Markku Siira autoritarismi, demokratia, globalisaatio, kapitalismi, politiikka, teknofeodalismi, totalitarismi, tulevaisuus, vihreä siirtymä, Yleinen

Lumedemokratiasta teknofeodalismiin

”Valitamme itsevaltaisuudesta Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-idässä, Afrikassa, Venäjällä ja Kiinassa, mutta jätämme suurelta osin huomiotta hienovaraisemman autoritaarisen suuntauksen lännessä”, kirjoittaa Joel Kotkin.

On kuitenkin turha odottaa karkean tehokasta diktatuuria George Orwellin teoksen 1984 tyyliin. Länsimaiset yhteiskunnat saattavat pysyä nimellisesti demokraattisina, mutta kansalaisia hallitsee ”teknokraattinen luokka, jolla on suuremmat valvontavaltuudet, kuin mitä jopa kaikkein uteliaimmilla diktatuureilla on”, tutkija väittää.

Uusi itsevaltius nousee armottomasta taloudellisesta keskittämisestä. Viisi vuotta sitten noin neljäsataa miljardööriä omisti jopa puolet maailman varallisuudesta. Nykyään vain sata miljardööriä omistaa tämän osuuden. Kehitysapuun keskittyvä avustusjärjestö Oxfam vähentää omistavan luokan pääluvun vain kahteenkymmeneen kuuteen ihmiseen.

Ennen koronapandemiaa julkaistun OECD:n raportin mukaan lähes kaikkialla muiden kuin rikkaiden osuus kansallisvarallisuudesta on pienentynyt. Tämä suuntaus on nähtävissä jopa Ruotsin ja Saksan kaltaisissa sosiaalidemokratioissa.

Kuten konservatiivinen taloustieteilijä John Michaelson vuonna 2018 asian ilmaisi, Yhdysvalloissa viime vuosikymmenen taloudellinen perintö on ”yritysten liiallinen keskittyminen, massiivinen varallisuuden siirto ylimmälle yhdelle prosentille keskiluokasta”.

Tämä prosessi on kehittynyt sekä aineellisessa että digitaalisessa taloudessa, Kotkin muistuttaa. ”Isossa-Britanniassa, jossa maan hinnat ovat nousseet dramaattisesti viime vuosikymmenen aikana, alle yksi prosentti väestöstä omistaa puolet kaikesta maasta.”

Koko Euroopan mantereella valtaosa maatalousmaasta on joutunut ”pienen yritysomistajakaartin ja megarikkaiden omistajien” käsiin. ”Amerikassa Bill Gates omistaa eniten viljelysmaata, yli 200 000 hehtaaria, ja Ted Turnerilla ja John Malonella on hallussaan yli kahden miljoonan hehtaarin suuruisia kartanoita, jotka ovat kumpikin suurempia kuin useat osavaltiot.”

Kotkin on perillä siitä, että myös digitaalitaloutta hallitsee vastaavasti pieni joukko jättiläisyrityksiä. ”Näillä hallitsijoilla on yhdessä jopa 90 prosentin valta kriittisillä markkinoilla, kuten tietokoneiden peruskäyttöjärjestelmissä, sosiaalisessa mediassa, verkkohakumainonnassa ja kirjojen myynnissä.”

Tekno-oligarkia ei enää tyydy vain laitteiston hallintaan, vaan se ostaa yhä useammin vanhoja lehtitaloja ja ”kuratoi” uutiset makunsa mukaan. Se hallitsee yhä enenevässä määrin myös valtavirran viihdettä: MGM:n myynti Amazonille on vain tuorein esimerkki sen viestintävälineiden valloituksesta ja vakiinnuttamisesta.

Keskiajan barbaariruhtinaiden tapaan uudet oligarkit ovat pystyneet valtaamaan läänityksensä heikkojen keskushallintojen vähäisellä vastarinnalla. ”Pandemia” on kiihdyttänyt tätä prosessia; sen aiheuttamat sulkutilat ja liikkumisrajoitukset osoittautuivat tuottoisiksi suurille teknologiayrityksille, joiden voitot kaksinkertaistuivat tuona aikana.

