Lokakuussa pidettävien vaalien lähestyessä kaikki kolme Tšekin pääministeriehdokasta ovat ilmoittaneet vastustavansa EU:n määräämää uutta siirtolaiskiintiöjärjestelmää. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 63 prosenttia väestöstä ei usko, että tasavallan pitäisi ottaa vastaan Taliban-hallintoa pakenevia afganistanilaisiakaan.

Keski- ja Itä-Euroopan pakolaisskeptisyys on leviämässä Länsi-Eurooppaan. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puhunut siitä, että ”merkittävien laittomien muuttovirtojen” vastaanottamisessa on oltava varovainen. Valko-Venäjän Lukašenkon hallinnon syrjäyttämistä haluava Bryssel ei voi kritisoida Puolaa ja Liettuaa nyt samalla lailla kuin aikaisemmin.

Venäjä ja Kiina eivät ota afgaanipakolaisia vastaan, sillä pelkona on, että pakolaisten mukana voi soluttautua myös terroristeja. Yhdysvaltojen johtama länsiliittouma on sen sijaan evakuoimassa afgaaneja, jotka ovat vuosien ajan työskennelleet lännen sotaponnistelujen hyväksi talibanien vastaisessa taistelussa.

Myös afgaanien evakuoiminen Suomeen on herättänyt keskustelua. Tulijoiden joukossa on Suomen valtiolle työskennelleitä afgaaneja perheineen, mutta myös Yhdysvalloille ja sotilasliitto Natolle töitä tehneitä paikallisia. Miksi juuri Suomen täytyisi huolehtia näistä ihmisistä, vaikka se ei ole Naton jäsen? Tällaiseen järjestelyyn hallitus on kuitenkin jo suostunut.

Tässä nähdään epätyydyttävä lopputulos Suomen osallistumisesta ”kriisinhallintatehtäviin” lännen vallanvaihtokoneiston demokratiasodassa. Mitään tuskin tästäkään episodista opitaan, sillä uudet sotateollisen kompleksin käynnistämät konfliktit odottavat jo horisontissa ja suomalaiset lännen asiamiehet haluavat innokkaasti mukaan.

Monietnistä liittovaltiota Richard Coudenhove-Kalergin ajatusten mukaisesti rakentaville eurofederalisteille uudet pakolaisvirrat ovat tervetulleita, joten vielä on matkaa siihen, että maahanmuuttokriittisyydestä tulisi toden teolla poliittista valtavirtaa kaikkialla Euroopassa. Näin ollen myös puheet ”Linnake-Euroopasta”, joka nostaa laskusillan ylös maahanmuuttajien edessä, ovat liioittelevia.

Mikäli Euroopan unioni joutuu kohtaamaan uuden massiivisen siirtolaisaallon Afganistanista, turvapaikkapolitiikkaa täytyy arvioida uudestaan. Afganistanissa on 38 miljoonaa asukasta ja maan sisäisiä pakolaisia kolmesta viiteen miljoonaan, joten EU:n rajojen yli pyrkivien määrä voisi pahimmillaan ylittää Syyriasta, Irakista ja Libyasta sekä Afganistanista viimeisten kuuden vuoden aikana tulleet pakolaisaallot.

Tällä välin Venäjän ja Kiinan johtajat ovat jo keskustelleet Afganistanin tilanteesta yksityiskohtaisesti. Moskova ja Peking aikovat tehdä yhteistyötä Afganistanin ympärillä olevan alueen turvaamiseksi. Molempien osapuolten kerrotaan ilmaisseen valmiutensa tehostaa ponnistelujaan alueelta lähtevien terrorismin ja huumekaupan uhkien torjumiseksi. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on puhuttu.

Valitettavasti EU:n virkamiehet ovat enemmän huolissaan siitä, että Moskova ja Peking selviytyvät Afganistanin kaaoksesta voittajina, kuin siitä, mitä seurauksia tilanteesta on afganistanilaisille tai Euroopalle itselleen.

Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on varoittanut, että ”emme voi antaa kiinalaisten ja venäläisten hallita tilannetta ja olla Kabulin tukijoita, jolloin meistä tulee merkityksettömiä”. Tämä ei kuulosta järin ylevältä syyltä auttaa afganistanilaisia. Kiinassa onkin arvioitu, että lännellä on Afganistanissa etusijalla geopoliittiset manööverit, ei alueen vakaus ja jälleenrakentaminen.

Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, historia, Islam, Kiina, Sanna Marin, Sauli Niinistö, Suomi, Taliban, terrorismi, Yhdysvallat, Yleinen

Talibanit lännen imperiumin hautureina Afganistanissa

Näyttää siltä, että Afganistan siirtyy nopeasti uuteen komentoon Yhdysvaltojen vetäydyttyä. Afganistanin presidentti Ashraf Ghani on paennut maasta. Lännen mediassa on esitetty, että neuvottelut ”siirtymäkauden hallinnosta” ovat vielä kesken, mutta käytännössä valta on jo Taliban-liikkeellä.

