Markku Siira autoritarismi, demokratia, globalisaatio, kapitalismi, politiikka, teknofeodalismi, totalitarismi, tulevaisuus, vihreä siirtymä, Yleinen

Lumedemokratiasta teknofeodalismiin

”Valitamme itsevaltaisuudesta Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-idässä, Afrikassa, Venäjällä ja Kiinassa, mutta jätämme suurelta osin huomiotta hienovaraisemman autoritaarisen suuntauksen lännessä”, kirjoittaa Joel Kotkin.

On kuitenkin turha odottaa karkean tehokasta diktatuuria George Orwellin teoksen 1984 tyyliin. Länsimaiset yhteiskunnat saattavat pysyä nimellisesti demokraattisina, mutta kansalaisia hallitsee ”teknokraattinen luokka, jolla on suuremmat valvontavaltuudet, kuin mitä jopa kaikkein uteliaimmilla diktatuureilla on”, tutkija väittää.

Uusi itsevaltius nousee armottomasta taloudellisesta keskittämisestä. Viisi vuotta sitten noin neljäsataa miljardööriä omisti jopa puolet maailman varallisuudesta. Nykyään vain sata miljardööriä omistaa tämän osuuden. Kehitysapuun keskittyvä avustusjärjestö Oxfam vähentää omistavan luokan pääluvun vain kahteenkymmeneen kuuteen ihmiseen.

Ennen koronapandemiaa julkaistun OECD:n raportin mukaan lähes kaikkialla muiden kuin rikkaiden osuus kansallisvarallisuudesta on pienentynyt. Tämä suuntaus on nähtävissä jopa Ruotsin ja Saksan kaltaisissa sosiaalidemokratioissa.

Kuten konservatiivinen taloustieteilijä John Michaelson vuonna 2018 asian ilmaisi, Yhdysvalloissa viime vuosikymmenen taloudellinen perintö on ”yritysten liiallinen keskittyminen, massiivinen varallisuuden siirto ylimmälle yhdelle prosentille keskiluokasta”.

Tämä prosessi on kehittynyt sekä aineellisessa että digitaalisessa taloudessa, Kotkin muistuttaa. ”Isossa-Britanniassa, jossa maan hinnat ovat nousseet dramaattisesti viime vuosikymmenen aikana, alle yksi prosentti väestöstä omistaa puolet kaikesta maasta.”

Koko Euroopan mantereella valtaosa maatalousmaasta on joutunut ”pienen yritysomistajakaartin ja megarikkaiden omistajien” käsiin. ”Amerikassa Bill Gates omistaa eniten viljelysmaata, yli 200 000 hehtaaria, ja Ted Turnerilla ja John Malonella on hallussaan yli kahden miljoonan hehtaarin suuruisia kartanoita, jotka ovat kumpikin suurempia kuin useat osavaltiot.”

Kotkin on perillä siitä, että myös digitaalitaloutta hallitsee vastaavasti pieni joukko jättiläisyrityksiä. ”Näillä hallitsijoilla on yhdessä jopa 90 prosentin valta kriittisillä markkinoilla, kuten tietokoneiden peruskäyttöjärjestelmissä, sosiaalisessa mediassa, verkkohakumainonnassa ja kirjojen myynnissä.”

Tekno-oligarkia ei enää tyydy vain laitteiston hallintaan, vaan se ostaa yhä useammin vanhoja lehtitaloja ja ”kuratoi” uutiset makunsa mukaan. Se hallitsee yhä enenevässä määrin myös valtavirran viihdettä: MGM:n myynti Amazonille on vain tuorein esimerkki sen viestintävälineiden valloituksesta ja vakiinnuttamisesta.

Keskiajan barbaariruhtinaiden tapaan uudet oligarkit ovat pystyneet valtaamaan läänityksensä heikkojen keskushallintojen vähäisellä vastarinnalla. ”Pandemia” on kiihdyttänyt tätä prosessia; sen aiheuttamat sulkutilat ja liikkumisrajoitukset osoittautuivat tuottoisiksi suurille teknologiayrityksille, joiden voitot kaksinkertaistuivat tuona aikana.

Asiantuntijat varoittavat nyt, että suurin osa pienyrityksistä voi joutua lopettamaan toimintansa kokonaan tai siirtymään osaksi suuryritysten franchising -ketjuja. Tämä on kapitalismin ”nollauksen” ja ”suuren uudelleenkäynnistyksen” tuotosta; meneillään on historian suurin varainsiirto-ohjelma, mutta sitä eivät monetkaan yrittäjät näytä ymmärtävän.

Kotkin on huomannut, että myös ilmastonmuutospolitiikka ruokkii lännen vallanpitäjien itsevaltiutta. Kun tekno-oligarkit ja rahoituslaitosten edustajat toteuttavat Davosissa kokoontuvan Maailman talousfoorumin visiota, he pakottavat ihmiset lopettamaan fossiilisten polttoaineiden käytön.

Superrikkaat yritykset ja keinottelijat voivat tehdä valtavia investointeja ”vihreään talouteen”, mikä mahdollistuu verohelpotusten, lainojen ja valtion yksiköille taattujen myyntien avulla. Tämä ”vihreä huijaus” on BlackRockin ja muiden varainsiirtoyhtiöiden viimeisin voitontavoittelun malli, jota markkinoidaan ”eettisenä sijoittamisena”.

Keski- ja työväenluokan kannalta ”suuri uudelleenkäynnistys” voi kuitenkin osoittautua vähemmän lupaavaksi – ellei jopa katastrofaaliseksi, Kotkin pelkää. Kuten Deutsche Bank Researchin vanhempi ekonomisti Eric Heymann on todennut, useimmille ihmisille nopea ”vihreä” siirtymä merkitsee ”huomattavaa hyvinvoinnin ja työpaikkojen menetystä”. ”Ekodiktatuurin” tarpeestakin taloustieteilijä jo kirjoittaa varoittavasti.

Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtäävä tietoinen degrowth-politiikka edellyttää, että suurin osa ihmisistä joutuu luopumaan autoista, matkustamaan paljon vähemmän ja asumaan pienissä asunnoissa. Täytäntöönpano on myös väistämättä tungettelevaa: nyt puhutaan jo perheiden ”hiilibudjeteista”.

Kun tähän pakkovihreyteen lisätään valvontateknologia, päädymme johonkin, joka muistuttaa Kiinan sosiaalista luottoluokitusjärjestelmää, jossa oikeus vapaaseen liikkumiseen edellyttää hallituksen hyväksyntää. Sitä ei kaikille kansalaisille heru, ellei omaa tarvittavaa määrää kuuliaisuuspisteitä.

Asumis- ja muiden kustannusten noustessa pilviin luokkarajat ovat koventumassa. Uudessa maailmanjärjestyksessä häämöttää pysyvä vuokraorjuus ja täydellinen riippuvuus valtiosta. Koska luottamus instituutioihin on korona-aikana entisestään rapautunut, yhä useammat nuoret uskovat, ettei kova työnteko kannata.

Kotkin katsookin, että ”muutamien instituutioiden hallitsemassa maailmassa nykyisestä keikka- ja pätkätyöntekijöiden prekariaatista ja niistä, jotka ovat jääneet kokonaan pois työelämästä, voi tulla taloudellisesti vähemmän hyödyllinen versio Marxin proletariaatista: pysyvä alaluokka, joka vaatii aggressiivista, lähes sotilaallista valvontaa”.

Korona-aika rajoituksineen on kiihdyttänyt toimihenkilöiden siirtymistä etätyöhön ja automatisoitujen ratkaisujen kysyntä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tulevaisuus, joka on vähemmän riippuvainen ihmistyövoimasta, nostaa teknologiaoligarkit korkeimmalle istuimelle, jota Lenin kutsui ”talouden komentokorkeudeksi”.

Rahavalta ei voi kuitenkaan hallita aivan yksin. Finanssivaltiaat tarvitsevatkin uskollisen ”käännynnäisluokan, joka voi oikeuttaa hallitsijansa ja lievittää alempien luokkien ahdistuneita sieluja”. Poliitikot tulevat ensimmäisenä mieleen, mutta yhteiskunnan pyörittämisessä tarvitaan muitakin eliitin kätyreitä.

Keskiajalla katolinen kirkko hoiti tätä tehtävää, sillä se oikeutti feodaalijärjestyksen pohjimmiltaan jumalallisen tahdon ilmentymänä. Nykyinen versio tästä koostuu Kotkinin mielestä ”ylemmän byrokratian, akateemisen maailman, sekä kulttuuri- ja mediateollisuuden edustajista”.

”Digitaalinen eliitti voitelee itseään ja saa voitelua muilta eliittitovereiltaan liike-elämässä ja mediassa. Suuryritysten hyvin koulutetut johtajat ja pätevät papiston edustajat ovat luonnostaan kiinnostuneita ajatuksesta, että yhteiskuntaa hallitsevat ammattiasiantuntijat, joilla on ’valistuneet’ arvot – eli ihmiset, jotka ovat hyvin paljon heidän kaltaisiaan.”

”Vastatakseen omaan olemassaolokriisiinsä, suuri osa tiedotusvälineistä tukee maailmanlaajuisen teknokratian luomista”, Kotkin selittää. Uutistoimistoille sopii pönkittää valveutunutta ”woke-kapitalismia”, joka esiintyy tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajana, mutta pitää sensuurilla ja poliittisen korrektiuden vaatimuksillaan rahvaan kurissa.

Oligarkien omistama media, maksetut poliitikot ja ylikansalliset instituutiot tyrkyttävät massoille erilaisia säästötoimia ja hiilijalanjäljen seuraamista, mutta vauraimmat elävät itse kuin keskiaikaiset ylimykset, viettäen ylenpalttisia häitä ja rakentaen kartanoita.

Silti tämä eliitti varautuu myös alaluokan mahdollisen ”talonpoikaiskapinan” varalta. Tähän kuuluu yksityisten turvamiesten käyttäminen, bunkkereiden rakentaminen ja syrjäisten piilopaikkojen etsiminen Yhdysvalloista tai ulkomailta, erityisesti syrjäisestä ja tiukasti valvotusta Uudesta-Seelannista.

