Markku Siira autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, kriisi, Länsi, liberalismi, politiikka, teoria, tulevaisuus, Wang Huning, Xi Jinping, Yleinen

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.

Markku Siira eliitti, fasismi, globalisaatio, kapitalismi, Kirja-arvio, kriisi, poliisivaltio, talous, totalitarismi, tulevaisuus, Yleinen

Globaali poliisivaltio vai sorrettujen kapina?

William I. Robinson on sosiologian professori Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa. Hän analysoi poliittista taloutta, globalisaatiota ja Latinalaisen Amerikan politiikkaa. Hän on kirjoittanut laajasti myös siitä, miten uusliberalistinen kapitalismi globalisoitui ja muutti perusteellisesti kansallisvaltioiden ja yhteiskunnan muotoa.

Viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Global Police State (Pluto Press, 2020), Robinson kiinnittää huomionsa 2000-luvun ”globaalin poliisivaltion” syntyyn.

Koronakriisiä hän ei sentään osannut ennakoida, sillä kirjan teksti on julkaisuajankohtaa vanhempaa perua, mutta Robinson tiedostaa, että neljännen teollisen vallankumouksen dystooppiset visiot ovat yhä lähempänä nykyistä poliittista todellisuuttamme.

Kirjassaan hän kuitenkin tutkii, miten globalisoitunut uusliberalistinen kapitalismi on karkaamassa käsistä ja synnyttämässä uusia köyhtymisen kuiluja samalla kun se tuhoaa luonnonympäristöä.

Robinsonin mukaan globaalin poliisivaltion käsitteessä on otettava huomioon kolme toisiinsa liittyvää kehityskulkua.

Ensimmäisenä ovat ”kaikkialla läsnä olevat yhteiskunnallisen massavalvonnan, sorron ja sodankäynnin järjestelmät, joita hallitsevat ryhmät edistävät hillitäkseen globaalin työväenluokan ja ylijäämäihmisten todellista ja potentiaalista kapinaa”.

Toisena on ”militarisoitu pääoman kasautuminen”, millä hän viittaa kapitalistiseen voitontavoitteluun ”globaalin sotatalouden” kautta ja kolmantena, ”lisääntyvä siirtyminen kohti poliittisia järjestelmiä, joita voidaan luonnehtia 2000-luvun fasismiksi tai jopa laajemmassa mielessä totalitaristisiksi”.

Järjestelmäkriisin jatkuessa se sulkee yhä useammat ihmiset vaurauden ja perusresurssien saatavuuden ulkopuolelle ja luo uusia ”ylijäämäväestöjä”, joita hallitukset, teknologiayhtiöt ja yksityiset turvallisuusjoukot tukahduttavat yhä väkivaltaisemmin ja tieteellisesti kehittyneitä menetelmiä hyödyntäen.

Samalla kun maailmanlaajuinen eriarvoisuus on kasvanut, pääoma on keskittynyt voimakkaasti ”ylikansallisen yrityseliitin” käsiin, joka käyttää taloudellista valtaansa vaikuttaakseen ja kontrolloidakseen valtionpolitiikkaa. Kuten Robinson kirjoittaa, ”valtioita johdetaan yhä useammin pienten poliittisten ja taloudellisten eliittiryhmien hyväksi, jotka määräävät tuhoisia säästötoimia ja lamauttavaa velkaantumista muulle yhteiskunnalle”.

1990- ja 2000-lukujen globalisaatiobuumin aikana kapitalismi vaikutti loputtoman dynaamiselta ja sitä tuki ja vahvisti ideologisesti silmiinpistävä kulutuskulttuuri. Vuoden 2008 finanssikriisi – ja nyt koronapandemia – ovat kuitenkin paljastaneet sen syvän epävakauden.

Kun yhä useammat ihmiset menettävät työnsä, tai jäävät kokonaan yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle, tästä syrjäytymisestä kasvaa potentiaalisesti räjähdysaltis poliittinen haaste. Superrikkaita valvottaa öisin pelko ”sorrettujen kapinasta” ja myöhäiskapitalismin maailmassa he ovatkin jo eristäneet itsensä ”rahvaasta” vartioituihin linnoituksiinsa.

