”Valitamme itsevaltaisuudesta Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-idässä, Afrikassa, Venäjällä ja Kiinassa, mutta jätämme suurelta osin huomiotta hienovaraisemman autoritaarisen suuntauksen lännessä”, kirjoittaa Joel Kotkin.
On kuitenkin turha odottaa karkean tehokasta diktatuuria George Orwellin teoksen 1984 tyyliin. Länsimaiset yhteiskunnat saattavat pysyä nimellisesti demokraattisina, mutta kansalaisia hallitsee ”teknokraattinen luokka, jolla on suuremmat valvontavaltuudet, kuin mitä jopa kaikkein uteliaimmilla diktatuureilla on”, tutkija väittää.
Uusi itsevaltius nousee armottomasta taloudellisesta keskittämisestä. Viisi vuotta sitten noin neljäsataa miljardööriä omisti jopa puolet maailman varallisuudesta. Nykyään vain sata miljardööriä omistaa tämän osuuden. Kehitysapuun keskittyvä avustusjärjestö Oxfam vähentää omistavan luokan pääluvun vain kahteenkymmeneen kuuteen ihmiseen.
Ennen koronapandemiaa julkaistun OECD:n raportin mukaan lähes kaikkialla muiden kuin rikkaiden osuus kansallisvarallisuudesta on pienentynyt. Tämä suuntaus on nähtävissä jopa Ruotsin ja Saksan kaltaisissa sosiaalidemokratioissa.
Kuten konservatiivinen taloustieteilijä John Michaelson vuonna 2018 asian ilmaisi, Yhdysvalloissa viime vuosikymmenen taloudellinen perintö on ”yritysten liiallinen keskittyminen, massiivinen varallisuuden siirto ylimmälle yhdelle prosentille keskiluokasta”.
Tämä prosessi on kehittynyt sekä aineellisessa että digitaalisessa taloudessa, Kotkin muistuttaa. ”Isossa-Britanniassa, jossa maan hinnat ovat nousseet dramaattisesti viime vuosikymmenen aikana, alle yksi prosentti väestöstä omistaa puolet kaikesta maasta.”
Koko Euroopan mantereella valtaosa maatalousmaasta on joutunut ”pienen yritysomistajakaartin ja megarikkaiden omistajien” käsiin. ”Amerikassa Bill Gates omistaa eniten viljelysmaata, yli 200 000 hehtaaria, ja Ted Turnerilla ja John Malonella on hallussaan yli kahden miljoonan hehtaarin suuruisia kartanoita, jotka ovat kumpikin suurempia kuin useat osavaltiot.”
Kotkin on perillä siitä, että myös digitaalitaloutta hallitsee vastaavasti pieni joukko jättiläisyrityksiä. ”Näillä hallitsijoilla on yhdessä jopa 90 prosentin valta kriittisillä markkinoilla, kuten tietokoneiden peruskäyttöjärjestelmissä, sosiaalisessa mediassa, verkkohakumainonnassa ja kirjojen myynnissä.”
Tekno-oligarkia ei enää tyydy vain laitteiston hallintaan, vaan se ostaa yhä useammin vanhoja lehtitaloja ja ”kuratoi” uutiset makunsa mukaan. Se hallitsee yhä enenevässä määrin myös valtavirran viihdettä: MGM:n myynti Amazonille on vain tuorein esimerkki sen viestintävälineiden valloituksesta ja vakiinnuttamisesta.
Keskiajan barbaariruhtinaiden tapaan uudet oligarkit ovat pystyneet valtaamaan läänityksensä heikkojen keskushallintojen vähäisellä vastarinnalla. ”Pandemia” on kiihdyttänyt tätä prosessia; sen aiheuttamat sulkutilat ja liikkumisrajoitukset osoittautuivat tuottoisiksi suurille teknologiayrityksille, joiden voitot kaksinkertaistuivat tuona aikana.
Asiantuntijat varoittavat nyt, että suurin osa pienyrityksistä voi joutua lopettamaan toimintansa kokonaan tai siirtymään osaksi suuryritysten franchising -ketjuja. Tämä on kapitalismin ”nollauksen” ja ”suuren uudelleenkäynnistyksen” tuotosta; meneillään on historian suurin varainsiirto-ohjelma, mutta sitä eivät monetkaan yrittäjät näytä ymmärtävän.