Asiantuntijat varoittavat nyt, että suurin osa pienyrityksistä voi joutua lopettamaan toimintansa kokonaan tai siirtymään osaksi suuryritysten franchising -ketjuja. Tämä on kapitalismin ”nollauksen” ja ”suuren uudelleenkäynnistyksen” tuotosta; meneillään on historian suurin varainsiirto-ohjelma, mutta sitä eivät monetkaan yrittäjät näytä ymmärtävän.

Kotkin on huomannut, että myös ilmastonmuutospolitiikka ruokkii lännen vallanpitäjien itsevaltiutta. Kun tekno-oligarkit ja rahoituslaitosten edustajat toteuttavat Davosissa kokoontuvan Maailman talousfoorumin visiota, he pakottavat ihmiset lopettamaan fossiilisten polttoaineiden käytön.

Superrikkaat yritykset ja keinottelijat voivat tehdä valtavia investointeja ”vihreään talouteen”, mikä mahdollistuu verohelpotusten, lainojen ja valtion yksiköille taattujen myyntien avulla. Tämä ”vihreä huijaus” on BlackRockin ja muiden varainsiirtoyhtiöiden viimeisin voitontavoittelun malli, jota markkinoidaan ”eettisenä sijoittamisena”.

Keski- ja työväenluokan kannalta ”suuri uudelleenkäynnistys” voi kuitenkin osoittautua vähemmän lupaavaksi – ellei jopa katastrofaaliseksi, Kotkin pelkää. Kuten Deutsche Bank Researchin vanhempi ekonomisti Eric Heymann on todennut, useimmille ihmisille nopea ”vihreä” siirtymä merkitsee ”huomattavaa hyvinvoinnin ja työpaikkojen menetystä”. ”Ekodiktatuurin” tarpeestakin taloustieteilijä jo kirjoittaa varoittavasti.

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävä tietoinen degrowth-politiikka edellyttää, että suurin osa ihmisistä joutuu luopumaan autoista, matkustamaan paljon vähemmän ja asumaan pienissä asunnoissa. Täytäntöönpano on myös väistämättä tungettelevaa: nyt puhutaan jo perheiden ”hiilibudjeteista”.

Kun tähän pakkovihreyteen lisätään valvontateknologia, päädymme johonkin, joka muistuttaa Kiinan sosiaalista luottoluokitusjärjestelmää, jossa oikeus vapaaseen liikkumiseen edellyttää hallituksen hyväksyntää. Sitä ei kaikille kansalaisille heru, ellei omaa tarvittavaa määrää kuuliaisuuspisteitä.

Asumis- ja muiden kustannusten noustessa pilviin luokkarajat ovat koventumassa. Uudessa maailmanjärjestyksessä häämöttää pysyvä vuokraorjuus ja täydellinen riippuvuus valtiosta. Koska luottamus instituutioihin on korona-aikana entisestään rapautunut, yhä useammat nuoret uskovat, ettei kova työnteko kannata.

Kotkin katsookin, että ”muutamien instituutioiden hallitsemassa maailmassa nykyisestä keikka- ja pätkätyöntekijöiden prekariaatista ja niistä, jotka ovat jääneet kokonaan pois työelämästä, voi tulla taloudellisesti vähemmän hyödyllinen versio Marxin proletariaatista: pysyvä alaluokka, joka vaatii aggressiivista, lähes sotilaallista valvontaa”.

Korona-aika rajoituksineen on kiihdyttänyt toimihenkilöiden siirtymistä etätyöhön ja automatisoitujen ratkaisujen kysyntä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tulevaisuus, joka on vähemmän riippuvainen ihmistyövoimasta, nostaa teknologiaoligarkit korkeimmalle istuimelle, jota Lenin kutsui ”talouden komentokorkeudeksi”.

Rahavalta ei voi kuitenkaan hallita aivan yksin. Finanssivaltiaat tarvitsevatkin uskollisen ”käännynnäisluokan, joka voi oikeuttaa hallitsijansa ja lievittää alempien luokkien ahdistuneita sieluja”. Poliitikot tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta yhteiskunnan pyörittämisessä tarvitaan muitakin eliitin kätyreitä.

