Markku Siira Artyom Lukin, autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, liberalismi, politiikka, sosialismi, teknofeodalismi, Venäjä, wokeness, Yhdysvallat, Yleinen

Venäläistutkija: Kolme ideologista vaihtoehtoa

Venäläistutkija Artyom Lukin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan nykyistä geopoliittista kilpailua ei voi verrata kylmään sotaan, koska kyse ei ole enää ”ideologioiden yhteentörmäyksestä”. Lukinin mukaan kaikki kolme nykyistä suurvaltaa – Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä – edustavat ”erilaisia ideologisia valintoja”.

Yhdysvallat puolustaa ”liberaaliprogressiivista ideologiaa, joka äärimmäisessä [ideologista puhdasoppisuutta vaativassa] muodossaan tunnetaan nimellä wokeness”. Kiina ja Venäjä haastavat tämän amerikkalaisen liberaalin – ja toisaalta uusvasemmistolaisen – näkemyksen.

Kiina ja Venäjä niputetaan usein yhteen ”autokraattisina ystävinä”, Lukin huomioi. Venäläistutkijan mielestä Peking ja Moskova edustavat kuitenkin ”hyvin erilaisia ideologisia malleja”. Kiinan malli on ”synteesi marxilais-leniniläis-maolaisesta sosialismista ja perinteisestä kiinalaisesta tapakulttuurista, joita kehittynyt digiteknologia vahvistaa”.

Lukinista on myös virhe ajatella, että Putin haluaisi herättää kommunistisen Neuvostoliiton henkiin. Venäjän pitkäaikainen presidentti suhtautuu itse asiassa hyvin ristiriitaisesti entiseen neuvostomalliin. ”Putin ei ole kommunisti, vaan pikemminkin uusfeodaalinen yliherra”, Lukin heittää.

Putinin mieltymyksenä näyttäisi olevan ”vanha Tsaarin Venäjä”: hänen mielestään Venäjän ei tarvitse olla universaali ideologinen imperiumi, vaan ”laaja mannermainen autokratia”, joka luottaa ”ydinaseisiin, terveeseen konservatismiin ja hyväksi havaittuihin perinteisiin”.

Putinin Venäjän ihanne tulee siis menneisyydestä; tällaisenaan venäläinen ideologia vetoaa ”joihinkin oikeistokonservatiiveihin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa”. Tämän vuoksi lännen liberaali eliitti näkee Putinin ”ideologisena vastustajanaan”.

Silti Venäjän ideologinen haaste lännelle ei ole mitään verrattuna Kiinan asettamaan haasteeseen. ”Länsimaat pelkäävät Kiinaa yhä enemmän, paitsi Kiinan taloudellisen ja sotilaallisen voiman kasvun vuoksi, myös siksi, että Kiinan moderni, erittäin menestyksekäs kehitys vahvistaa Kiinan kommunistista puolueideologiaa”, Lukin selittää.

Hän katsoo, että ”koronaviruspandemia oli ratkaiseva hetki, joka osoitti Kiinan järjestelmän ylivoimaisuuden”. ”Kun useimmat länsimaat, sekä Venäjä ja Intia, epäonnistuivat katastrofaalisesti väestönsä suojelemisessa, Kiina voitti taistelun virusta vastaan”, venäläisakateemikko uskoo. Tämän näkemyksen oikeellisuudesta kriittinen lukija voi halutessaan kiistellä Lukinin twiittiketjussa.

Lukin myöntää, että Kiinan järjestelmässä on ”dystooppisia piirteitä”, mutta se on tällä hetkellä ”tehokkain järjestelmä, kun on kyse aineellisen vaurauden tuottamisesta massoille ja biologisen ihmiselämän suojelemisesta”. Spesifimpien perusteluiden sijaan hän kehottaa lukijoita tutustumaan kirjailija Fjodor Dostojevskin luomaan ”suurinkvisiittorin” hahmoon.

Lukin muistaa mainita, että oli myös neljäs kilpaileva ideologia, ”radikaali islamismi”, mutta sitä edustanut ”islamilainen valtio” tuhottiin suurvaltojen kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä on Lukinin väitteistä erikoisin, sillä onhan islamilaisella sivilisaatiomallilla terroristiryhmiä menestyneempiäkin esimerkkejä Iranissa, Saudi-Arabiassa ja vaikkapa Turkissa.