Kotkin on huomannut, että myös ilmastonmuutospolitiikka ruokkii lännen vallanpitäjien itsevaltiutta. Kun tekno-oligarkit ja rahoituslaitosten edustajat toteuttavat Davosissa kokoontuvan Maailman talousfoorumin visiota, he pakottavat ihmiset lopettamaan fossiilisten polttoaineiden käytön.
Superrikkaat yritykset ja keinottelijat voivat tehdä valtavia investointeja ”vihreään talouteen”, mikä mahdollistuu verohelpotusten, lainojen ja valtion yksiköille taattujen myyntien avulla. Tämä ”vihreä huijaus” on BlackRockin ja muiden varainsiirtoyhtiöiden viimeisin voitontavoittelun malli, jota markkinoidaan ”eettisenä sijoittamisena”.
Keski- ja työväenluokan kannalta ”suuri uudelleenkäynnistys” voi kuitenkin osoittautua vähemmän lupaavaksi – ellei jopa katastrofaaliseksi, Kotkin pelkää. Kuten Deutsche Bank Researchin vanhempi ekonomisti Eric Heymann on todennut, useimmille ihmisille nopea ”vihreä” siirtymä merkitsee ”huomattavaa hyvinvoinnin ja työpaikkojen menetystä”. ”Ekodiktatuurin” tarpeestakin taloustieteilijä jo kirjoittaa varoittavasti.
Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävä tietoinen degrowth-politiikka edellyttää, että suurin osa ihmisistä joutuu luopumaan autoista, matkustamaan paljon vähemmän ja asumaan pienissä asunnoissa. Täytäntöönpano on myös väistämättä tungettelevaa: nyt puhutaan jo perheiden ”hiilibudjeteista”.
Kun tähän pakkovihreyteen lisätään valvontateknologia, päädymme johonkin, joka muistuttaa Kiinan sosiaalista luottoluokitusjärjestelmää, jossa oikeus vapaaseen liikkumiseen edellyttää hallituksen hyväksyntää. Sitä ei kaikille kansalaisille heru, ellei omaa tarvittavaa määrää kuuliaisuuspisteitä.
Asumis- ja muiden kustannusten noustessa pilviin luokkarajat ovat koventumassa. Uudessa maailmanjärjestyksessä häämöttää pysyvä vuokraorjuus ja täydellinen riippuvuus valtiosta. Koska luottamus instituutioihin on korona-aikana entisestään rapautunut, yhä useammat nuoret uskovat, ettei kova työnteko kannata.
Kotkin katsookin, että ”muutamien instituutioiden hallitsemassa maailmassa nykyisestä keikka- ja pätkätyöntekijöiden prekariaatista ja niistä, jotka ovat jääneet kokonaan pois työelämästä, voi tulla taloudellisesti vähemmän hyödyllinen versio Marxin proletariaatista: pysyvä alaluokka, joka vaatii aggressiivista, lähes sotilaallista valvontaa”.
Korona-aika rajoituksineen on kiihdyttänyt toimihenkilöiden siirtymistä etätyöhön ja automatisoitujen ratkaisujen kysyntä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tulevaisuus, joka on vähemmän riippuvainen ihmistyövoimasta, nostaa teknologiaoligarkit korkeimmalle istuimelle, jota Lenin kutsui ”talouden komentokorkeudeksi”.
Rahavalta ei voi kuitenkaan hallita aivan yksin. Finanssivaltiaat tarvitsevatkin uskollisen ”käännynnäisluokan, joka voi oikeuttaa hallitsijansa ja lievittää alempien luokkien ahdistuneita sieluja”. Poliitikot tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta yhteiskunnan pyörittämisessä tarvitaan muitakin eliitin kätyreitä.
Keskiajalla katolinen kirkko hoiti tätä tehtävää, sillä se oikeutti feodaalijärjestyksen pohjimmiltaan jumalallisen tahdon ilmentymänä. Nykyinen versio tästä koostuu Kotkinin mielestä ”ylemmän byrokratian, akateemisen maailman, sekä kulttuuri- ja mediateollisuuden edustajista”.
”Digitaalinen eliitti voitelee itseään ja saa voitelua muilta eliittitovereiltaan liike-elämässä ja mediassa. Suuryritysten hyvin koulutetut johtajat ja pätevät papiston edustajat ovat luonnostaan kiinnostuneita ajatuksesta, että yhteiskuntaa hallitsevat ammattiasiantuntijat, joilla on ’valistuneet’ arvot – eli ihmiset, jotka ovat hyvin paljon heidän kaltaisiaan.”