Keskiajalla katolinen kirkko hoiti tätä tehtävää, sillä se oikeutti feodaalijärjestyksen pohjimmiltaan jumalallisen tahdon ilmentymänä. Nykyinen versio tästä koostuu Kotkinin mielestä ”ylemmän byrokratian, akateemisen maailman, sekä kulttuuri- ja mediateollisuuden edustajista”.

”Digitaalinen eliitti voitelee itseään ja saa voitelua muilta eliittitovereiltaan liike-elämässä ja mediassa. Suuryritysten hyvin koulutetut johtajat ja pätevät papiston edustajat ovat luonnostaan kiinnostuneita ajatuksesta, että yhteiskuntaa hallitsevat ammattiasiantuntijat, joilla on ’valistuneet’ arvot – eli ihmiset, jotka ovat hyvin paljon heidän kaltaisiaan.”

”Vastatakseen omaan olemassaolokriisiinsä, suuri osa tiedotusvälineistä tukee maailmanlaajuisen teknokratian luomista”, Kotkin selittää. Uutistoimistoille sopii pönkittää valveutunutta ”woke-kapitalismia”, joka esiintyy tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajana, mutta pitää sensuurilla ja poliittisen korrektiuden vaatimuksillaan rahvaan kurissa.

Oligarkien omistama media, maksetut poliitikot ja ylikansalliset instituutiot tyrkyttävät massoille erilaisia säästötoimia ja hiilijalanjäljen seuraamista, mutta vauraimmat elävät itse kuin keskiaikaiset ylimykset, viettäen ylenpalttisia häitä ja rakentaen kartanoita.

Silti tämä eliitti varautuu myös alaluokan mahdollisen ”talonpoikaiskapinan” varalta. Tähän kuuluu yksityisten turvamiesten käyttäminen, bunkkereiden rakentaminen ja syrjäisten piilopaikkojen etsiminen Yhdysvalloista tai ulkomailta, erityisesti syrjäisestä ja tiukasti valvotusta Uudesta-Seelannista.

Mikä on oligarkkien ja heidän liittolaistensa loppupeli? Massojen liikkuvuus taloushierarkiassa ylöspäin ei tule kysymykseen; kaikista ei haluta tehdä hyvin toimeentulevia. Teknologiatoimittaja Gregory Ferenstein on haastatellut 147 digitaalisen yrityksen perustajaa ja tehnyt johtopäätöksensä:

”Yhä suuremman osan taloudellisesta vauraudesta tuottaa pienempi osa erittäin lahjakkaita tai omaperäisiä ihmisiä. Kaikki muut elävät jonkinlaisen osa-aikaisen yrittäjän keikkatyön ja valtiontuen yhdistelmän varassa.”

Piilaakson arvion mukaan suuri osa ihmisistä voi tulevaisuudessa elää virtuaalielämää Facebookin metaversumin tai Googlen ”immersiivisen tilan” tuettuina kuluttajina. Tämä kuulostaa siltä, että ihmisten halutaan istuvan yhä enemmän neljän seinän sisällä, aivan kuten koronakaranteenissa tai vankilassa.

Syntyvään järjestykseen ollaan selvästi pettyneitä jo alkuvaiheessa, Kotkin otaksuu. Maailmanlaajuinen luottamus instituutioihin, erityisesti tiedotusvälineisiin ja suuriin teknologiayrityksiin, on laskenut alhaiselle tasolle. Myös taloudellinen ja geopoliittinen epävarmuus on kasvussa. Meille tyrkytetään vihreää taloutta, johon meillä ei ole teknologiaa, tai edes varaa.

Kun automatisointi hävittää perinteisiä työaloja, oligarkit ja heidän liittolaisensa uudessa papistossa haluavat määrätä ”universaalin perustulon, jotta talonpojat eivät kapinoisi”. Tämäkin voi tuottaa vastarintaa, sillä kaikki eivät halua elää ”tuetussa riippuvuudessa, jonka tekee siedettäväksi vain Rooman leivän ja sirkushuvien digitaalinen vastine”.