Yhteenvetona Lukin toteaa, että ”ihmiskunta voi nyt valita lännen wokeismin, Venäjän uusfeodalismin ja Kiinan hieman dystooppisen digitaalisen sosialismin välillä”. Voiko näistä malleista oikeasti valita, vai määrittelevätkö historia, maantiede ja ulko- ja turvallisuuspoliittiset sidonnaisuudet sen, minkä suurvallan etupiiriin kukin maa kuuluu? Toinen kysymys on, miten meneillään oleva globaali kriisiaika vaikuttaa suurvaltapoliittisiin pyrintöihin?

Markku Siira autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, kriisi, Länsi, liberalismi, politiikka, teoria, tulevaisuus, Wang Huning, Xi Jinping, Yleinen

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.

Markku Siira geopolitiikka, konservatismi, Länsi, liberalismi, maailmanjärjestys, politiikka, puhe, tulevaisuus, Valdai-klubi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Putinin Valdai-puhe: Tervettä konservatismia sairaan liberalismin sijaan

En ole vielä kommentoinut Vladimir Putinin Valdai-foorumin puhetta, koska minua on ärsyttänyt ulostulo, jossa hän ylenkatsoi koronapandemian kyseenalaistajia ja hoki samaa mantraa kuin lännen poliitikot rokotteiden tärkeydestä viruksen vastaisessa taistelussa.

Olen tässä ja varmasti monessakin asiassa eri mieltä Putinin kanssa, mutta koska olen kommentoinut lännen eliitin kokoontumisia Maailman talousfoorumilla, käsitellään nyt vastavuoroisesti hieman myös ”Venäjän Davosiksi” kutsutun Valdai-klubin konferenssia.

Kaikesta idän ja lännen korona-ankeudesta huolimatta, Putinin Valdai-puhe kannattaa noteerata, sillä se korosti Venäjän johtajan johdonmukaista kantaa monissa kansainvälisissä ja kansallisissa kysymyksissä.

Nämä kannanotot ovat selvästi tulosta pitkäjänteisestä pohdinnasta, joka useiden maailman ongelmien kärjistyessä saa uutta vahvistusta alkuperäisten oletusten oikeellisuudelle. Yksi niistä on panostus ”terveeseen konservatismiin” sairaan liberalismin sijaan.

Liberaali universalismi ja hegemoninen asenne, jolla Yhdysvallat on yrittänyt muuttaa maailmaa omaksi kuvakseen, on tullut tiensä päähän. Uudessa geopoliittisessa tilanteessa, kunkin valtion tulisi pyrkiä kehittymään oman ainutlaatuisen historiansa, perinteidensä ja kulttuurinsa mukaisesti. Tätä olisi se venäläisten politologien mainostama ”multipolarismi” tai ”moninapaisuus” käytännössä.

Liberalismin ylilyönnit ovat hajottaneet sen konservatiivisen vastapainon lännessä ja johtaneet siihen, että liberalismi on irtautunut kansallisvaltiosta. Samaan aikaan sekularismi on muuttunut itsetuhoiseksi nihilismiksi ja vallalla oleva, jopa pienille lapsille tyrkytetty sukupuoli-ideologia, hylkää kaikki biologiset lainalaisuudet.

Putin hahmotteli näkemystään Venäjän ideologiasta vastapainona sille, mitä hän kutsuu ”cancel-kulttuuriksi, käänteiseksi rasismiksi ja hirviömäiseksi transsukupuolisuuden pakottamiseksi lapsille”. Venäjän presidentin mielestä ”taistelu tasa-arvon puolesta ja syrjintää vastaan” on muuttunut lännessä ”aggressiiviseksi dogmatismiksi, joka lähentelee absurdiutta”.

Millaisen konservatiivisen mallin Venäjä voi sitten tarjota maailmalle? Konservatismissa on kyse niistä perinteisistä arvoista, joihin kuuluvat perhe, työ, kotimaa, usko Jumalaan ja selkeä käsitys miehen ja naisen sukupuolirooleista, ilman mitään keinotekoisia välimuotoja. ”Meidän on taisteltava aitojen arvojen puolesta ja puolustettava niitä kaikin voimin”, Putin sanoi.

Toisin sanoen Putinin Venäjä ei tyydy vain passiivisesti tarkkailemaan, mitä muualla maailmassa tapahtuu, vaan merkittävänä geopoliittisena valtana se pyrkii artikuloimaan selkeästi venäläisen näkökulman nykymaailman moraalisiin ja eettisiin ongelmiin.