Mikä on oligarkkien ja heidän liittolaistensa loppupeli? Massojen liikkuvuus taloushierarkiassa ylöspäin ei tule kysymykseen; kaikista ei haluta tehdä hyvin toimeentulevia. Teknologiatoimittaja Gregory Ferenstein on haastatellut 147 digitaalisen yrityksen perustajaa ja tehnyt johtopäätöksensä:

”Yhä suuremman osan taloudellisesta vauraudesta tuottaa pienempi osa erittäin lahjakkaita tai omaperäisiä ihmisiä. Kaikki muut elävät jonkinlaisen osa-aikaisen yrittäjän keikkatyön ja valtiontuen yhdistelmän varassa.”

Piilaakson arvion mukaan suuri osa ihmisistä voi tulevaisuudessa elää virtuaalielämää Facebookin metaversumin tai Googlen ”immersiivisen tilan” tuettuina kuluttajina. Tämä kuulostaa siltä, että ihmisten halutaan istuvan yhä enemmän neljän seinän sisällä, aivan kuten koronakaranteenissa tai vankilassa.

Syntyvään järjestykseen ollaan selvästi pettyneitä jo alkuvaiheessa, Kotkin otaksuu. Maailmanlaajuinen luottamus instituutioihin, erityisesti tiedotusvälineisiin ja suuriin teknologiayrityksiin, on laskenut alhaiselle tasolle. Myös taloudellinen ja geopoliittinen epävarmuus on kasvussa. Meille tyrkytetään vihreää taloutta, johon meillä ei ole teknologiaa, tai edes varaa.

Kun automatisointi hävittää perinteisiä työaloja, oligarkit ja heidän liittolaisensa uudessa papistossa haluavat määrätä ”universaalin perustulon, jotta talonpojat eivät kapinoisi”. Tämäkin voi tuottaa vastarintaa, sillä kaikki eivät halua elää ”tuetussa riippuvuudessa, jonka tekee siedettäväksi vain Rooman leivän ja sirkushuvien digitaalinen vastine”.

Kaikki viimemainittu voi olla todellisuutta nopeammin kuin uskommekaan. Tekno-oligarkit ovat luomassa jotakin samankaltaista, mitä varhainen globalisti ja transhumanisti Aldous Huxley kutsui Brave New World Revisited -teoksessaan ”tieteelliseksi kastijärjestelmäksi”.

Huxley kirjoitti vuonna 1958, että ”ei ole mitään hyvää syytä”, että ”läpikotaisin tieteellistä diktatuuria pitäisi koskaan kaataa”. Se ehdollistaa alamaisensa kohdusta lähtien niin, että he ”kasvavat rakastamaan orjuuttaan” eivätkä ”koskaan haaveile vallankumouksesta”.

Tällainen despotia ylläpitää ”tiukkaa sosiaalista järjestystä ja tarjoaa riittävästi ajanvietettä huumeiden, seksin ja videoiden avulla” pitääkseen kansalaisten ”keinotekoisesti kavennetut mielet työllistettyinä ja tyydytettyinä”.

”Hallituksen ja suurten oligopolististen yritysten yhdistyminen ja teknologisesti tehostettu yksityisten tietojen kerääminen antavat uusille itsevaltiaille mahdollisuuden valvoa elämäämme tavalla, jota Mao, Stalin tai Hitler olisivat kadehtineet”, Kotkin arvioi tulevaisuudennäkymiä.

Markku Siira Australia, autoritarismi, ihmisoikeudet, Kiina, koronavirus, Länsi, poliisivaltio, suuri uudelleenkäynnistys, totalitarismi, tulevaisuus, Yleinen

Australia globaalin koronadiktatuurin koekenttänä

”Australian hallituksen reaktio koronavirukseen on herättänyt kauhua länsimaissa”, kirjoittaa saarivaltiossa asuva saksalainen toimittaja, analyytikko ja esseisti Nicolas Hausdorf. Tosin valtamedia on pitänyt aiheen pimennossa, eivätkä ihmisoikeusaktivistitkaan ole puuttuneet maan tilanteeseen.

Joukkomielenosoitukset, joilla protestoitiin maailman pisintä sulkutilaa vastaan – Melbournessa, Victorian osavaltion pääkaupungissa, työväenpuolueen pääministerin Daniel Andrewsin aikana – kriminalisoitiin, mikä johti rumaan poliisiväkivaltaan.

Sosiaalisessa mediassa maailmalle levisi videoita poliiseista, jotka vangitsivat raskaana olevia naisia mielenosoituksiin yllyttämisestä, pippurisumuttivat ja pahoinpitelivät ikäihmisiä, kuristivat nuoria naisia, koska he eivät käyttäneet kasvomaskeja ja ampuivat kumiluodeilla rauhallisesti vetäytyviä mielenosoittajia.

Australian pohjoisalueella ja Länsi-Australian osavaltiossa koronarokotteesta kieltäytyville on määrätty ankaria sakkoja, Hausdorf selittää. Viikkoja kestäneiden satojentuhansien ihmisten mielenosoitusten jälkeen Victoria hyväksyi hiljattain pandemialain, joka antaa hallitukselle valtuudet määrätä rangaistussakkoja maskittomille ja vankilatuomioita yrittäjille, jotka eivät noudata vaadittuja ”terveysmääräyksiä”.

Saksalaiskirjoittajan mielestä on vielä tätäkin pahaenteisempää, että Australian osavaltiot ovat rakentaneet keskitysleirejä muistuttavia joukkokaranteenitiloja. Viimeaikaisissa tapauksissa negatiivisen testituloksen saaneita henkilöitä on pidetty vankeina vastoin tahtoaan ja leireille on suljettu myös kansalaisia, jotka eivät ole noudattaneet terveysmääräyksiä.

Australian hallitus väittää edelleen, että paljon suurempi katastrofi olisi iskenyt maahan, ellei sen ankaraa politiikkaa olisi toteutettu. Viranomaiset ovat puolustautuneet vetoamalla hyperbolisiin ennusteisiin pahimmista mahdollisista koronaskenaarioista. Kuten nyt jo hyvin tiedetään, tämä paisuteltu ”pandemia” ei ole mikään musta surma.

Hausdorf katsoo aivan oikein, ettei Australiaa pitäisi tarkastella erillään muista läntisistä valtioista, vaan se pitäisi nähdä ”laajemman länsimaisen poliittisen vallankumouksen eturintamana, jossa teknokraattinen konvergenssihallinto on asettunut liberaalien oikeuksien perinteitä vastaan”.

Nämä oikeudet, joista myös Euroopan unionissa huudellaan silloin, kun ajetaan federalistien omia intressejä, ovat nyt jääneet enemmän tai vähemmän virallisen julkisen keskustelun varjoon, ja niistä on tullut yhä useampien raa’an poliittisen reaktion haastavien mielenosoittajien normatiivisia vaatimuksia.

Australian poliittinen konteksti on kuitenkin myös muilla tavoin erityinen. Runsaiden luonnonvarojensa ansiosta maa ei ole kärsinyt taloudellisesta taantumasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, mikä erottaa sen muiden länsimaiden kehityskulusta, joihin taantuma ja finanssikriisi ovat vaikuttaneet voimakkaasti.

Maasta on tullut näennäisesti menestyksekäs ”valtamerellisen kolmannen tien” edustaja, jossa hallintotapa on jossain Singaporen lain ja järjestyksen sekä länsimaisen individualismin ja angloeurooppalaisten oikeudellisten ja poliittisten perinteiden välimaastossa.

Hausdorfille Australia on erottunut ”useimpia eurooppalaisia valtioita korkeammalla elintasolla ja hyvin hoidetuilla ja turvallisilla sisäkaupungeilla”, mikä on ennen korona-aikaa ollut ”silmiinpistävä vastakohta Lontoon ja Pariisin kaltaisille pääkaupungeille, joissa rikollisuus, kodittomuus ja maahanmuuttajien ghetot ovat lisääntyneet erityisesti vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen”.

Australialaisen keskiluokan ”naiivin provinssihenkinen politiikkakäsitys, jossa odotetaan, että politiikka ratkaistaan vaaliuurnilla”, on nyt kuitenkin kohdannut ”globaalin hallinnan todellisuuden, jossa keskitytään geostrategisiin ja teknis-taloudellisiin välttämättömyyksiin”.

Globaalit vallanpitäjät ovat varanneet Australialle alisteisen roolin, koska se on ”liian pieni ja teknologisesti, teollisesti ja sotilaallisesti riippuvainen omatakseen omaa painoarvoa kansainvälisellä näyttämöllä”. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana Australian perinteisten ”viiden silmän” tiedustelukumppaneiden ja Kiinan nopeasti kasvavan poliittisen vaikutusvallan välille on kehittynyt syvä ristiriita.

Kiina on jo pitkään ollut Australian merkittävin kauppakumppani, joka hyödyntää voimakkaasti kengurumaan valtavia luonnonvaroja, kasvattaen samalla tulovirtoja maahanmuuton, matkailun ja koulutuksen saroilla. Ennen vuotta 2020 erityisesti Australian sisäkaupunkeihin alkoi virrata hyvin toimeentulevia kiinalaisopiskelijoita, jotka tukivat kasvavaa vähittäiskauppa-, kiinteistö- ja luksussektoria.

Pandemian aiheuttamat sulkutilat ja kansainvälisten suhteiden päivittäminen ovat jyrkästi muuttaneet maiden välisiä suhteita. Kiinaa on ärsyttänyt se, että Australia vaati ”kansainvälistä” tutkimusta koronapandemian alkuperästä: tämä on Australian ulko- ja turvallisuuspolitiikan yksiselitteinen käänne takaisin perinteisten angloamerikkalaisten kumppaniensa suuntaan.

Kiina piti Australian äskettäistä ilmoitusta AUKUS-sopimuksesta ja ydinkäyttöisten sukellusveneiden hankkimisesta – mikä on tähän asti ollut vain YK:n turvallisuusneuvoston ydinasevaltojen ja Intian etuoikeus – myös merkkinä angloallianssin aggressiivisuudesta ja reagoi siihen sen mukaisesti.

Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole ihme, että Australia sai roolinsa koekenttänä globaalissa pandemiapoliittisessa vallankumouksessa, jossa yksilön, yhteisön ja valtion välinen suhde piirretään uudelleen länsimaissa ja mallia otetaan angloamerikkalaisten ykköskilpailijasta, Kiinasta.

Australian ominaispiirteet, kuten pieni englanninkielinen väestö, ovat luoneet sille roolin testialustana, jossa teknologioita voidaan kokeilla ”vaarantamatta [….] mainetta ydinmarkkinoilla”. Maassa nyt käytössä olevat ankarat toimenpiteet otetaan todennäköisesti käyttöön myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, Hausdorf arvioi.

Näihin toimenpiteisiin on liitetty Australian oikeusjärjestelmän lähes täydellinen tuhoaminen. Huolimatta maan verrattain liberaalista tapaoikeuteen (engl. common law) pohjautuvasta perustuslaista, australialaiset tuomioistuimet ovat nyt todenneet, että koronarajoituksia voidaan toteuttaa ilman valvontaa, koska Australiassa ei ole kansalaisten perusoikeuksia turvaavaa Bill of Rights -lakia.

Esimerkkeinä perusoikeuksien polkemisesta, rokotekriittinen asianajaja Nathan Buckley on väliaikaisesti pidätetty virantoimituksesta ja Lyndall Dean, Australian vaikutusvaltaisen Fair Work Commissionin, ”reilun työn komission”, rokotevelvoitteita vastustava varapuheenjohtaja, on määrätty rajoitettuun virantoimitukseen.

Tällaiset rangaistustoimet osoittavat, miten horjuva ”oikeusvaltio” Australiasta on tullut. Lisäksi mahdollisesti kiistanalaiset ja laittomat sakot voidaan nyt yksipuolisesti nostaa pankkitileiltä: tämä on saksalaisanalyytikosta ”selvä askel kohti sosiaalisen luottoluokituksen ja digitaalisen valuutan järjestelmää, jonka avulla hallitukset voivat suoraan valvoa yksityistä varallisuutta ja takavarikoida varoja”.

Vaikka Australian toimenpiteet tulkitaan helposti paikallisen ja omalaatuisen ylilyönnin tulokseksi, geopoliittinen näkökulma ja koronatoimenpiteiden maailmanlaajuinen synkronoitu käyttöönotto viittaavat siihen, että ne ovat enemmänkin järjestelmällisiä ja tuskin pelkästään hallitusten itsensä keksimiä.

Niin sanotun omikronmuunnoksen ihmeellisestä ilmestymisestä lähtien on käynyt selväksi, että Australian kaltaisia toimenpiteitä aiotaan toteuttaa myös pohjoisella pallonpuoliskolla. Itävalta ja Saksa ovat jo ilmoittaneet tulevista pakkorokotuksista ja ankarista sakkojärjestelmistä. Vastaavanlaisia suunnitelmia laadittaneen jo muissakin Euroopan unionin maissa.

Hausdorfin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että ”länsimainen eliitti on tehnyt päätöksensä”. Lyhyen välivaiheen ajan Donald Trump hidasti ”Yhdysvaltojen imperialistista hanketta” ja elvytti presidentti Andrew Jacksonin politiikan perinnettä, mutta nyt valmistaudutaan jälleen ”globaaliin teknokraattiseen lähentymiseen”.

Koronakuristusote ja Maailman talousfoorumin kuuluttama ”suuri uudelleenkäynnistys” on tulkittava ”uudeksi liikekannallepanoksi, jonka tavoitteena on poistaa kaikki oikeudelliset ja kulttuuriset pidäkkeet, jotka estävät neljännen teollisen vallankumouksen, joka on julistettu uudeksi taloudelliseksi supersykliksi digitaalisen ja geneettisen teknologian risteyskohdassa”.

Ensimmäisen teollisen vallankumouksen tapaan neljäs teollinen vallankumous merkitsee yhteisomaisuuden purkamisen nopeuttamista. Kun aiemmin valtio anasti itselleen vain maan, resurssit ja työvoiman, tällä kertaa valtion ja teollisuuden yhteenliittymä aikoo pakkolunastaa jopa yksittäiset ihmiskehot.

”Tavoitteena on luoda kulttuurinen, oikeudellinen ja logistinen ennakkotapaus teollis- ja tekijänoikeussuojatun, suurelta osin testaamattoman biotekniikan ruiskuttamiselle kansalaisten kehoihin, samalla kun poliittiseen ja oikeudelliseen suojeluun ei enää turvauduta”, Hausdorf väittää. Pääomalle hyödyttömäksi käyneitä ”ylijäämäväestöjä” käytetään vakuutena ”uuden biopoliittisen järjestelmän rakentamisessa, joka tähtää elämän täydelliseen hallintaan”.

Samaan aikaan ”uudet infrastruktuurit kaksinkertaistuvat sota-ajan talouden infrastruktuureiksi, joissa korostuvat tehostettu biovalvonta, sotilassensuuri, uudelleenmuotoillut toimitusketjut, väkijoukkojen hallinta ja keskitysleirit”. Tässä yhteydessä Australia paljastaa strategisen merkityksensä, kun otetaan huomioon viimeaikaiset kiivaat keskustelut Kiinan kanssa Taiwanin asemasta.

Koronakriisi on Hausdorfista ”osa laajempaa länsimaisen mielikuvituksen kriisiä geopolitiikan ja ekologian risteyskohdassa, jossa väestö muuttuu tarpeettomaksi ja teknisen hallinnan alaiseksi”.

Viime kädessä väestömassoilla ja myös hallinnoijien välittäjänä toimivalla luokalla ei ole mitään voitettavaa, mutta paljon menetettävää. Nyt toteutumassa oleva autoritaarinen paradigma on ”sellaisen eliitin suunnittelema, joka pitää itseään jo erillisenä lajina ja se, mitä me nyt käymme läpi, on 1900-luvun älymystön artikuloiman instrumentalistisen ajattelun huipentuma”.

”Olemassaolo on silvottu globaalin teknologisen kehystämisen olemuksettomaksi massaksi. Tämän kompleksin nykyinen hysteerinen signalointi ja kiihtyvä julmuus osoittavat kuitenkin sen otteen antropologiset rajat. Kasvava joukkovastarinta globaalia koronadiktatuuria vastaan on merkki sen tulevasta tuhosta”, Hausdorf uskoo.

Kykeneekö jo miltei kaiken omistava, hybristisesti käyttäytyvä etuoikeutettujen luokka misantrooppisine ideoineen käsittämään minkä radikaalin kansalaisten heräämisprosessin he ovat toimillaan aloittaneet? Vai jatkaako enemmistö edelleen ”lähes normaalia elämäänsä” syvässä koronahypnoosissa, kunnes täysdigitalisoitu maailmanvankila on valmis?

Markku Siira Andrei Fursov, autoritarismi, fasismi, globalismi, koronavirus, Maailman talousfoorumi, politiikka, rokotteet, teknokratia, teknologia, totalitarismi, transhumanismi, tulevaisuus, Venäjä, Yleinen

Historioitsijan Venäjä ja transhumaani teknoglobalismi

Venäläinen historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä Andrei Fursov vastustaa pakkorokotuksia ja kyseenalaistaa venäläisviranomaisten koronatoimet. Hän epäilee myös globalistista teknokratiaa, jonka vaikutukset tuntuvat Venäjälläkin.

Fursovin mielestä rokotuksia puoltava tiedotuskampanja on ”epäonnistunut surkeasti” ja nyt rokotteiden ja rajoitustoimien puolestapuhujat kiroavat voimattomina ”tyhmää kansaa”, joka ei suostu lääketeollisuuden koe-eläimiksi.

Aggressiivista kieltä käyttävät myös jotkut virkamiehet, jotka lietsovat yhteiskunnallista polarisaatiota, ”vaatien pakkorokotuksia sekä rokotettujen ja rokottamattomien erottamista toisistaan”.

Samaan aikaan on saatu tietoa siitä, että esimerkiksi Moskovan alueella rokotetut henkilöt kärsivät koronavirukseen liitetyistä oireista. Miten tällainen ristiriita voidaan selittää?

Toisin sanoen, tilanne Venäjän federaatiossa ei juurikaan poikkea siitä, mitä muissa maissa tapahtuu. Päättäjät ja kansalaiset kaikkialla on ajettu kahden viime vuoden aikana ”koronapsykoosiin”.

Tilanne Venäjällä osoittaa Fursovista sen, että ”osa vallanpitäjistä kohtelee ihmisiä kuin lampaita tai karjaa, jota voidaan taluttaa eläinlääkärille ja rokottaa vastoin heidän tahtoaan”.

Fursov painottaa, ettei vastusta rokotuksia sinänsä, vaan tätä absurdia ”vapaaehtoista pakkoa”, joka rikkoo hänen mukaansa Venäjän perustuslakia, rikoslain artiklaa kansalaisten yhtäläisistä oikeuksista, sekä henkilötietolakia, johon liittyy myös lääketieteellinen salassapitovelvollisuus.

Historioitsija huomauttaa myös, ettei mikään venäläisistä rokotteista ole läpäissyt kaikkia tarvittavia testejä, eli tosiasiassa ja oikeudellisesti ne eivät ole rokotteita, vaan ainoastaan ”kokeellisia lääkkeitä”. Terveyteen liittyvät kokeet voivat olla vain vapaaehtoisia, mutta nyt niitä ajetaan eteenpäin ihmisiä mukaan houkutellen ja uhkaillen.

Fursov ei olisi yllättynyt, ”jos jonkin ajan kuluttua – sitten kun suurin osa lääketeollisuuden voitoista on saatu kerättyä – nämä kokeelliset injektiot, ainakin suurin osa niistä, mitätöitäisiin ja kiihkeimmät rokotusten puolesta kiihkoilijat joutuisivat jopa oikeuden eteen”.

Venäläisakateemikko viittaa myös vakavasti otettavien tiedemiesten näkökantaan, jonka mukaan rokotuksia ei pitäisi antaa epidemioiden aikana. Rokottaminen on pikemminkin tyypillistä ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa, mutta korona-aikana kaikki vanhat säännöt on kumottu.