Eristämisen muodot ulottuvat Robinsonista ”maahanmuuttajiin kohdistuvista rajavalvontamekanismeista ja joukkovankiloista työttömien ja kodittomien kriminalisointiin”. Jopa ”toimihenkilöt ja yhä epävarmemmassa asemassa oleva keskiluokka” joutuvat työnantajiensa tehostetun valvonnan kohteeksi ja eri maiden hallitukset laajentavat valtuuksiaan ”yleisen turvallisuuden” nimissä.

Tukahduttaminen on myös tuottoisaa liiketoimintaa. Sodankäynti ja sosiaalinen valvonta ovat houkuttelevia monenlaisille toimijoille, aina yksityisistä sotilasyrityksistä tiedonlouhintayrityksiin. Kyseessä on todella kansainvälinen ilmiö.

Lisääntynyt rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyvä pelko heikentää julkista tilaa ja demokraattisen elämän laatua. Tilan militarisoituminen on poliittisesti ja kulttuurisesti pelottavaa ja se luo Robinsonin mukaan myös edellytyksiä tulevalle joukkoväkivallalle sorrettuja ja köyhtyneitä vastaan.

Robinson esittää vakuuttavasti, että keskuspankkiirien ja oligarkkien kapitalismi mutatoituu avoimen autoritaariseksi järjestelmäksi, joka polkee jalkoihinsa sosiaaliset tarpeet ja yksilönvapauden.

Kansalaisten internetin käyttöä valvovista teknologiayrityksistä aina hallitusten koventuviin otteisiin, olemme ansassa kaikkialla läsnä olevassa tilassa, joka antaa vaikutelman, että tämä villiintyneen kapitalismin ja laskevan elintason surkea maailma on väistämätön tapahtuma, eikä muita vaihtoehtoja ole.

”Globaalin poliisivaltion” lopullinen voitto ei kuitenkaan ole täysin varma asia. Se, että järjestelmä luottaa yhä enemmän väkivaltaan ja tukahduttamiseen, eikä konsensukseen tai uudistuksiin, on amerikkalaissosiologista osoitus sen perustavanlaatuisesta heikkoudesta.

Kirjan alkupuolella Robinson toteaa, että vaikka suurta osaa niin sanotusta neljännestä teollisesta vallankumouksesta käytetään hyväksikäyttöön ja voittojen kasautumiseen, sen teknologiaa voitaisiin hyödyntää niin, että luotaisiin maailma, jossa on vähemmän työtä ja enemmän yltäkylläisyyttä kaikille. Tämä kuulostaa utopistiselta, varsinkin kun talouseliitillä on mielessään vain oman valta-asemansa pönkittäminen.

Kapitalismin uudelleenkäynnistäminen avaa oven synkkään ja epävakaaseen aikakauteen. Vaikka markkinatalouden taikurit lupaavat pseudohumanitaarisen filantroopin maskinsa takaa terveyttä ja turvallisuutta kaikille, suurin osa ihmiskunnasta joutuu elämään maailmassa, jossa elintaso laskee ja sosiaalinen liikkuvuus vähenee.

Sen sijaan, että globaali poliisivaltio tekisi elämästä turvallisempaa, se on suunniteltu aktiivisesti estämään sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Pankkiirit käyttävät koronavirusta syntipukkina viimeisten viidenkymmenen vuoden huonoon hallintoon ja väärinkäytöksiin länsimaiden talouksissa. Davosin eliitti pelkää kuitenkin alati kansalaisten kapinaa, joka riistäisi kapitalisteilta vallan määrittää kollektiivista tulevaisuutta.

Markku Siira eliitti, globalisaatio, koronavirus, kriisi, politiikka, talous, teknokratia, tulevaisuus, tuotantoketjut, Yleinen

Pitkä pimeä talvi ja pula kaikesta

Meneillään on maailmanlaajuinen toimitusketjukriisi, mikä johtaa kattavaan pulaan välttämättömistä tarvikkeista. ”Tämä on seurausta massakeskittämisestä, jossa uuden normaalin aristokraatit sanelevat ja synkronoivat politiikkaa”, väittää malesialainen analyytikko, tohtori Mathew Maavak.

Tulevia vuosia tulee leimaamaan ”äärimmäinen sosioekonominen turbulenssi”, hän ennakoi. Maailmalla on tiettävästi edessä ”pula kaikesta”, kun eri tuotteiden saanti vaikeutuu. Nämä puutteet vaikuttavat koko yhteiskunnan pyramidirakenteeseen. Tyypillinen tuotanto- ja toimitussykli joutuu toistuvasti kärsimään Murphyn laista: ”kaikki, mikä voi mennä pieleen, menee pieleen”.