Lisäksi lännen asema ei ole nykyään niin vahva kuin parikymmentä vuotta sitten: ”He, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen tunsivat itsensä voittajiksi… huomasivat pian, että tälläkin Olympoksella maa on murenemassa jalkojen alla – tällä kertaa heidän puolellaan”, Venäjän johtaja muistutti.

Putin korosti myös, etteivät suuryritykset ole hänen mielestään edelleenkään maailmanjärjestyksen yksikköjä, vaan valtiot. Korporaatiot eivät saa anastaa ”poliittisia toimintoja” ja asettua samalle viivalle valtion kanssa. Venäjä voi olla poikkeus, mutta ainakin länsimaissa juuri näin on jo hyvin pitkälti käynyt.

Teknologinen vallankumous ei saa Putinin mukaan johtaa siihen, että ”käsitys siitä, mikä ihminen on ja mikä on hänen kohtalonsa”, radikaalisti muuttuu. Oliko tämä näpäytys Davosin transhumanistien suuntaa, jotka haluavat muokata ihmisen uuteen uskoon huipputeknologian avulla? Putin on kyllä itsekin intoillut tekoälyteknologian ja geenitutkimuksen tuomista mahdollisuuksista.

Venäjän presidentti kuitenkin esittää, että tänä digitalisaation aikana ”vankan tuen merkitys” olemassa olevalle ja ihmissivilisaation vuosisatojen aikana kehittämälle arvoperustalle kasvaa. Jos lännessä tätä perustaa murentaa politisoitu sateenkaari-ideologia tai jokin muu kyseenalainen agenda, niin Venäjä ainakin aikoo kulkea eri suuntaan.

Tie, jolle länsi on lähtenyt, on tuhon tie – siinä romahtavat parasta aikaa perustukset, perinteet ja koko ihmiskuva. Putin antoi ymmärtää, ettei Venäjä aio toistaa lännen itsetuhoista käytöstä. Ehkäpä muidenkin, jotka haluavat säilyttää nämä samantapaiset perustukset, kannattaisi liittyä Venäjän ”konservatiiviblokkiin”?

Pyrkiessään tiivistämään ajatuksensa, Putin viittasi (ironiseen?) kiinalaiseen sananlaskuun, Jumala varjelkoon meitä elämästä muutoksen aikana, sillä suuret muutokset aiheuttavat epävakautta ja kriisejä.

Hän totesi kuitenkin, että kiinalainen sana kriisille muodostuu kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka tarkoittavat ”vaaraa” ja ”mahdollisuutta”. Venäjän tavoitteena on ”vähentää vaaraa ja tarttua mahdollisuuksiin, jotka syntyvät vanhan, kestämättömän järjestyksen tuhoutumisesta”.

Politiikan tutkija Glenn Diesenin mukaan ”kuoleva kansainvälinen järjestys koostuu länsimaisesta yksinapaisuudesta, liberaalista universalismista ja sotilasblokeista”. Uusi järjestys taas käsittää ”euraasialaisen moninapaisuuden, konservatismin ja sotilasliittojen lopettamisen”.

Elämme suurten mullistusten aikaa, mutta korona-ajan varjossa kaikki näyttää synkältä. Missä määrin Putinin visio loppujen lopuksi toteutuu maailmassa, jossa ylikansallisen finanssieliitin jättiyhtiöt ja varjopankit tuntuvat olevan yhä vahvasti niskan päällä?

Markku Siira Adrian Pabst, kapitalismi, liberalismi, Panoptikon, politiikka, tulevaisuus, Yleinen

Liberalismin jälkeen: Ihmisläheistä politiikkaa vai panoptikon?

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana liberalismi on vajonnut kylmän sodan lopun voitonriemusta uppoavan lännen pohjamutiin. Sekä länsimaissa että vielä enemmän muualla, liberalismi näyttää olevan perääntymässä.

Mitä seuraavaksi? Jotkut nostalgikot väittävät, että länsivetoinen liberaali järjestys demokratian viemisineen palaa kyllä takaisin. Toiset taas katsovat, että kansallismielinen populismi tai autoritarismi tulevat hallitsemaan asioita lähitulevaisuudessa.