Kaikki viimemainittu voi olla todellisuutta nopeammin kuin uskommekaan. Tekno-oligarkit ovat luomassa jotakin samankaltaista, mitä varhainen globalisti ja transhumanisti Aldous Huxley kutsui Brave New World Revisited -teoksessaan ”tieteelliseksi kastijärjestelmäksi”.

Huxley kirjoitti vuonna 1958, että ”ei ole mitään hyvää syytä”, että ”läpikotaisin tieteellistä diktatuuria pitäisi koskaan kaataa”. Se ehdollistaa alamaisensa kohdusta lähtien niin, että he ”kasvavat rakastamaan orjuuttaan” eivätkä ”koskaan haaveile vallankumouksesta”.

Tällainen despotia ylläpitää ”tiukkaa sosiaalista järjestystä ja tarjoaa riittävästi ajanvietettä huumeiden, seksin ja videoiden avulla” pitääkseen kansalaisten ”keinotekoisesti kavennetut mielet työllistettyinä ja tyydytettyinä”.

”Hallituksen ja suurten oligopolististen yritysten yhdistyminen ja teknologisesti tehostettu yksityisten tietojen kerääminen antavat uusille itsevaltiaille mahdollisuuden valvoa elämäämme tavalla, jota Mao, Stalin tai Hitler olisivat kadehtineet”, Kotkin arvioi tulevaisuudennäkymiä.

Markku Siira Bloggaaminen, EU, geopolitiikka, globalisaatio, itä, kapitalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, politiikka, Suomi, totalitarismi, tulevaisuus, ulkopolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Korona-ajan pimeä poliittinen tila

Ennen koronaa – ja myös sen aikana – kirjoitin satoja artikkeleita Kiinasta, Venäjästä ja muistakin valloista, analysoiden geopolitiikkaa ja muuttuvaa maailmanjärjestystä ”euraasialaisesta perspektiivistä”.

Tuolloin minua haukuttiin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiihkoilevien ”atlantistien” toimesta ”disinformaatikoksi”, ”Kiina-mieliseksi”, ”putinistiksi” ja vaikka miksi. Maailmanpolitiikan eläviä realiteetteja ei tunnustettu, vaan haluttiin pysytellä nostalgisissa sfääreissä cowboy-bootsit jalassa.

Joillekin tahoille ikävin uutinen oli se, että kiinalainen uutistoimisto Xinhua julkaisi näkökantojani Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan liittyen (katso Linkkejä-välilehdestä, jos kiinnostaa). Suomessahan kaikkien tulisi olla kritiikittömästi Lännen™ puolella, sen lumedemokratian oletettuja vihollisia vastaan.

Myös omissa blogikirjoituksissani olen pyrkinyt tuomaan esiin vaihtoehtoista, länsikriittistä perspektiiviä. Toistuvana teemana kirjoituksissani on esiintynyt huomio siitä, että toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali järjestys on vaihtumassa uuteen.

Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on osoittanut, millaiseen suuntaan maailma on menossa ”neljännen teollisen vallankumouksen” siivittämänä. Globalisaatio joka tapauksessa jatkuu, tapahtui se sitten Kiinan, Yhdysvaltojen, tai Davosin klikin johdolla.

Tämän takia ”politiikan ja maailman tilan” kommentointi on muuttunut viime vuosina entistä haastavammaksi. Minua ei enää aivan entiseen tapaan kiinnosta Kiinan, Venäjän ja muiden lännen geopoliittisten kilpailijoiden tekemiset, jos ei myöskään Suomen ja EU:n poliittinen loiskiehunta.

Korona-aikana kuitenkin samat ”länsimieliset” natottajat, Kiinan ja Venäjän kovat kriitikot, ovat kummasti alkaneet ihannoida kiinalaistyyppistä valvontaa, digitalisaatiota ja vaatia pakkorokotuksia ja rokotepassia, kun taas itse olen ryhtynyt jyrkästi (ja ajoittain sarkastisesti) kritisoimaan tällaista ”kehitystä”.