Jos ongelmana ei ole uusi koronasulku, raaka-aineiden puute tuottaa omanlaisiaan hankaluuksia. Jos satamat ovat valmiita purkamaan kontteja, rekkakuskeja ei ole saatavilla noutamaan niitä. Jos rekkakuskeja on saatavilla, satamat eivät pysty käsittelemään rahtia.

Vaihtoehtoisesti ongelma voi olla akuutti sähkö- tai polttoainepula. Koronarajoitukset ovat johtaneet myös pulaan välttämättömästä työvoimasta, joka vaihtelee jätehuollon työntekijöistä aina lentäjiin. ”Uuden normaalin pyramidihierarkiassa vain 0,1 prosentin huippua edustavat ovat todella irrottautuneet arjen vaikeuksista ja rikastuvat edelleen”, Maavak arvioi.

Pitkään jatkunut kysynnän ja tarjonnan epätasapaino saavutti pisteen, josta ei ollut paluuta, kun ”pandemia” julistettiin alkaneeksi maaliskuussa 2020. Kiinan rannikolla päämäärättömästi ajelehtivien rahtilaivojen joukkoon on nyt liittynyt samanlainen armada Yhdysvaltojen rannikolla. Kontti, jonka lasti ennen pandemiaa maksoi 2 500 dollaria, maksaa nyt 25 000 dollaria.

Kokonaiset teollisuudenalat ovat kärsineet valtavia vahinkoja ja kuluttajat ympäri maailmaa joutuvat maksamaan tästä hintojen nousuna. Jatkuvat toimitusongelmat tekevät mahdottomaksi selviytyä komponenttipulasta monilla markkinoilla.

Kaikesta syytetään nyt koronavirusta, syy-yhteyksien ja pelon lietsonnan saadessa yhä järjettömämmät mittasuhteet. Esimerkiksi Australiassa on yhä meneillään suuren luokan ihmiskoe, jota seurataan muuallakin päin maailmaa.

Koko Perthin yli kahden miljoonan asukkaan kaupunki asetettiin sulkutilaan sen jälkeen, kun tammikuun lopulla havaittiin yksi uusi koronavirustapaus. Lähes kahdeksan kuukautta myöhemmin, toinen yksittäinen tapaus johti yli neljänsadan tuhannen asukkaan Canberran sulkemiseen. ”Tämä hulluus on vain covid-jäävuoren huippu”, Maavak toteaa.

”Kaikki mustat joutsenet, jotka on kasvatettu nimenomaan suurta uudelleenkäynnistystä varten, ovat palaamassa kotiin. Kiinan Evergranden kiinteistökatastrofin heijastusvaikutukset, joihin liittyy peräti 305 miljardin dollarin velat, ovat vaikuttaneet jo Ruotsin sähköautosektoriin”, malesialaistutkija kuvailee. Globaali dominoefekti on jo alkanut.

Evergranden laajuinen romahdus edellyttäisi koko järjestelmän hyvin toteutettua kalibrointia. Kiinassa on kuitenkin häiritseviä sähkökatkoksia, jotka johtuvat Maavakin mielestä huonosta ennakoinnista ja maailmanlaajuisesta hiilipulasta. Viimeaikaiset tulvat hiilirikkaassa Shanxin maakunnassa todennäköisesti pahentavat tilannetta entisestään. Uskooko joku vielä sattumaan?

Globaali energiakriisi on leviämässä Brasiliasta Intiaan. Eurooppakaan ei jää osattomaksi: Saksa saattaa pian oppia kantapään kautta, että on lyhytnäköistä aloittaa ”vihreä siirtymä” säilyttämättä tukena fossiilisten polttoaineiden infrastruktuuria. Talven lähestyessä Nord Stream 2:n käyttöönotto olisi kiireellisempää kuin koskaan.

Maavakista on varsin ironista, että lentäjien on otettava koronarokote, jotta he voivat kuljettaa uuden normaalin aristokraatteja, jotka on itse tietenkin vapautettu tällaisista triviaaleista vaatimuksista. Jos kriittinen henkilöstöpula jatkuu lentoliikenteessä ja siihen liittyy yksi tai useampi lentoturma, muuttuuko ääni vielä kellossa?