Yhdysvallat on käyttänyt 20 vuotta ”terrorismin vastaiseen sotaansa” Afganistanissa ja sijoittanut maahan valtavasti resursseja tukeakseen paikallista nukkehallintoa ja auttaakseen sen joukkojen kouluttamisessa. Kuitenkin vain noin kuukausi amerikkalaisjoukkojen vetäytymisen jälkeen, Afganistanin armeija romahti Talibanin hyökkäysten alla. Vallanvaihdon nopeus yllätti monet läntiset kommentoijat täysin.

Bidenin hallinto saa nyt rankkaa arvostelua osakseen. Afganistanin tilanteen jyrkkä muutos on epäilemättä raskas isku Yhdysvalloille. Se on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen pyrkimys muuttaa Afganistania on totaalisesti epäonnistunut. Vuosikymmeniä kestänyt ”kriisinhallintaoperaatio” on maksanut huimaavat 2000 miljardia dollaria (eli noin 1700 miljardia euroa).

Amerikkalaisten epätoivoinen vetäytyminen osoittaa myös sen, että Yhdysvaltojen sitoumukset ulkomaisia liittolaisiaan kohtaan ovat äärimmäisen epäluotettavia: Kun Washingtonin edut vaativat sitä hylkäämään liittolaisensa, se ei epäröi keksiä kaikkia mahdollisia tekosyitä tehdäkseen juuri niin.

Historiankirjoihin voidaan nyt merkitä, ettei edes Yhdysvaltojen kaltainen, omissa silmissään poikkeuksellinen ”hypervalta”, pystynyt kahdessa vuosikymmenessäkään kukistamaan Taliban-taistelijoita, jotka edustavat Afganistanin kotikutoista vapautusliikettä. Tämä tappio on jopa Vietnamin sotaa selvempi osoitus amerikkalaisten voimattomuudesta.

Myös Neuvostoliitto koki tappion Afganistanissa 1980-luvulla ja romahti vain kaksi vuotta maasta vetäytymisensä jälkeen. Olisiko mahdoton ajatus, että Yhdysvallat kokisi lähivuosina samanlaisen kohtalon? Afganistania ei ole turhaan sanottu ”imperiumien hautausmaaksi”.

Meneillään oleva muutos vaikuttaa alueelliseen geopoliittiseen tilanteeseen ja aiheuttaa melkoista epävarmuutta. Britannian pääministeri Boris Johnson on vedonnut, ettei mikään maa tunnustaisi Talibanin hallintoa, vaan ”toimisi yhdessä YK:n ja sotilasliitto Naton kanssa”. Toive lienee turha, sillä uusi, kaikkia afganistanilaisia edustava hallitus, tullaan muodostamaan nimenomaan Talibanin johdolla.

Länsimaiset tiedotusvälineet ovat maininneet myös Kiinan useasti raportoidessaan Afganistanista. Nyt jopa pahantahtoisesti spekuloidaan, että Kiinakin tulisi vielä kokemaan kovia Afganistanin tilanteen vuoksi. Tällainen kuvitelma vaikuttaa vain sekavalta yritykseltä tyynnytellä länsidemokratian lähettiläiden synkeitä tunnelmia.

Talibanin edustajat ovat jo käyneet vierailulla Kiinassa ja turvallisuuspoliittisista asioista on sovittu. Talibanin tiedottajan mukaan liike ei salli Afganistanin maaperän käyttämistä Kiinaa vastaan. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on keskusteltu kiinalaisten kanssa. Kuvaavaa lienee myös se, että Kiinan ja Venäjän suurlähetystöjä ei ole evakuoitu, eivätkä maiden diplomaatit ole paenneet Kabulista amerikkalaisten tavoin.

Euraasian vallat suhtautuvat pragmaattisesti Afganistanin muuttuvaan tilanteeseen. Kiinalla ei ole halua täyttää tyhjiötä, jonka Yhdysvallat on jättänyt Afganistaniin; tuskin Putinin Venäjääkään kiinnostaa toistaa neuvostoajan selkkauksia vuoristomaassa.

Kiinalle ja muille lännen kilpailijoille saattaa olla varattuna Yhdysvaltoja rakentavampi rooli niiden auttaessa Afganistania saavuttamaan rauhan ja ryhtymään maan jälleenrakennukseen. Jos Talibanin tuleva hallinto saa aikaan vakautta, se ei olisi huono uutinen vuosien sodankäynnin jälkeen.

Kuten presidentti Sauli Niinistö on jo ehtinyt mainostaa, myös Suomi on ollut mukana Afganistanin runteluprojektissa sillä seurauksella, että joutuu evakuoimaan lännen miesten palveluksessa olleita afgaaneja Suomeen.

Marinin hallitus onkin jo päättänyt, että Suomesta saa oleskeluluvan 170 henkilöä, ”jotka ovat olleet Suomen, EU:n tai Naton palveluksessa”. Näin jälleen meilläkin ”kannetaan vastuuta” ja ”jaetaan taakkaa” länsiliittouman epäonnistuneen operaation jälkeen.