Ehkäpä viime vuosien poikkeusolojen jälkeen, filosofi Giorgio Agambenin pelkäämä ”biovallan totaalinen aikakausi” menee pidemmälle ihmisten hallinnassa kuin aiemmissa totalitarismin muodoissa?

Toiset, kuten Britanniassa asuva saksalaisintellektuelli Adrian Pabst, taas puhuvat ”postliberaalin politiikan” tulemisesta: se sisältäisi perinteisen vasemmiston ja oikeiston ajatuksia ja siinä yhdistyisivät myös liberaalin perinteen parhaat puolet, ilman sen virheitä ja ongelmia.

Kentin yliopistossa työskentelevä Pabst keskittyy tutkimuksessaan liberalismiin ja sen kriitikoihin, erityisesti Edmund Burkeen ja Alexis de Tocquevilleen, sekä konservatiivisen ja sosialistisen perinteen ajattelijoihin.

Pabstin mielestä hyperkapitalismi ja äärimmäinen identiteettipolitiikka ajavat meitä yhtä lailla harhaan. Molemmat tuhoavat perustan yhteiselle elämälle, joka on jaettu yli ikäkausien ja luokkien. Koronakriisi on kiihdyttänyt näitä suuntauksia entisestään, vaikka Pabstin mielestä se voi enteillä jotain toivoa herättävää: liberalismin jälkeistä (parempaa?) aikaa.

Pabst väittää, että nyt on aika luoda vaihtoehto, jonka keskiössä ovat luottamus, ihmisarvo ja ihmissuhteet. Sen sijaan, että palaisimme ”vapaiden markkinoiden globalisaation keskinäiseen epäluuloon ja epävakauttavaan epäinhimillisyyteen”, voisimme rakentaa politiikkaa, joka perustuu ”paikallisuuteen ja yhteisöllisyyteen, perheen, paikan ja yhteenkuuluvuuden arvostamiseen”.

Meidän ei kuulemma ole pakko sietää ”sellaisen rikkinäisen status quo -tilanteen palauttamista, joka murentaa luottamusta, heikentää instituutioita ja tuhoaa arvokasta luonnonympäristöämme”. Pabst katsoo, että voisimme ”rakentaa moniarvoisen demokratian, hajauttaa valtion ja edistää vastavuoroisia markkinoita, jotka on sulautettu arjen talouteen”.

Pabstin idealistinen teesi esittää, että vain sellainen yhteiskuntateoria ja käytännön politiikka, jossa ”taloudellinen oikeudenmukaisuus yhdistyy sosiaaliseen solidaarisuuteen ja ekologiseen tasapainoon, voi voittaa syvät erimielisyytemme ja pelastaa meidät autoritääriseltä vastareaktiolta”.

Vanhaa järjestystä Pabst kutsuu ”teknokratian ja progressivismin epäonnistuneeksi fuusioksi”. ”Edistyksellinen byrokratia” on muuttunut meidän aikanamme ”suurhallinnon, suuryritysten ja suurmedian hirvittäväksi liitoksi”. Yhdessä nämä voimat erottavat ihmiset toisistaan, historiastaan ja kulttuuristaan sekä heitä muovaavista paikoista.

Pandemiastakaan ei ollut yhteisöllisyyden palauttajaksi. Sen sijaan, kuten Pabst sanoo, meille jatkuvasti tyrkytetty ”uusi normaali” edustaa vain vanhan normaalin voimistumista: keskittämistä, hyperkapitalismia ja kulttuurisotaa, joita kaikkia uudet teknologiat akolyytteineen tukevat.

Kiina voi olla uuden ajan airut, mutta valtiodystopialla on myös vankat brittiläiset juuret. Kannattaa muistaa valistusfilosofi Jeremy Benthamin makaaberi visio panoptikonista – monikerroksisesta vankilasta, jossa vangit ovat jatkuvan valvonnan alaisina.

Panoptikon-periaatetta on käytetty myös psykiatrisissa sairaaloissa ja nyt sitä yritetään toteuttaa yhteiskunnissa, useimpien maiden hallitusten ollessa enemmän tai vähemmän tässä hankkeessa mukana. Jotkut syyttävät tästä ”kommunismia”, mutta yhtä lailla voitaisiin puhua ”valvontakapitalismista”. ”Suurta nollausta” ajavilla ylikansallisilla pääomapiireillä ei ole ideologiaa eikä isänmaata.