Ongelmat eivät kuitenkaan lopu tähän. Asiantuntijat ja johtajat kertovat kryptiseen sävyyn, että edessä on ”pitkä pimeä talvi”. Ratkaisuksi ehdotetaan odotetusti joukkorokotuksia ja tehosterokotuksia. Eletään aivan kuin piikit ja koronapassi maagisesti ratkaisisivat energiakriisin, massatulvat, orastavan nälänhädän, kiinteistökuplat ja toimitusketjukatkokset.

Koronapsykoosi polarisoi yhteiskuntia: ”hajota ja hallitse” tuntuu olevan nykypäivän käytäntö. Rokottamattomia syyllistetään, eikä kahdesti rokotettukaan tunne olevansa turvassa. Luovan tuhon ja kaaoksen keskellä vauraus ja valta keskittyy entistä harvempien käsiin, jotka puolestaan säätelevät politiikkaa kaikkialla, ainoana huolenaiheenaan omien etuoikeuksiensa säilyttäminen (juonittelunsa seurauksista viis).

Maavak kehottaa ihmisiä valmistautumaan ”suuren uudelleenkäynnistyksen seuraavaan vaiheeseen”. Insinööreillä saattaa riittää ymmärrystä tälle tapahtumaketjulle, mutta maailmanpolitiikan sivustaseuraaja näkee tässä kaikessa synkän alun Zbigniew Brzezinskin ennustamalle ”teknotroniselle yhteiskunnalle”.

Markku Siira digitalisaatio, globalismi, koronavirus, kriisi, politiikka, talous, vihreä siirtymä, Yleinen

Globalistien vihreä huijaus

Globalistien ajamaan ”suureen uudelleenkäynnistykseen” liittyy sosiaaliseen luototusjärjestelmään johtavan digitaalisen koronapassin ohella ilmastopoliittinen ”vihreä siirtymä”, jossa yhdistyvät ”talouden rakennemuutos ja hiilineutraalin yhteiskunnan rakentaminen” YK:n kestävän kehityksen agendan mukaisesti.

”Päästöttömät energiajärjestelmät” ja muut trendikkäät ilmasto- ja ympäristöratkaisut kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Lisäksi halutaan ”parantaa energiatehokkuutta” sekä ”nopeuttaa muutosta fossiilittomaan liikenteeseen ja lämmitykseen”.

Tavoitteita pyritään edistämään toimilla, jotka saavat liikkeelle mahdollisimman paljon ”vihreän siirtymän investointeja”. Teollisuuden ”vähähiilitiekarttojen toimeenpano” on myös merkittävä osa tätä kokonaisuutta. Kaikkien maiden hallitukset on saatu mukaan tähänkin mielettömyyteen.

Riskianalyytikko ja kirjailija F. William Engdahl on hyvin perillä vihreän agendan taustoista, sen markkinoijista ja heidän toimistaan. Tämä kaikki tähtää ”neljännen teollisen vallankumouksen” toteutumiseen, kunhan aiempi yhteiskunta saadaan teollisuuksineen ajettua alas.

Taustalla on ekologis-transhumanistisen eetoksen lisäksi kyynisten keinottelijoiden voitontavoittelua. Wall Streetin ja Lontoon finanssihait näkivät vihreän energiaohjelman voittopotentiaalin ja ryhtyivät yhteistyössä Maailman talousfoorumin kanssa edistämään ”ESG-sijoitusmallia” (lyhenne tulee sanoista Environmental, Social ja Governance), jossa investoinnit siirrettiin aurinko- ja tuulivoimaan, pois perinteisistä energialähteistä eli öljystä, kaasusta ja hiilestä.

He perustivat ESG-sertifiointirintamalla yrityksiä, jotka myöntävät osakeyhtiöille ESG-luokituksia, jos ne ovat sijoituksissaan vihreän ”vastuullisia” ja ”poliittisesti korrekteja”. Ryntäys ESG-sijoittamiseen on tuottanut miljardeja Wall Streetille ja muille saalistajille, joille ympäristöasiat ja eettisyys eivät ole aiemmin merkinneet mitään. Se on myös jarruttanut öljyn, hiilen tai maakaasun tulevaa kehitystä suuressa osassa maailmaa.

Sähkömarkkinoita ja niiden hintoja on tarkoituksellisesti vapautettu sääntelystä vihreiden vaihtoehtojen edistämiseksi ja kaasun ja kivihiilen syrjäyttämiseksi sillä epäilyttävällä argumentilla, että ”hiilidioksidipäästöt uhkaavat ihmiskunnan tulevaisuutta, mikäli niitä ei vähennetä nollaan vuoteen 2050 mennessä”.