”Vastatakseen omaan olemassaolokriisiinsä, suuri osa tiedotusvälineistä tukee maailmanlaajuisen teknokratian luomista”, Kotkin selittää. Uutistoimistoille sopii pönkittää valveutunutta ”woke-kapitalismia”, joka esiintyy tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajana, mutta pitää sensuurilla ja poliittisen korrektiuden vaatimuksillaan rahvaan kurissa.
Oligarkien omistama media, maksetut poliitikot ja ylikansalliset instituutiot tyrkyttävät massoille erilaisia säästötoimia ja hiilijalanjäljen seuraamista, mutta vauraimmat elävät itse kuin keskiaikaiset ylimykset, viettäen ylenpalttisia häitä ja rakentaen kartanoita.
Silti tämä eliitti varautuu myös alaluokan mahdollisen ”talonpoikaiskapinan” varalta. Tähän kuuluu yksityisten turvamiesten käyttäminen, bunkkereiden rakentaminen ja syrjäisten piilopaikkojen etsiminen Yhdysvalloista tai ulkomailta, erityisesti syrjäisestä ja tiukasti valvotusta Uudesta-Seelannista.
Mikä on oligarkkien ja heidän liittolaistensa loppupeli? Massojen liikkuvuus taloushierarkiassa ylöspäin ei tule kysymykseen; kaikista ei haluta tehdä hyvin toimeentulevia. Teknologiatoimittaja Gregory Ferenstein on haastatellut 147 digitaalisen yrityksen perustajaa ja tehnyt johtopäätöksensä:
”Yhä suuremman osan taloudellisesta vauraudesta tuottaa pienempi osa erittäin lahjakkaita tai omaperäisiä ihmisiä. Kaikki muut elävät jonkinlaisen osa-aikaisen yrittäjän keikkatyön ja valtiontuen yhdistelmän varassa.”
Piilaakson arvion mukaan suuri osa ihmisistä voi tulevaisuudessa elää virtuaalielämää Facebookin metaversumin tai Googlen ”immersiivisen tilan” tuettuina kuluttajina. Tämä kuulostaa siltä, että ihmisten halutaan istuvan yhä enemmän neljän seinän sisällä, aivan kuten koronakaranteenissa tai vankilassa.
Syntyvään järjestykseen ollaan selvästi pettyneitä jo alkuvaiheessa, Kotkin otaksuu. Maailmanlaajuinen luottamus instituutioihin, erityisesti tiedotusvälineisiin ja suuriin teknologiayrityksiin, on laskenut alhaiselle tasolle. Myös taloudellinen ja geopoliittinen epävarmuus on kasvussa. Meille tyrkytetään vihreää taloutta, johon meillä ei ole teknologiaa, tai edes varaa.
Kun automatisointi hävittää perinteisiä työaloja, oligarkit ja heidän liittolaisensa uudessa papistossa haluavat määrätä ”universaalin perustulon, jotta talonpojat eivät kapinoisi”. Tämäkin voi tuottaa vastarintaa, sillä kaikki eivät halua elää ”tuetussa riippuvuudessa, jonka tekee siedettäväksi vain Rooman leivän ja sirkushuvien digitaalinen vastine”.
Kaikki viimemainittu voi olla todellisuutta nopeammin kuin uskommekaan. Tekno-oligarkit ovat luomassa jotakin samankaltaista, mitä varhainen globalisti ja transhumanisti Aldous Huxley kutsui Brave New World Revisited -teoksessaan ”tieteelliseksi kastijärjestelmäksi”.
Huxley kirjoitti vuonna 1958, että ”ei ole mitään hyvää syytä”, että ”läpikotaisin tieteellistä diktatuuria pitäisi koskaan kaataa”. Se ehdollistaa alamaisensa kohdusta lähtien niin, että he ”kasvavat rakastamaan orjuuttaan” eivätkä ”koskaan haaveile vallankumouksesta”.
Tällainen despotia ylläpitää ”tiukkaa sosiaalista järjestystä ja tarjoaa riittävästi ajanvietettä huumeiden, seksin ja videoiden avulla” pitääkseen kansalaisten ”keinotekoisesti kavennetut mielet työllistettyinä ja tyydytettyinä”.
”Hallituksen ja suurten oligopolististen yritysten yhdistyminen ja teknologisesti tehostettu yksityisten tietojen kerääminen antavat uusille itsevaltiaille mahdollisuuden valvoa elämäämme tavalla, jota Mao, Stalin tai Hitler olisivat kadehtineet”, Kotkin arvioi tulevaisuudennäkymiä.
Markku Siira 