Koronarokotukset, QR-koodipassit ja rajoitustoimet liittyvät myös ”neljännen teollisen vallankumouksen” hankkeisiin, joita Klaus Schwabin johtama Maailman talousfoorumi on näkyvimmin ajamassa. Tämän teknovallankumouksen tutkimuskeskus perustetaan myös Venäjälle vallanpitäjien luvalla.

Fursov ei pidä Schwabin ja kumppaneiden transhumanistista tulevaisuutta mielekkäänä. Schwab on toistuvasti puhunut vallankumouksellisesta uuden – transhumanistisen – ihmisen luomisesta bioteknologisin keinoin.

”Se muistuttaa minua Sarumanin ja örkki Gothmogin hurmioitumisesta Taru sormusten herrasta -elokuvassa, jossa he julistavat, että ihmisten aikakausi on ohi ja örkkien aika on tulossa. Schwabin transhumanistinen olento on örkki”, Fursov kuvailee.

Davosin klikin ajama vanhan maailman mitätöinti, ”nollaaminen ja uudelleenkäynnistys”, sekä ”uuden normaaliuden” luominen, jossa ei ole sijaa kansallisvaltioille, niiden suvereniteetille ja perinteisille arvoille, ei puhuttele venäläishistorioitsijaa.

Pahin tulevaisuusskenaario tällä saralla pitää sisällään ”suljetun biotekno-ekofasistisen järjestelmän”. Se on yhdistelmä lääketiedettä, teknologiaa, digitalisaatiota, globalismia ja ilmasto-oppia. Fursov selventää, että hän ei käytä tässä yhteydessä ”fasismia” sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ”metaforana absoluuttisen sorron järjestelmälle”.

Tämän järjestelmän luominen voi kestää ”neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta ja aiheuttaa paljon ongelmia”. Kukaan ei ole kumonnut termodynamiikan toista periaatetta: suljetut järjestelmät mätänevät, niiden entropia lisääntyy ja niissä on tuhovoimia. Miksi sitten tarvittaisiin tällaista totalitaristista järjestelmää?

Fursovilla on omat arvionsa. Hänen mielestään talousfoorumin teknokraatit ”pelkäävät kauheasti elämää ja kuolemaa osana elämää”. Klaus Schwabin kirjoista venäläisajattelijalle välittyy myös kuva ”sosiaalisesta pelosta”. Haluavatko transhumanistit paeta todellisuutta ja rajallista fyysistä olemassaoloa digitalisoituun, ”ikuiseen” epätodellisuuteen, ”metaelämään”?

Neljännen teollisen vallankumouksen hyväksyminen tarkoittaa samalla näiden tavoitteiden hyväksymistä. Venäjän johto on nyt paradoksaalisessa tilanteessa, jossa se toisaalta julistaa konservatiivisia ”perinteisiä arvoja” ja ”valtion suvereniteettia”, mutta päästää schwabilaiset lännen teknoglobalistit sisälle, päsmäröimään venäläistä järjestelmää.

Maailmalla on myös meneillään globaali omaisuuden siirto, jota ilman on mahdotonta luoda tätä uutta, jälkikapitalisista järjestelmää. Voidakseen tehdä sen, globalistien on poistettava pienet ja keskisuuret yritykset jättiyhtiöiden tieltä. Yhteiskuntien koronasulkuja käytettiin myös tähän tarkoitukseen.

”Onko kyse kognitiivisesta dissonanssista hallinnon tasolla, tyhmyydestä, vai suoranaisesta maanpetoksesta”, Fursov kysyy. ”Lenin puhui kerran hyödyllisistä idiooteista. Heidän kanssaan emme siis tarvitse vihollisia. Eivätkä vain viholliset tuhonneet Venäjää vuosina 1916-1917 ja Neuvostoliittoa vuosina 1990-1991, vaan myös hyödylliset idiootit vihollisen työkaluina”, hän muistaa.

Fursov ei kuitenkaan kiistä, etteikö Venäjäkin tarvitse digitalisaatiota ja huipputeknologiaa. ”Tarvitsemme toki, mutta sen on oltava meidän omassa hallinnassamme. Digitalisaatio itsessään, kuten koneetkin, on neutraali asia. Kysymys on siitä, mitä yhteiskunnallisia voimia ja etuja se palvelee.”

Maailman talousfoorumin näkemys digitalisaatiosta ja sen päämääristä vaikuttaa Fursovista ”epäsosiaaliselta ja ihmisvastaiselta” hankkeelta. Lisäksi se ”asettaa koko Venäjän tietojärjestelmän (QR-koodien ansiosta myös koko väestön henkilötiedot) ulkopuoliseen hallintaan”, mikä tekee lopun valtiollisesta itsemääräämisoikeudesta.

Tällaisessa tilanteessa valtionhallinto mitätöityy ja muuttuu kuoreksi, jolla ei ole mitään valtaa sisäpuolella. Ja kuka sitten on maan todellinen herra? Fursov pelkää, että osa Venäjän johdosta tulee näppärästi huijatuksi teknologian ja lääketieteen varjolla. Länsimielisiä liberaaleja tämä ei haittaa.

”Vain todella itsenäinen Venäjä, joka pystyisi tarjoamaan houkuttelevan sivilisaatiohankkeen, voisi yhdistää Pohjois-Euraasian alueen”, mutta valitettavasti Venäjä ei ole todella itsenäinen valta, vaan federaatio on 90-luvulta lähtien ollut ”osa jälkiläntistä, globalistista hanketta”, Fursov väittää.

Mitä tapahtuu, kun mennään kohti vuotta 2024? Fursov arvelee, että ”taloudellinen tilanne todennäköisesti huononee ja sosiaaliset jännitteet lisääntyvät, erityisesti hätätilanteessa”. Kuka tietää, mitä voi vielä tapahtua sitä ennenkin, väkinäisen rokotusruletin vuoksi?

Mikäli koronakriisistä selvitään, miten historioitsija näkee Venäjän tulevaisuuden? Fursovin mukaan Neuvostoliiton perintö on jo kulutettu ja suuren isänmaallisen sodan muisto hiipuu. Venäjän johto on länsimielisintä maan historiassa, mutta silti vastakkainasettelu ja konfliktin uhka tuntuvat vain voimistuvan.

Venäjän federaatiolla on lievästi sanottuna vaatimattomampi paikka maailmassa kuin Neuvostoliitolla oli, joten nykyisen tilanteen kehittyminen riippuu paljon ”jälkilännen” politiikasta sekä ”kapitalismin systeemikriisin loppuvaiheesta”. Jos lännen johtajat lisäävät painetta, niin venäläisten on vain kestettävä.

”Samalla tässä on toivoakin. Venäjän historiassa tehtiin harppauksia tulevaisuuteen, kun edellisen aikakauden perintö syötiin pois ja uusia rakenteita luotiin paljon tiukemmalla valvonnalla”, Fursov selittää ja viittaa mm. stalinistiseen hallintoon.

Ehkä kaikkea ei ole vielä tässä ”transhumaanissa hetkessä” menetetty, sillä Venäjällä osataan tarvittaessa tehdä nopeita korjausliikkeitä. ”Putinistit” ovat vielä mukana globalistijunassa, mutta entä sitten, kun paine kasvaa ja Venäjän valtaryhmien oma etu on uhattuna?

Markku Siira autoritarismi, digitalisaatio, koronavirus, Länsi, Maailman talousfoorumi, rokotteet, teknologia, totalitarismi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Teknototalitarismin vaara Venäjällä

Korona-aikana miltei joka maassa on ryhdytty toden teolla edistämään globalistien pitkän tähtäimen agendaa. Tästä siirtymästä ei mikään valtio voi jättäytyä pois, joten Aasian ja länsimaiden terveystyrannian ohella myös Venäjä on kiihdyttänyt maan sisäistä kehitystään uuden maailmanjärjestyksen vaatimukset täyttääkseen.

Useimmat Venäjää tarkkailevat poliittiset analyytikot – jotka voisi karkeasti jakaa joko länsimielisiin Venäjä-kriittisiin tai länsikriittisiin Venäjä-mielisiin – yrittävät yhä keskittyä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kiemuroihin (aivan kuin eläisimme vielä vuotta 2019) ja ignoroida korona-ajan massiiviset muutokset ja vallitsevan konsensuksen.

En itse kykene enää tarkastelemaan maailman tapahtumia jonkun ”puolen” (itä, länsi) tai poliittisen linjan (liberalismi, konservatismi, sosialismi) valiten. Niinpä voin yhtä lailla kritisoida Venäjää, Kiinaa, kuin länsimaitakin silloin, kun siihen on syytä – ja tässä ajassa näitä syitä valitettavasti riittää. Myös Venäjällä asuva amerikkalaisbloggari ”Edward Slavsquat” kirjoittaa asioista suoraviivaisesti, suosittelen seuraamaan.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Venäjän hallitus ja Maailman talousfoorumi (World Economic Forum, lyhyesti WEF) allekirjoittivat 13. lokakuuta muistion ”neljännen teollisen vallankumouksen keskuksen” perustamisesta Venäjälle. Tämäkin tapahtuma yritetään anti-imperialistisessa vaihtoehtomediassa sivuuttaa vain Putinin peliliikkeenä ja reaalipoliittisena viekkautena, vaikka Venäjän presidentti on kyllä tehnyt tunnetuksi YK-mielisyytensä ja ystävyytensä arkkiglobalisti Klaus Schwabin kanssa.

Varapääministeri Dmitri Chernyshenko iloitsi kumppanuudesta Davosin globalistien kanssa ja paljasti, että Venäjän hallitus työskentelee jo WEF:n kanssa ”kokeellisten oikeudellisten järjestelmien käyttöön ottamiseksi tekoälyn ja esineiden internetin alalla”. Kuten maailman varjopankiksi kutsutun, varainhoitoyhtiö BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink kerran möläytti, ”markkinat pitävät totalitaarisista hallituksista”.