Edistääkseen vihreää energiaa koskevaa globaalia ohjelmaa, myös EU:n jäsenmaat, muutamaa änkyrää poikkeusta lukuun ottamatta, ovat alkaneet purkaa sidonnaisuuksiaan öljyyn, kaasuun, hiileen ja jopa ydinvoimaan. Esimerkiksi Saksan viimeiset jäljellä olevat ydinvoimalat on tarkoitus sulkea lopullisesti ensi vuonna.

”Jos EU jatkaa tällaista itsemurha-agendaa, se löytää itsensä muutaman vuoden kuluttua deindustrialisoituneesta joutomaasta”, Engdahl pelkää. Ongelma ei ole kaasu, hiili tai ydinvoima; vika on aurinko- ja tuulivoiman tehottomassa energiassa, joka ei pysty tarjoamaan vakaata ja luotettavaa sähköä.

Euroopan, Yhdysvaltojen ja muiden maiden hallituksille todellisten vallanpitäjien taholta määrätty vihreä energiaohjelma sekä Davosissa edistetty ESG-sijoittaminen takaavat vain sen, että kun otamme ”suuren vihreän harppauksen” tuntemattomaan, kaasua, hiiltä tai ydinvoimaa on käytössä entistäkin vähemmän.

Mitä ”fossiilisten” tilalle sitten tulee? Lämmityksessä ja varavoimanlähteinä öljy ja muut fossiiliset polttoaineet korvautuvat globalistien skenaariossa ”biopolttoaineilla”. Liikenteessä bioetanoli ja uusiutuvista materiaaleista tuotettu diesel ovat jo vaihtoehtoja. Jatkossa akkuteknologian kehittyessä niiden rinnalle tulee myös ”uusiutuvalla energialla tuotettu sähkö”.

Engdahl puolestaan arvioi, että tämä vihreä villitys on ”tie tuhoon”. Vihreään siirtymään kytkeytyy myös YK:n 2030-ohjelman ”kestävän” energian tai Maailman talousfoorumin ”suuren uudelleenkäynnistyksen” linkolalaisempi tavoite: väestön vähentäminen massiivisessa mittakaavassa. ”Me ihmiset olemme kuin sammakoita, joita keitetään hitaasti. Ja nyt valtaapitävät ovat todella kiihdyttämässä kuumuutta”, Engdahl muotoilee.

Vaikka talvella palelluttaisiin kuoliaaksi, Euroopassa halutaan silti pitää kiinni puhtaan energian opista. Samalla tehdään kovaa politiikkaa: Suomen vihreät europarlamentaarikot haluavat eroon nimenomaan Venäjältä tuotetusta maakaasusta, vaikka lasku olisi kuinka kova.

Tätä taustaa vasten suuren yleisön huomio kiinnittyy aika ajoin myös kansainväliseen harhautusryhmään nimeltä Extinction Rebellion – suomalaisittain Elokapina – joka omalla tavallaan ajaa eliitin ilmastohädän agendaa, vihreiden naispoliitikkojen tukiessa nuorten idealistien ”mielenilmaisuja”.

Tämänhetkinen, globaaleihin mittoihin kasvanut, politisoitu energiakriisi, on vain osa globalistien ”suurta uudelleenkäynnistystä”. Valepandemialla massat saatiin peloteltua kognitiivisen dissonanssin tilaan, jotta he hyväksyvät vapaaehtoisesti uuden maailmanjärjestyksen.

Lavastetun terveyskriisin lisäksi ihmisiä manipuloidaan kaiken kallistumisella. Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä kaikki yhtäkkinen niukkuus olisi keinotekoisesti aikaansaatua. Ja kaikki vain siksi, että geriatristen suurpääoman edustajien toive maailmanjärjestyksen muutoksesta toteutuisi vielä heidän elinaikanaan.

Samalla kun kahteen kertaan rokotetut ”tolkun ihmiset” vilauttavat koronapassiaan eri palveluita käyttäessään, valtamedian infosoturit varmasti lohduttavat heitä muistuttamalla miten erilaista elämä on läntisessä ”liberaalissa demokratiassa”, kommunistisen Kiinan valvontayhteiskunnan sijaan.