Näyttää siis siltä, että viranomaissuosituksiin ja valtamedian valheisiin helposti uskoville suomalaisille kelpaakin teknokraattien ja talousvaikuttajien ”kommunistinen kapitalismi”, kunhan se vain on kuorrutettu angloamerikkalaisella jargonilla kiinalaisten kirjoitusmerkkien sijaan.

Eurokraattien arvopohjakin on federalistisessa unionissa paljastanut todellisen illiberaalin luontonsa kasvomaskin alta, kun Ursula von der Leyenin suulla jäsenmaita ”suositellaan” harkitsemaan kansalaistensa pakkorokottamista. Tässä asiassa häntä tukevat niin Brysselin hännystelijämaat kuin häirikötkin.

Fasismi nousee taas Euroopassa, mutta nyt se astuu esiin Maailman talousfoorumin valitsemien naispoliitikkojen johdolla. Uusi totalitarismi esiintyy myös lääkärintakissa, biolääketieteellistä turvallisuusvaltiota ajaen. Uusi vainojen aika on koittanut, mutta jostakin syystä se on hyväksyttävää jopa ”antifasistien” mielestä.

Yhden prosentin globaali kapitalistiluokka myhäilee seuratessaan tätä alati etenevää spektaakkelia toimistohuoneistaan ja kartanoistaan. Suuri ihmiskoe, lääketeollisuuden voittokierre, sekä talouden ja yhteiskuntien uudelleenorganisointi jatkuu, ilman sen suurempaa kollektiivista vastarintaa.

Jos haluat kuvan (lähi)tulevaisuuden dystooppisesta yhteiskunnasta, älä kuvittele, kuten George Orwell, ”saapasta tallaamassa ihmiskasvoja”. Kuvittele sen sijaan virtuaalisessa ”metaversumissa” elävä, rokotettu ja sirutettu kuluttaja, tuijottamassa näyttöruutua ja seuraamassa uneliaasti ”algoritmisesti hyväksyttyä” sisältöä, samalla synteettistä ravintoa nieleskellen.

Markku Siira eliitti, fasismi, globalisaatio, kapitalismi, Kirja-arvio, kriisi, poliisivaltio, talous, totalitarismi, tulevaisuus, Yleinen

Globaali poliisivaltio vai sorrettujen kapina?

William I. Robinson on sosiologian professori Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa. Hän analysoi poliittista taloutta, globalisaatiota ja Latinalaisen Amerikan politiikkaa. Hän on kirjoittanut laajasti myös siitä, miten uusliberalistinen kapitalismi globalisoitui ja muutti perusteellisesti kansallisvaltioiden ja yhteiskunnan muotoa.

Viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Global Police State (Pluto Press, 2020), Robinson kiinnittää huomionsa 2000-luvun ”globaalin poliisivaltion” syntyyn.

Koronakriisiä hän ei sentään osannut ennakoida, sillä kirjan teksti on julkaisuajankohtaa vanhempaa perua, mutta Robinson tiedostaa, että neljännen teollisen vallankumouksen dystooppiset visiot ovat yhä lähempänä nykyistä poliittista todellisuuttamme.

Kirjassaan hän kuitenkin tutkii, miten globalisoitunut uusliberalistinen kapitalismi on karkaamassa käsistä ja synnyttämässä uusia köyhtymisen kuiluja samalla kun se tuhoaa luonnonympäristöä.

Robinsonin mukaan globaalin poliisivaltion käsitteessä on otettava huomioon kolme toisiinsa liittyvää kehityskulkua.

Ensimmäisenä ovat ”kaikkialla läsnä olevat yhteiskunnallisen massavalvonnan, sorron ja sodankäynnin järjestelmät, joita hallitsevat ryhmät edistävät hillitäkseen globaalin työväenluokan ja ylijäämäihmisten todellista ja potentiaalista kapinaa”.

Toisena on ”militarisoitu pääoman kasautuminen”, millä hän viittaa kapitalistiseen voitontavoitteluun ”globaalin sotatalouden” kautta ja kolmantena, ”lisääntyvä siirtyminen kohti poliittisia järjestelmiä, joita voidaan luonnehtia 2000-luvun fasismiksi tai jopa laajemmassa mielessä totalitaristisiksi”.