Heinäkuun 31. päivänä 2020 Putin nimittäin allekirjoitti lain, joka mahdollistaa ”kokeelliset oikeusjärjestelmät” Venäjällä. Lakiesityksen tavoitteena on ”vähentää oikeudellisia riskejä” ja ohittaa ”esteitä”, jotka muutoin saattaisivat hankaloittaa yrityksiä ja julkisyhteisöjä kokeilemasta ”tekoälyyn ja robotiikkaan perustuvaa uutta talousmallia”.

Lainsäädäntö raivaa tietä lääketeollisuuden ja digitalisaation ”innovaatioille”, ”rahoitusmarkkinoille”, ”valtion ja kuntien palvelujen tarjoamiselle” sekä ”valtiollisen valvonnan toteuttamiselle”. Nämä kaikki ovat linjassa ylikansallisen keskuspankkikabaalin tavoitteiden ja ”neljännen teollisen vallankumouksen” kanssa.

Venäjän talous on tosin ollut pysähdyksissä helmikuusta lähtien ja tällä hetkellä se kärsii ”inflaatiohumalasta”, kuten on käynyt muuallakin. Venäjän keskuspankki varoitti hiljattain myös elintarvikkeiden hintojen ”jyrkästä noususta” ensi vuonna, mikä ei lupaa hyvää kuluttajille.

Venäläiset taloustieteilijät ja lainsäätäjät ovat myös varoitelleet, että pian rupla voi joutua katastrofaaliseen devalvaatioon, joka ”nollaa” tavallisten ihmisten säästöt. Ratkaisuksi tähän ongelmaan tarjotaan rahauudistusta, siirtymistä ”digitaaliseen ruplaan”.

Digitaalinen valuutta on rahoitusalan tulevaisuus, koska se vähentää transaktiokustannuksia ja antaa rikkaille mahdollisuuden yhdistää valtavat omaisuutensa. Tavallinen kansa taas joutuu muuttamaan varansa digitaalisiksi rahakkeiksi, joita pankit ja hallitukset valvovat. Digiraha tulee olemaan täysin ”näkyvissä”, kun sillä ostetaan jotain tai sitä siirretään jollekin. Kansalainen ei siis voisi enää käyttää senttiäkään ilman seurantaa.

Venäjä pyrkii parantelemaan asemiaan uudessa teknofeodaalisessa maailmanjärjestyksessä. Putin onkin ilmoittanut aikeista kerätä paitsi vierastyöläisten, myös kaikkien Venäjän kansalaisten, ”biometriset tiedot” viralliseen tietokantaan. Samaan aikaan Venäjän terveysministeriön kerrotaan valmistautuvan keräämään vauvojen DNA:ta, ”vastasyntyneiden geneettistä sertifiointia” varten.

Useat Venäjän alueet alkavat kokeilla myös digitaalisten ”älypassien” käyttöä. Nämä ovat huipputekninen vastine Neuvostoliiton aikaiselle sisäiselle passille, eikä niitä pidä sekoittaa digitaalisiin terveyspasseihin (”koronapasseja” kutsutaan Venäjällä vain ”QR-koodeiksi”), joita vaaditaan näytettäviksi julkisissa tiloissa ja joukkoliikenteessä.

Digitaalinen passi on itse asiassa digitaalinen profiili; tili, jonka avulla henkilöllisyys voidaan tunnistaa eri palveluja vastaanotettaessa. Sisäasiainministeriö väittää, että sähköinen asiakirja on paremmin suojattu kuin paperinen. Jos älykortti katoaa, sen käyttö voidaan nopeasti estää.

Mikäli Moskovan pormestarin Sergei Sobjaninin visiot toteutuvat, Venäjän pääkaupungista tulee pian ”älykäs kaupunki” tietoverkkoineen ja sensoreineen, jossa on ”geenipasseja”, geenihoitoja ja lääketieteellisiä implantteja, jotka määrittävät, kuinka paljon sairausvakuutusta on maksettava kuukausittain.

Joten mitä keskivertovenäläinen voi odottaa tulevaisuudelta? Varmasti lisää kokeellisia lääkkeitä koronavirukseen vedoten (myös Pfizerin mRNA-geeniseerumilla tehdään jo ihmiskokeita Venäjällä). Lisää viivakooditettua arkea, jossa jokainen liike tallentuu entistä tehokkaammin järjestelmään ja jossa jopa metromatka voidaan maksaa kasvojen tunnistuksen yhteydessä.

Venäjä toteuttaa siis samoja muutoksia kuin Kiina ja länsimaat, pysyäkseen ”relevanttina” Davosin klikin tavoitteille. Katsokaa, mitä tapahtuu Australiassa, Itävallassa, Skotlannissa, Irlannissa ja muissa maissa. Tällä kaikella ei ole mitään tekemistä ”terveyden edistämisen” tai viruksesta johtuvan ”poikkeustilan” kanssa, vaan kyseessä on vain uuden huipputeknologiseen totalitarismiin perustuvan maailmanjärjestyksen alku.

Markku Siira autoritarismi, biopolitiikka, digitalisaatio, eliitti, Fabio Vighi, kapitalismi, koronavirus, maailmanjärjestys, pandemia, talous, talouskriisi, teknologia, totalitarismi, tulevaisuus, Yleinen

Kapitalismin romahduksesta hätätilatyranniaan

Yhä jatkuva ”koronaviruspandemia” on vain ”velkaantuneen rahapoliittisen laajentumisen systemaattinen peittely-yritys”, sanoo Cardiffin yliopiston koronakriittinen professori Fabio Vighi, jonka kirjoituksia olen aiemminkin referoinut (täällä, täällä, täällä ja täällä).

Tämä pelon lietsonta ja yhteiskuntien muokkaaminen sulkutiloilla ja rajoituksilla jatkuu, kunnes meneillään oleva ”autoritaarinen paradigman muutos” on normalisoitu ja siirrymme pois liberaalin demokratian aikakaudelta ”kommunistisen kapitalismin” digitaaliseen valvontayhteiskuntaan.

”Ennen kuin on liian myöhäistä, meidän on lakattava uskomasta, että rokotemääräykset, sulkutilat ja muut massasääntelyn muodot liittyvät terveyteen”, Vighi yrittää herätellä lukijaansa. Talouselämän ja politiikan taustavaikuttajat olivat valmiita julistamaan maailmanlaajuisen hätätilan suojellakseen kapitalistista järjestelmäänsä sen omilta, yhä tuhoisammiksi käyviltä käytänteiltä.

Kapitalismilla ei ole muuta keinoa jatkaa olemassaoloaan kuin suorittaa koronakriisin varjolla yhteiskuntien uudelleenmuotoilu. Lukitusten ja rajoitusten välittömänä tarkoituksena on ”antaa keskuspankkien toteuttaa tähtitieteelliset rahanpainatusohjelmansa, jotka paisuttavat rahoitussektoria ja aiheuttavat samalla – kuten tällä hetkellä näemme – inflaatiota heti, kun liikepankit vuotavat käteistä reaalitalouteen”, Vighi selittää.

Koronakriisi olisikin nähtävä läpikotaisin ”kapitalistisena ilmiönä”, rahavallan hätävalheena, eikä minään ”satunnaisena mikrobiologisena tapahtumana”, joka on yllättänyt maailman. On äärimmäisen naiivia ajatella, että ”pandemia” olisi ollut pelkkä vahinko, mutta monikaan viranomaisiin luottava ”tolkun ihminen” ei halua horjuttaa maailmankuvaansa tai ymmärtää tulleensa huijatuksi.

Vighin mielestä viruksen uhkaa on koko ajan käytetty ”taloudellisena välineenä, jonka tarkoituksena on peittää nykykapitalismin epookkimainen romahdus (lisäarvon luomisen rakenteellinen kriisi) sekä nopeuttaa globaalihallinnon autoritaarista prosessia (siirtymää sidosryhmäkapitalismiin), jonka avulla järjestelmä pyrkii toistamaan logiikkaansa korkeammalla rakenteellisen väkivallan tasolla”.

Ensimmäinen tavoite on puolustuksellinen, mutta toinen on aggressiivinen. Nykyvaiheessa nämä kaksi tavoitetta sulautuvat yhdeksi, kun eliitti ajaa digitaalisten terveyspassien yhä laaja-alaisempaa käyttöönottoa uuden järjestyksen alkuvaiheessa.

Tätä varten he käyttävät julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia, kuten yhdysvaltalaista Vaccine Credential Initiative (VCI) -aloitetta, jonka julkilausuttu tavoite on ottaa käyttöön yksi älykortti, ”smart health card”, joka voitaisiin tunnustaa ”yli organisaatio- ja lainkäyttöalueiden rajojen”.

VCI:tä koordinoi ”voittoa tavoittelematon järjestö” nimeltä MITRE, jota johtavat enimmäkseen sotilastiedustelun ammattilaiset ja jonka sponsoreina toimivat FBI ja Yhdysvaltojen puolustusministeriö. ”Voiko kukaan täysjärkinen ihminen enää väittää, että tämä on vain salaliittoteoriaa”, Vighi kysyy.

Siirtymällä itsepuolustuksesta hyökkäykseen, oligarkit ovat saattamassa ihmiskuntaa ”totalitaariseen painajaiseen, joka on naamioitu humanitaariseksi interventioksi”. He tekevät näin sokean voitontavoittelun ja itsesäilytyksen nimissä. Sen sijaan, että kapitalistisen järjestelmän annettaisiin kohdata objektiivinen romahduksensa, se yritetään ”muumioida bioteknologiseksi despotismiksi”.

Monissa maissa ilmoitetaan jälleen esiintyvän uusia tartuntoja, mikä johtaa uusiin rajoitustoimiin. Gibraltarilla väestö on kahteen kertaan rokotettu, mutta uusien sairastapausten myötä ”joulu on peruttu”, maskin käyttö on pakollista ja joukkokokoontumisia kehotetaan välttämään.

Näyttää tosiaan siltä, että ”koronavirus” (rokoteperäinen tauti tai uudelleennimetty influenssa) toimii ”hyvin ajoitettuna sosioekonomisena puskurina sekä inflaatiota että järjestäytynyttä tyytymättömyyttä vastaan”. Koronakurin perustehtävä on ”mahdollistaa rahapoliittisten elvytystoimien jatkuminen”.

Vighi näkee aivan oikein, että olemme keskellä ”käänteentekevää geoekonomista ja geopoliittista murrosta”. Kuten olen jo useamman vuoden esittänyt, tuntemamme maailmanjärjestys on vaihtumassa uuteen. Vaikka olin huomannut, että lännen liberaali järjestys oli kaatumassa, en osannut kuvitella, että tilalle nousisi globaali terveystotalitarismi, johon kaikki hallinnot sitoutuisivat.

Talouden romahdus ja biopoliittinen vallankäyttö ovat saman kolikon eri puolia. Tartuntatapauksiin ja virusvariantteihin perustuva kertomus toimii ”savuverhona, jonka eliitin ja sen käyttäytymispsykologisten neuvonantajien perverssi mielikuvitus on luonut”. Heidän tavoitteenaan on nyt ”normalisoida poikkeustila siinä toivossa, että ihmiset spontaanisti hyväksyisivät orjuutensa”.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että (yksityisesti valvotut) keskuspankit antavat eri maiden hallituksille marssijärjestyksensä, jotta pakolliset digitaaliset henkilöllisyystodistukset otetaan käyttöön suljettujen yhteiskuntien perustana uudessa maailmassa, jossa, kuten Maailman talousfoorumin tunnetussa iskulauseessa sanotaan, me (ei he) ”emme omista mitään ja olemme silti onnellisia”.

Vighi nostaa esimerkiksi myös kotimaansa Italian, jossa työelämässä pysyminen riippuu nyt rokotteiden ottamisesta. Italia on yksi maista, joka on tämän ”globaalin autoritaarisen hankkeen” eturintamassa. Lopullisia tavoitteita ei vaivauduta enää edes peittelemään.

”Hallitukset ja keskuspankit eivät ainoastaan ilmoita avoimesti suunnitelmistaan siirtyä digitaalisiin valuuttoihin, vaan ne kertovat myös, että niillä on käytössään mekanismeja digitaalisen käteisen käytön valvomiseksi. Rahaorjuus näyttää olevan heidän päämääränsä”, italialaisfilosofi arvioi.

Kansalaiset, jotka yhä vastustavat joukkopropagandaa ja mediahypnoosia, ovat jo ymmärtäneet, että koronapassista ei ole mitään hyötyä oletettua virusta vastaan. He tiedostavat, että viruksen olemassaoloon vetoaminen on vain keino digitaalisen terveyspassin lanseeraamiseksi. Passin tarkoituksena on antaa esimakua ”universaalista digitaalisesta identiteetistä”, joka on Davosin klikin edistämän ”suuren uudelleenkäynnistyksen” pilari.

Kuten Vighi pelkää, jos jopa kehomme alistuvat ”täysin digitalisoituneelle kapitalismille”, paluuta entiseen ei enää ole: ei ole mitään rajaa sille, mitä vallanpitäjät voivat vaatia meiltä ”hätätilanteen” verukkeella myös jatkossa.

Vighin mielestä nyt olisi ensisijaisen tärkeää puolustaa ihmisten oikeutta kieltäytyä koronapasseista ja tuputetuista geeni-injektioista, jotka eivät ole vain hyödyttömiä flunssaviruksia vastaan, vaan myös mahdollisesti hengenvaarallisia haittavaikutuksiltaan.

Rokottautumisten lisäksi digitaaliset henkilötunnukset pystyvät tallentamaan käyttäytymisemme ”hyveellisyyden” sekä terveydellisessä että laajemmassa sosioekonomisessa mielessä. Kaikkia toimintojamme, jotka jo nyt määräytyvät pitkälti ”taloudellisen rationaalisuuden” mukaan, säännellään edelleen teknologian avulla – epäilemättä ”yhteisen hyvän” nimissä, kuten ihmiskunnan pahimmat viholliset aina väittävät.

Irtautuminen teknotieteellisestä diktatuurista, joka perustuu viruksen pelkoon ja keskitetysti valvottuihin digitaalisiin kortteihin, joilla säännellään osallistumista yhteiskuntaan, on vielä monimutkaisempaa kuin irtautuminen vanhanaikaisesta sotilasdiktatuurista. Nyt olisi vastarinnan aika.

Markku Siira Artyom Lukin, autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, liberalismi, politiikka, sosialismi, teknofeodalismi, Venäjä, wokeness, Yhdysvallat, Yleinen

Venäläistutkija: Kolme ideologista vaihtoehtoa

Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?

Markku Siira autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, kriisi, Länsi, liberalismi, politiikka, teoria, tulevaisuus, Wang Huning, Xi Jinping, Yleinen

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.

Markku Siira autoritarismi, digitalisaatio, eliitti, Fabio Vighi, fasismi, kapitalismi, koronavirus, oligarkia, pandemia, talous, teknologia, totalitarismi, Yleinen

Keskuspankkiirien koronaharhautus

Koronakriisi on pohjimmiltaan vain oire siitä, että finanssikapitalismi on täysin sekaisin, väittää professori Fabio Vighi. Laajemmin se on oire maailmasta, joka ei enää kykene kasvuun tuottamalla voittoa ihmistyöstä ja joka näin ollen luottaa ”jatkuvan rahallisen dopingin kompensoivaan logiikkaan”.

”Samalla kun työhön perustuvan talouden rakenteellinen kutistuminen paisuttaa rahoitussektoria, jälkimmäisen epävakautta voidaan hillitä vain globaaleilla hätätiloilla, joukkopropagandalla ja bioturvallisuuden tyrannialla”, italialaistutkija lataa.

Selviytyäkseen itse, keskuspankkikabaali on valmis ”uhraamaan ihmisten vapauden ja omaksumaan järjestelmän, jota tukevat yritysten omistama tiede ja teknologia, mediapropaganda ja katastrofitarinat, joihin liittyy ällöttävää pseudohumanitaarista filantrokapitalismia”.

Digitaalisten terveyspassien käyttöönotto (josta varoittelijoita vain vuosi sitten pilkattiin ”salaliittoteoreetikkoina”) on kriittinen käännekohta. Tällainen ”tunnisteiden luominen” on ratkaisevan tärkeää, jos eliitti aikoo saada ihmiset hyväksymään yhä keskitetymmän valtarakenteen, jota markkinoidaan koronarajoituksista vapautumisen edellytyksenä.

Digitaalisen henkilöllisyystodistuksen käyttöönoton jälkeen kansalaisten sorto – ”sammakon keittäminen” – jatkuu tasaisesti ja vähitellen. Nykyisten koronapassien tarkoituksena on ehdollistaa massat käyttämään sähköisiä lompakoita, joilla valvotaan paitsi pääsyä julkisiin palveluihin, myös kansalaisten rahankäyttöä.

Globaali rahoitusjärjestelmä on valtava Ponzi-huijaus, Vighi inhorealisoi talouselämän peliliikkeitä. Jos sitä johtavat tahot menettäisivät likviditeetin luomisen hallinnan, siitä seuraisi räjähdys, joka tuhoaisi koko alla olevan sosioekonomisen rakenteen. Samalla musertava lama veisi poliitikoilta viimeisetkin uskottavuuden rippeet.

Siksi eliitin ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma näyttäisi olevan talouden hallittu alasajo. Tähän kuuluu myös toimitusketjujen heikentäminen, mikä johtaa ”puutteeseen kaikesta”, sekä digitaalisen infrastruktuurin luominen teknokraattista vallankaappausta varten.

Rahoitusanalyytikko Mauro Bottarelli tiivisti pandemiatalouden logiikan seuraavasti: ”Puolittain pysyvä terveyshätätila on parempi kuin markkinoiden jyrkkä romahdus, johon verrattuna vuoden 2008 [talouskriisin] muisto on kuin leppoisa kävelyretki puistossa”.

Valepandemia on siis pelastautumisväline, pohjimmiltaan ”rahapoliittinen tapahtuma, jonka tarkoituksena on pidentää finanssivetoisen ja kuolemansairaan tuotantotavan elinikää”. Viruksen avulla kapitalismi pyrkii uusintamaan itseään globaaliin uhkaan vedoten, tosin väestön arjen sujumisen, elintason ja (mielen)terveyden kustannuksella.

Jos ja kun koronakupla lopulta purkautuu, mitä eliitti sitten aikoo tehdä? Selkeämmin ilmaistuna, mikä uusi spektaakkeli pelastaa heidät, ilman että nöyryytetyt massat nousevat barrikadeille vallankumouksellisissa oloissa?

Vighi arvuuttelee vaihtoehtoja: ”Avaruusolennot? Kyberhyökkäys pankkijärjestelmää vastaan? Tsunami Atlantilla? Sotaleikit Kaakkois-Aasiassa? Uusi terrorismin vastainen sota?” Valinnanvaraa globalistien arsenaalissa riittää, massoja manipuloivasta mediavaikuttamisesta puhumattakaan.

Voidaanko tuhoisa taantuma välttää? Tämän päivän poliittinen vastaus näyttäisi hyödyntävän ikivanhaa viisautta, jonka mukaan ”äärimmäiset tilanteet vaativat äärimmäisiä keinoja”. Vighin mielestä tämä tarkoittaa sitä, että ”mitään rikosta ihmisyyttä vastaan ei voida sulkea pois, kun järjestelmän kaatuminen näin itsepäisesti kielletään”.

Kun julkinen aiheeseen liittyvä keskustelu vaiennetaan sensuurin ja pelottelun avulla, meidät saatetaan ”kohti bioteknologista ja kapitalistista dystopiaa, jonka helvetillinen luonne ilmenee todennäköisesti täydellisesti seuraavan globaalin kriisin yhteydessä”.

Tämänhetkinen ”väestön erottelu rokotustilanteen perusteella” on Vighistä ”totalitaarisille hallinnoille tyypillinen, mutta ajassamme mullistava saavutus”. Jos vastarinta kukistuu, otetaan käyttöön pakollinen digitaalinen henkilöllisyystodistus, johon kirjataan kansalaisen käyttäytymisen ”hyveellisyys” ja säännellään hänen osallistumistaan yhteiskuntaan. Koronavirus toimi ihanteellisena Troijan hevosena tälle läpimurrolle.