Järjestelmäkriisin jatkuessa se sulkee yhä useammat ihmiset vaurauden ja perusresurssien saatavuuden ulkopuolelle ja luo uusia ”ylijäämäväestöjä”, joita hallitukset, teknologiayhtiöt ja yksityiset turvallisuusjoukot tukahduttavat yhä väkivaltaisemmin ja tieteellisesti kehittyneitä menetelmiä hyödyntäen.

Samalla kun maailmanlaajuinen eriarvoisuus on kasvanut, pääoma on keskittynyt voimakkaasti ”ylikansallisen yrityseliitin” käsiin, joka käyttää taloudellista valtaansa vaikuttaakseen ja kontrolloidakseen valtionpolitiikkaa. Kuten Robinson kirjoittaa, ”valtioita johdetaan yhä useammin pienten poliittisten ja taloudellisten eliittiryhmien hyväksi, jotka määräävät tuhoisia säästötoimia ja lamauttavaa velkaantumista muulle yhteiskunnalle”.

1990- ja 2000-lukujen globalisaatiobuumin aikana kapitalismi vaikutti loputtoman dynaamiselta ja sitä tuki ja vahvisti ideologisesti silmiinpistävä kulutuskulttuuri. Vuoden 2008 finanssikriisi – ja nyt koronapandemia – ovat kuitenkin paljastaneet sen syvän epävakauden.

Kun yhä useammat ihmiset menettävät työnsä, tai jäävät kokonaan yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle, tästä syrjäytymisestä kasvaa potentiaalisesti räjähdysaltis poliittinen haaste. Superrikkaita valvottaa öisin pelko ”sorrettujen kapinasta” ja myöhäiskapitalismin maailmassa he ovatkin jo eristäneet itsensä ”rahvaasta” vartioituihin linnoituksiinsa.

Eristämisen muodot ulottuvat Robinsonista ”maahanmuuttajiin kohdistuvista rajavalvontamekanismeista ja joukkovankiloista työttömien ja kodittomien kriminalisointiin”. Jopa ”toimihenkilöt ja yhä epävarmemmassa asemassa oleva keskiluokka” joutuvat työnantajiensa tehostetun valvonnan kohteeksi ja eri maiden hallitukset laajentavat valtuuksiaan ”yleisen turvallisuuden” nimissä.

Tukahduttaminen on myös tuottoisaa liiketoimintaa. Sodankäynti ja sosiaalinen valvonta ovat houkuttelevia monenlaisille toimijoille, aina yksityisistä sotilasyrityksistä tiedonlouhintayrityksiin. Kyseessä on todella kansainvälinen ilmiö.

Lisääntynyt rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyvä pelko heikentää julkista tilaa ja demokraattisen elämän laatua. Tilan militarisoituminen on poliittisesti ja kulttuurisesti pelottavaa ja se luo Robinsonin mukaan myös edellytyksiä tulevalle joukkoväkivallalle sorrettuja ja köyhtyneitä vastaan.

Robinson esittää vakuuttavasti, että keskuspankkiirien ja oligarkkien kapitalismi mutatoituu avoimen autoritaariseksi järjestelmäksi, joka polkee jalkoihinsa sosiaaliset tarpeet ja yksilönvapauden.

Kansalaisten internetin käyttöä valvovista teknologiayrityksistä aina hallitusten koventuviin otteisiin, olemme ansassa kaikkialla läsnä olevassa tilassa, joka antaa vaikutelman, että tämä villiintyneen kapitalismin ja laskevan elintason surkea maailma on väistämätön tapahtuma, eikä muita vaihtoehtoja ole.

”Globaalin poliisivaltion” lopullinen voitto ei kuitenkaan ole täysin varma asia. Se, että järjestelmä luottaa yhä enemmän väkivaltaan ja tukahduttamiseen, eikä konsensukseen tai uudistuksiin, on amerikkalaissosiologista osoitus sen perustavanlaatuisesta heikkoudesta.