Lohkoketjuteknologiaan perustuvaa digitaalista tunnistusjärjestelmää on jo pitkään suunnitellut ID2020 Alliance, jota tukevat sellaiset jättiyhtiöt kuin Accenture, Microsoft, Rockefeller-säätiö, MasterCard, IBM, Facebook ja Bill Gatesin kaikkialle ulottuva ”rokotusallianssi” Gavi.

Digitaaliseen identiteettiin liittyvä digitaalinen käteinen luo pohjaa uusfeodalismille, joka ulotetaan ensin työttömiin työnhakijoihin ja mahdollisesti myös suurimpaan osaan ihmisistä. Kun Larry Fink, sijoitusjätti BlackRockin toimitusjohtaja, sanoo, että ”markkinat suosivat totalitaarisia hallituksia demokratioiden sijaan”, on ehkä parasta uskoa häntä.

Digitaaliset valuutat antaisivat keskuspankkien johtajille mahdollisuuden paitsi seurata jokaista rahansiirtoa, myös estää rahan saanti tai käyttö mistä tahansa oikeutetuksi katsotusta syystä. Elämän digitalisointihankkeeseen kuuluu myös ”internet-passi”, jonka säännöllisen tarkistuksen jälkeen epäkelpo aines suljettaisiin pois verkosta. Sosiaalisen median bännit ja tilien poistamiset antavat jo esimakua tulevasta.

Jos sosiaalisen luottokelpoisuuden pisteet laskevat tietyn tason alapuolelle, työpaikan löytäminen, matkustaminen tai lainan saaminen riippuisi siitä, onko henkilö valmis osallistumaan ”kuntoutusohjelmiin”. Oletettavasti yhteiskunnasta syrjäytetyille syntyisi pian omat ”pimeät markkinat” (jo nyt väärennettyjä rokotustodistuksia kaupitellaan verkossa).

Näyttää siis vahvasti siltä, että olemme siirtyneet ”biofasismiin” keskuspankkiirien johdolla. Historiallisen fasismin kulmakivi oli valtion valvoma teollisuus, joka pysyi kuitenkin yksityisomistuksessa. Vighistä on ”melko hämmästyttävää, että huolimatta ylivoimaisesta todistusaineistosta, joka osoittaa, että julkisen ja yksityisen sektorin välillä on järjestelmällisiä pyöröovia, useimmat älymystön edustajat eivät ole vielä ymmärtäneet, että olemme menossa juuri tähän suuntaan”.

Italialainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Ennio Flaiano sanoi kerran, että fasistinen liike koostuu kahdesta ryhmästä: fasisteista ja antifasisteista. ”Nykyään, kun useimmat itseään antifasisteiksi kutsuvat tukevat hiljaa tai innokkaasti lääketieteellisesti ohjattua autoritaarista käännettä, tämä paradoksi on ajankohtaisempi kuin koskaan”, Vighi huomioi.

Talouseliitti poliittisine kätyreineen on kaapannut myös ”tieteen”, jota peloteltujen kansalaisten ”käsketään seurata”. Eliitin vääristämä ”tiede” toimiikin esteenä sille, että ihmiset tiedostaisivat vanhan maailman olevan murenemassa. Todellinen tiede, joka jatkaa toimintaansa sensuurin paksun verhon takana, ei koskaan määräisi diktatorisia toimeksiantoja, jollaisia on tänä päivänä voimassa ”demokraattisiksi” itseään kutsuvissa maissa.

Sokea usko ”koronatieteeseen” paljastaa siis epätoivoisen halun pitää kiinni kapitalistisesta vallasta myös sen autoritaarisessa muunnoksessa. Vaikka vanha järjestelmä on lakannut toimimasta, ”koronaharhautus antaa kapitalismille jälleen kerran mahdollisuuden keskeyttää kaiken vakavan tutkimuksen sen rakenteellisesta sairaudesta ja meneillään olevasta muutoksesta”.

Tämä ”pehmeä diktatuuri” on jo arkipäivää. Tarvittaisiin omaehtoista, kriittistä tiedostamista, rohkeaa siviilitottelemattomuutta ja kollektiivista heräämistä, mutta sellaista ei näytä tapahtuvan tarpeeksi laajassa mittakaavassa. Koronakriisin globaali roolileikki yhteiskunnallisine sulkutiloineen ja avautumisineen tulee jatkumaan. Joutuvatko hätätilalla kiristäjät ikinä vastuuseen teoistaan?

Markku Siira autoritarismi, eliitti, globalismi, kapitalismi, Klaus Schwab, koronavirus, Maailman talousfoorumi, narratiivi, suuri uudelleenkäynnistys, talous, totalitarismi, transhumanismi, Yleinen

Globalistien oma ”suuri kertomus”

Maailman talousfoorumi, World Economic Forum, pyrkii nyt luomaan ”suuren kertomuksen”, joka seuraa meneillään olevaa ”suuren uudelleenkäynnistyksen” ohjelmaa.

Globalisteille kaiken täytyy aina olla ”suurta”; nyt näyttää myös siltä, että teoria seuraa vasta käytäntöä, eikä päinvastoin. Narratiivillaan foorumi pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, miksi yhteiskunta ja maailmantalous tarvitsevat suurta uudelleenkäynnistystä.

Ylikansalliset pääomapiirit eivät anna hyvän kriisin mennä hukkaan, joten ”pandemian” varjolla he yrittävät legitimoida näkemyksensä yhteiskunnan ja maailmantalouden muutostarpeista, luomalla oman narratiivinsa, joka ”auttaisi ohjaamaan joustavamman, osallistavamman ja kestävämmän vision luomista yhteistä tulevaisuuttamme varten”.

Talousfoorumi kumppaneineen ideoi ja esittelee tarinaansa marraskuun 11. ja 12. päivä järjestettävässä Great Narrative Meeting -tapahtumassa Dubaissa, Arabiemiraattien kaupungissa.

”Pandemia on paljastanut akuutin tarpeen keskittyä yhteiskuntiemme tulevaisuuteen ja pitkän aikavälin terveyteen”, muotoilee talousfoorumin johtaja Klaus Schwab agendaansa.

Aloite suuresta kertomuksesta ja Dubaissa pidettävä kokous toimivat ”voimakkaana katalysaattorina, jonka avulla voidaan muokata ihmiskunnan vauraamman ja osallistavamman tulevaisuuden ääriviivoja, jotka kunnioittavat myös luontoa”, Schwab selittää.

Marraskuussa järjestettävässä kokoontumisessa ”huippuajattelijat eri maantieteellisiltä alueilta ja tieteenaloilta – mukaan lukien futuristit, tiedemiehet ja filosofit – tuovat tuoreita ajatuksia tulevaisuudesta”. Heidän pohdintansa esitellään tulevassa kirjassa The Great Narrative, joka on tarkoitus julkaista tammikuussa 2022.

The Sociable –julkaisun päätoimittaja Tim Hinchliffe muistuttaa, kuinka ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard kutsui suuren kertomuksen ideaa ”metakertomukseksi”, joka ”toimii vallan, auktoriteetin ja sosiaalisten tapojen legitimoimiseksi”. Tämän myös Schwabin ja kätyreiden suuri uudelleenkäynnistys, The Great Reset, yrittää saavuttaa.

Auktoriteetit ovat käyttäneet suuria kertomuksia oikeuttaakseen oman valta-asemansa ja tehneet tämän yleensä väittämällä, että juuri heillä on tarvittavaa tietoa ja ymmärrystä, joka puhuu jonkin syvemmän, universaalin totuuden puolesta.

Näitä narratiiveja käytetään, kun yritetään saavuttaa hegemonia-asema ja tukahduttaa vastaväitteet ja vaihtoehtoiset, kilpailevat kertomukset. Suuria narratiiveja löytyy politiikasta aina uskontoon, kommunismista kapitalismiin, kristinuskosta islamiin.

Vuonna 1979 ilmestyneessä kirjassaan The Post Modern Condition: A Report on Knowledge (”Postmoderni tila: Raportti tiedosta”) filosofi Lyotard väitti, että nykyaikana ”suuret kertomukset ovat menettäneet uskottavuutensa”. Samoin hän katsoi, että tiede – jonka nimiin myös Davosin transhumanistit vannovat – on aina ollut ”ristiriidassa narratiivien kanssa”.

Korona-aikana lääketieteen edustajien sidonnaisuudet jättiyhtiöihin ja globalistien agendaan on asettanut myös tieteellisen tiedon kyseenalaiseksi. Esimerkiksi rokoteasioissa aito tieteellinen katsantokanta ja terve epäilys, pyritään sensuroimaan ja poistamaan näkyvistä. Valtamedia on myös valjastettu tähän projektiin mukaan.

Ja ketä globalistit ovat värvänneet mukaan auttamaan oman kertomuksensa laatimisessa? Genetiikan tutkijoita, futuristeja, filosofeja, tiedemiehiä ja erityisryhmien edustajia, jotka jo lähtökohtaisesti hyväksyvät eliitin ”suuren uudelleenkäynnistyksen” idean.

Maailman talousfoorumi edustaa pankkiiri- ja sijoituspiirejä, jotka ovat hyvin tietoisia siitä, miten narratiiveja voidaan käyttää ihmisten käyttäytymisen manipuloimiseen.

WEF:n sivuilla vuonna 2015 julkaistussa blogikirjoituksessa How Narratives Influence Human Behavior (”Miten kertomukset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen”), vieraileva kirjoittaja Bruce Wydick esittää, että ”hyvä kertomus päihittää parhaankin tiedon”.

”Taistelussa ihmisten sydämistä ja mielistä, narratiivi päihittää johdonmukaisesti tiedon sen kyvyssä vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja motivoida ihmisten toimintaa”, hän kirjoittaa.

Yrittääkö talousfoorumi suurnarratiivinsa avulla laillistaa ylhäältä alaspäin suuntautuvan, autoritaarisen suuruusasetelmansa, asettamalla globalistien ideologian jalustalle, samalle moraaliselle tasolle maailman suurten uskontojen totuusväittämien kanssa? Myös katolisen kirkon paavi ja monet muut ovat jo mukana ajamassa ”inklusiivisen kapitalismin” asiaa.