Kirjan alkupuolella Robinson toteaa, että vaikka suurta osaa niin sanotusta neljännestä teollisesta vallankumouksesta käytetään hyväksikäyttöön ja voittojen kasautumiseen, sen teknologiaa voitaisiin hyödyntää niin, että luotaisiin maailma, jossa on vähemmän työtä ja enemmän yltäkylläisyyttä kaikille. Tämä kuulostaa utopistiselta, varsinkin kun talouseliitillä on mielessään vain oman valta-asemansa pönkittäminen.

Kapitalismin uudelleenkäynnistäminen avaa oven synkkään ja epävakaaseen aikakauteen. Vaikka markkinatalouden taikurit lupaavat pseudohumanitaarisen filantroopin maskinsa takaa terveyttä ja turvallisuutta kaikille, suurin osa ihmiskunnasta joutuu elämään maailmassa, jossa elintaso laskee ja sosiaalinen liikkuvuus vähenee.

Sen sijaan, että globaali poliisivaltio tekisi elämästä turvallisempaa, se on suunniteltu aktiivisesti estämään sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Pankkiirit käyttävät koronavirusta syntipukkina viimeisten viidenkymmenen vuoden huonoon hallintoon ja väärinkäytöksiin länsimaiden talouksissa. Davosin eliitti pelkää kuitenkin alati kansalaisten kapinaa, joka riistäisi kapitalisteilta vallan määrittää kollektiivista tulevaisuutta.

Markku Siira eliitti, globalisaatio, koronavirus, kriisi, politiikka, talous, teknokratia, tulevaisuus, tuotantoketjut, Yleinen

Pitkä pimeä talvi ja pula kaikesta

Meneillään on maailmanlaajuinen toimitusketjukriisi, mikä johtaa kattavaan pulaan välttämättömistä tarvikkeista. ”Tämä on seurausta massakeskittämisestä, jossa uuden normaalin aristokraatit sanelevat ja synkronoivat politiikkaa”, väittää malesialainen analyytikko, tohtori Mathew Maavak.

Tulevia vuosia tulee leimaamaan ”äärimmäinen sosioekonominen turbulenssi”, hän ennakoi. Maailmalla on tiettävästi edessä ”pula kaikesta”, kun eri tuotteiden saanti vaikeutuu. Nämä puutteet vaikuttavat koko yhteiskunnan pyramidirakenteeseen. Tyypillinen tuotanto- ja toimitussykli joutuu toistuvasti kärsimään Murphyn laista: ”kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen”.

Jos ongelmana ei ole uusi koronasulku, raaka-aineiden puute tuottaa omanlaisiaan hankaluuksia. Jos satamat ovat valmiita purkamaan kontteja, rekkakuskeja ei ole saatavilla noutamaan niitä. Jos rekkakuskeja on saatavilla, satamat eivät pysty käsittelemään rahtia.

Vaihtoehtoisesti ongelma voi olla akuutti sähkö- tai polttoainepula. Koronarajoitukset ovat johtaneet myös pulaan välttämättömästä työvoimasta, joka vaihtelee jätehuollon työntekijöistä aina lentäjiin. ”Uuden normaalin pyramidihierarkiassa vain 0,1 prosentin huippua edustavat ovat todella irrottautuneet arjen vaikeuksista ja rikastuvat edelleen”, Maavak arvioi.

Pitkään jatkunut kysynnän ja tarjonnan epätasapaino saavutti pisteen, josta ei ollut paluuta, kun ”pandemia” julistettiin alkaneeksi maaliskuussa 2020. Kiinan rannikolla päämäärättömästi ajelehtivien rahtilaivojen joukkoon on nyt liittynyt samanlainen armada Yhdysvaltojen rannikolla. Kontti, jonka lasti ennen pandemiaa maksoi 2 500 dollaria, maksaa nyt 25 000 dollaria.

Kokonaiset teollisuudenalat ovat kärsineet valtavia vahinkoja ja kuluttajat ympäri maailmaa joutuvat maksamaan tästä hintojen nousuna. Jatkuvat toimitusongelmat tekevät mahdottomaksi selviytyä komponenttipulasta monilla markkinoilla.

Kaikesta syytetään nyt koronavirusta, syy-yhteyksien ja pelon lietsonnan saadessa yhä järjettömämmät mittasuhteet. Esimerkiksi Australiassa on yhä meneillään suuren luokan ihmiskoe, jota seurataan muuallakin päin maailmaa.

Koko Perthin yli kahden miljoonan asukkaan kaupunki asetettiin sulkutilaan sen jälkeen, kun tammikuun lopulla havaittiin yksi uusi koronavirustapaus. Lähes kahdeksan kuukautta myöhemmin, toinen yksittäinen tapaus johti yli neljänsadan tuhannen asukkaan Canberran sulkemiseen. ”Tämä hulluus on vain covid-jäävuoren huippu”, Maavak toteaa.

”Kaikki mustat joutsenet, jotka on kasvatettu nimenomaan suurta uudelleenkäynnistystä varten, ovat palaamassa kotiin. Kiinan Evergranden kiinteistökatastrofin heijastusvaikutukset, joihin liittyy peräti 305 miljardin dollarin velat, ovat vaikuttaneet jo Ruotsin sähköautosektoriin”, malesialaistutkija kuvailee. Globaali dominoefekti on jo alkanut.

Evergranden laajuinen romahdus edellyttäisi koko järjestelmän hyvin toteutettua kalibrointia. Kiinassa on kuitenkin häiritseviä sähkökatkoksia, jotka johtuvat Maavakin mielestä huonosta ennakoinnista ja maailmanlaajuisesta hiilipulasta. Viimeaikaiset tulvat hiilirikkaassa Shanxin maakunnassa todennäköisesti pahentavat tilannetta entisestään. Uskooko joku vielä sattumaan?

Globaali energiakriisi on leviämässä Brasiliasta Intiaan. Eurooppakaan ei jää osattomaksi: Saksa saattaa pian oppia kantapään kautta, että on lyhytnäköistä aloittaa ”vihreä siirtymä” säilyttämättä tukena fossiilisten polttoaineiden infrastruktuuria. Talven lähestyessä Nord Stream 2:n käyttöönotto olisi kiireellisempää kuin koskaan.

Maavakista on varsin ironista, että lentäjien on otettava koronarokote, jotta he voivat kuljettaa uuden normaalin aristokraatteja, jotka on itse tietenkin vapautettu tällaisista triviaaleista vaatimuksista. Jos kriittinen henkilöstöpula jatkuu lentoliikenteessä ja siihen liittyy yksi tai useampi lentoturma, muuttuuko ääni vielä kellossa?

Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Asiantuntijat ja johtajat kertovat kryptiseen sävyyn, että edessä on ”pitkä pimeä talvi”. Ratkaisuksi ehdotetaan odotetusti joukkorokotuksia ja tehosterokotuksia. Eletään aivan kuin piikit ja koronapassi maagisesti ratkaisisivat energiakriisin, massatulvat, orastavan nälänhädän, kiinteistökuplat ja toimitusketjukatkokset.

Koronapsykoosi polarisoi yhteiskuntia: ”hajota ja hallitse” tuntuu olevan nykypäivän käytäntö. Rokottamattomia syyllistetään, eikä kahdesti rokotettukaan tunne olevansa turvassa. Luovan tuhon ja kaaoksen keskellä vauraus ja valta keskittyy entistä harvempien käsiin, jotka puolestaan säätelevät politiikkaa kaikkialla, ainoana huolenaiheenaan omien etuoikeuksiensa säilyttäminen (juonittelunsa seurauksista viis).

Maavak kehottaa ihmisiä valmistautumaan ”suuren uudelleenkäynnistyksen seuraavaan vaiheeseen”. Insinööreillä saattaa riittää ymmärrystä tälle tapahtumaketjulle, mutta maailmanpolitiikan sivustaseuraaja näkee tässä kaikessa synkän alun Zbigniew Brzezinskin ennustamalle ”teknotroniselle yhteiskunnalle”.