Lännen globalisteilla on myös iskulauseensa Build Back Better, ”rakennetaan uudelleen paremmin”, jota valtionpäämiehet toistelevat kaikkialla anglofonisessa maailmassa, Yhdysvalloista Britanniaan, Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.

Seuraavaksi on vuorossa suuri kertomus, jota Davosin eliitti käyttää yrittäessään legitimoida uudelleenkäynnistämisohjelmansa. Ovatko Kiina, Venäjä ja muut lännen eliitin näennäiset kilpailijat myös panemassa suunnitelmaa täytäntöön? Tekoälykilvassa ja globaalin valvontayhteiskunnan pystyttämisessä Euraasian vallat ainakin tuntuvat olevan mukana, siinä missä lännen miehetkin.

Hinchliffen mukaan odotettavissa on ”entistä koordinoidumpaa viestintää ja tiedon tukahduttamista” suurten teknologiayritysten, hallitusten, jättiyritysten ja valtamedian taholta, muun muassa ilmastonmuutokseen, energiaan, maan käyttöoikeuksiin, kryptovaluuttoihin, internetin hallintaan, politiikkaan ja uutisiin liittyvissä kysymyksissä.

Kun kapitalistisen talousjärjestelmän ”uudelleenkäynnistäminen” saa suuren kertomuksensa, kaikki, mikä on vastoin kertomusta, voidaan heittää syrjään salaliittoteoriana, vääränä tietona tai ääriajatteluna, joka on sensuroitava ja tukahdutettava suuremman, ”yhteisen edun”, vuoksi.

Tietenkin tässä voi käydä niinkin, että Schwabin ja kumppaneiden markkinoima narratiivi jää ontoksi sanahelinäksi, joka unohdetaan varsin pian, mutta globaalikapitaalin edusmiesten käynnistämä tapahtumasarja, joka johtaa konkreettisiin muutoksiin maailmanjärjestyksessä, toteutuu joka tapauksessa, muodossa tai toisessa.

Markku Siira autoritarismi, eliitti, Fabio Vighi, kapitalismi, Maailman talousfoorumi, neljäs teollinen vallankumous, oligarkia, suuri uudelleenkäynnistys, talous, talouskriisi, teknokratia, transhumanismi, tulevaisuus, Yleinen

Fransiskaanista – vai frankensteinilaista – kapitalismia?

Sillä välin kun tavallinen kansa on yhä huolissaan koronaviruksesta sekä sähkön, ruoan ja kaiken muunkin kallistumisesta, globalistit jatkavat herkeämättä työtään ”suuren uudelleenkäynnistyksen” parissa.

Fabio Vighi kehottaa meitä tutustumaan Maailman talousfoorumin verkkosivuihin. Sieltä löytyy suorastaan ”fransiskaanisin” korulausein julkituotuna, mikä meitä kaikkia odottaa uudessa vihreässä maailmassa, joka on ”oikeudenmukaisempi, turvallisempi ja kestävämpi”, mutta jota tosiasiallisesti hallitsee päivitetty, entistäkin kovempi kapitalismi.

”Tervetuloa vuoteen 2030. En omista mitään, minulla ei ole yksityisyyttä, ja elämä ei ole koskaan ollut parempaa.” Tämä ei ole julmaa parodiaa, vaan otsikko Ida Aukenin, Tanskan entisen ympäristöministerin, kirjoitukselle, joka ilmestyi talousfoorumin verkkosivuille vuonna 2016. Sittemmin tämä monia järkyttänyt kirjoitus on poistettu foorumin sivuilta, mutta se on yhä luettavissa muualta, esimerkiksi Forbesin sivulta.

Auken paljastaa oikeastaan vain yksityiskohtia globalistien vuosikymmenien ajan valmistelemasta uudesta maailmanjärjestyksestä. Lähitulevaisuudessa ”jotkut meistä” elävät mallikaupungeissa, joissa asukas ei omista autoa, taloa, ei edes mitään kodinkoneita saati vaatteitaan. Yksityisomistus on tässä utopiassa täysin poistettu.

Silti olemme Aukenin visiossa tyytyväisiä, koska digitalisoitujen palvelujen kaupungissa, joka on vapautettu liikenteestä ja saasteista, ”meillä on mahdollisuus kuljetukseen, asumiseen, ruokaan ja kaikkeen, mitä tarvitsemme jokapäiväisessä elämässämme”.

Vuokraa ei myöskään tarvitse ”maksaa”, sillä kun olemme pyöräilemässä tai poimimassa päivänkakkaroita, ”joku muu käyttää vapaata tilaamme”. Ostosten tekemisestä tulee kaukainen muisto, sillä ”algoritmi tekee sen puolestani”, koska ”se tuntee makuni paremmin kuin minä itse”. Kun robotiikka on täydessä vauhdissa, työ on muuttunut miellyttäväksi toiminnaksi: ”ajattelu-, luomis- ja itsekehitys -ajaksi”.

Auken on kuitenkin huolissaan ihmisistä, ”jotka eivät asu kaupungissamme”, ”jotka menetimme matkalla”, jotka ovat ”muodostaneet pieniä, omavaraisia yhteisöjä” tai ”jääneet tyhjiin ja hylättyihin taloihin pienissä kylissä”. Häntä myös ”silloin tällöin harmittaa” se, ettei ”todellista yksityisyyttä” enää ole, koska ”kaikki, mitä teen, ajattelen ja haaveilen, tallennetaan [digitaalisesti johonkin]”.

Näistä ”pienistä hankaluuksista” huolimatta transhumanistinen elämä on ”paljon parempaa”, koska lähitulevaisuuden ihminen on voittanut ”kaikki kauheat asiat: elämäntapasairaudet, ilmastonmuutoksen, pakolaiskriisin, ympäristön pilaantumisen, täysin ruuhkautuneet kaupungit, veden ja ilman saastumisen, sosiaaliset levottomuudet ja työttömyyden”.

Vighin mielestä ei tarvita paljon mielikuvitusta ymmärtämään, että ”tämä utopistinen satu on todellisuudessa dystooppinen painajainen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos emme enää omista mitään, se johtuu siitä, että kuritettuaan köyhiä ja riistettyään keskiluokilta kaikki mahdollisuudet toimeentuloon, maailman eliitti todella omistaa kaiken”.

Jo nyt, pandemisten rakennemuutosten aikana, suuret uusliberaalit rahoituslaitokset (IMF, Maailmanpankki jne.) ”auttavat” maksukyvyttömyyden partaalla olevia köyhiä maita ”anteliailla lainoilla” ja tukevat samalla tiukimpia pakkolunastuksia.

Kuten ranskalainen anarkokommunisti Daniel Guérin kirjoitti jo vuonna 1936: ”Kun talouskriisi kärjistyy, kun voittoprosentti laskee kohti nollaa, porvaristo näkee vain yhden keinon voittojensa palauttamiseksi: se tyhjentää ihmisten taskut viimeistä senttiä myöten”.

Tämän päivän ”luovan tuhon” ytimessä ei ole muuta kuin uusi ”suurpääoman fasismi”, väittää Vighi. Meille pakotetun ”pandemisen psykodraaman” tavoitteena on tuhota se, mitä reaalitaloudesta on jäljellä ja laatia uusi ”Leviathanin kaltainen yhteiskuntasopimus”; Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, jossa oma selviytymisemme on riippuvainen ylikansallisten rahalaitosten ”hyväntekeväisyydestä”.

”Uusi normaali” on koko ihmiskunnan uudelleenmuotoilu niin, että se hyväksyy neljänteen teolliseen vallankumoukseen perustuvan ”fransiskaanisen kapitalismin”. Jopa Paavi ja katolinen kirkko yhtenä menneen ajan valloista on valjastettu talouselämän Rothschildien ja Rockefellerien pahaenteistä ”inklusiivisuutta” edistämään.

Maailmanlaajuinen hallinto bioturvallisuuden alalla on nykyään selvin osoitus tästä despotismista, joka saa täydellisen taloudellisen ilmaisunsa niin kutsutussa ”sidosryhmäkapitalismissa”: samalla kun suurten monikansallisten yritysten johtajat ja osakkeenomistajat ahmivat valtavia pörssivoittoja, he hallitsevat myös politiikan ja median kenttiä, joilla heidät esitetään hyväntekijöinä.

Tämä on aikamme suurin paradoksi, Vighi selittää: ”rikkain 0,1 prosenttia – globalisaation voittajat, ihmiskunnan historian saalistajaluokka (Bill Gatesista Warren Buffettiin, Bill Clintoniin, Mark Zuckerbergiin ja George Sorosiin) – on myös sosiaalisesti sitoutunut tukemaan jaloja asioita, kuten terveyttä ja maailman nälänhädän torjuntaa”.

Lahjoitustensa ansiosta nämä ”fransiskaanisen kapitalismin filantrooppiset profeetat” käyttävät yhä despoottisempaa vaikutusvaltaa hallituksiin ja niiden hauraisiin instituutioihin. ”Rahan, vallan ja lobbausliittoutumien” kietoutuminen toisiinsa riistää politiikalta viimeisetkin mahdollisen autonomian rippeet siinä määrin, että demokratiat kaikkialla toivottavat nämä ”filantrooppiset saalistajat” avosylin tervetulleiksi kysymättä oleellisia kysymyksiä.

Moraalinen kiristys toimii, mikä tarkoittaa myös sitä, että kapitalismin romahdus ei ole mikään yksi iso, huomiota herättävä tapahtuma: se ei automaattisesti tuota myöskään vallankumouksellisia ristiriitoja, kuten monet uusmarxilaiset sekä äärioikeistolaiset toivovat, saadakseen mahdollisuuden pystyttää savuaville raunioille omat yhteiskuntajärjestelmänsä.

Koska kapitalismin meneillään oleva romahdus on kätketty valepandemian pelotteen alle, ihmisten huomio ja energia keskittyy viruksen kanssa elämiseen. Tällä välin maailmaa ”nollataan” autoritaarisen oligarkian johdolla ja jopa lännen uskonnollisten johtajien siunauksella.