Kaikesta huolimatta professori Pabst haaveilee naiivin oloisesti ”uudesta hoitajien ja käsityöläisten taloudesta”, johon kuuluu ”enemmän lihakauppiaita ja puuseppiä, enemmän viininviljelijöitä ja pienpanimoita”, jotka voivat ”haastaa supermarkettien kartellin”. Hän toivoo, että ”valta jakautuisi paremmin ja että paikalliset ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta päätöksistä, jotka muokkaavat heidän paikkakuntaansa”.

Olemme kuitenkin menossa suuntaan, jossa länsi vastaa ”kiinalaisen vuosisadan” uhkaan futuristisella, posthumaanilla ääriliberalismilla, jossa politiikan tavoite tuntuu olevan vapauttaa yksilö – ja siinä samalla suuryritykset – kaikista biologisista lainalaisuuksista ja moraalisista rajoituksista.

Toisaalta niin lännen kotikutoiset, alati aatteellisessa alakynnessä olevat, mitään säilyttämään kykenemättömät ”konservatiivit”, kuin kiinalaiset sosialistitkin tietävät, että rajat määrittelevät yksilön ja tekevät elämästä eheämpää, turvallisempaa ja onnellisempaa.

Pabstin hahmotteleman ”postliberalismin julkisen filosofian” rinnalla reaalimaailma etenee valitettavasti kovaa vauhtia eri suuntaan. Teknologinen kehitys tuottaa aina vain lisää työttömiä. Automaatio lisääntyy, mutta suuret työantajat eivät valita, jos palkkakustannukset pienenevät ja voittoa tulee silti. Jo nyt kaupoissa ihmisiä ohjataan itsepalvelukassoille ja inhimillinen vuorovaikutus arjessa vähenee.

Teknologia yhdistettynä ”vihreää siirtymää” markkinoivaan pseudoekologiseen ideologiaan pyrkii tuottamaan näennäisyhteisöllisyyttä, jossa tavallinen ihminen ei omista mitään, mutta pieni rikkaiden kosmopoliittien piiri omistaa kaiken. Jos Pabst kutsuttaisiin puhumaan Davosiin, Maailman talousfoorumin tilaisuuteen, hänen ajatuksilleen luultavasti naurettaisiin selän takana, ellei aivan päin naamaa.

Pahoin pelkään, että Pabstin hahmottelema liberalismin jälkeinen aatekudos ja siitä mahdollisesti seuraavat politiikat, joissa puhutaan mukavia perheistä, kodeista ja yhteisöistä, eivät ehdi realisoitua siirtyessämme kriisistä toiseen, teknologian ja talouden takapirujen ehdoilla.

Markku Siira Afganistan, feminismi, Islam, Länsi, liberalismi, Taliban, yhteiskunta, Yleinen

Talibanit esikuvina länsimaiden vieraantuneille nuorille miehille

Toimittaja Mary Harrington on tyrmistynyt länsimaisten nuorten miesten reaktioista Afganistanin tapahtumiin. Hätkähdyttävintä hänestä on ollut huomata, etteivät nuoret osoitakaan tukeaan demokratiaa maahan vieneille länsimaiden sotilaille, vaan kannustavat talibaneja.

Näiden ääriajattelua suosivien nuorten miesten mielestä kollektiivinen länsi on muuttunut ”globohomo-pellemaailmaksi”, jota määrittävät liberalismin, konsumerismin, sekularismin, feminismin ja keinottelukapitalismin masentavat voimat. Niinpä talibanien edustama sunnalainen islamkin alkaa vaikuttamaan jyrkkyydessään hyvältä vaihtoehdolta.

Lännen liberaalin demokratian arvomaailma, jota Yhdysvaltojen johtama liittouma miljardeja tuhlaten yritti istuttaa myös Afganistaniin kahden vuosikymmenen ajan, on internetin keskustelufoorumeilla öyhöttävien nuorten miesten mielestä perin vastenmielinen. Heidän mielestään on aivan oikein, jos se kaatuu omaan rappioonsa.

Nämä vieraantuneen oloiset nuoret inhoavat lännessä vallalla olevaa suuntausta: koko ”herännyttä” woke-maailmankuvaa monikulttuurisesta suvaitsevaisuudesta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja feminismiin. Samaan aikaan he pitävät talibaneja lännen liberaalin elämäntavan vastaisina vapaustaistelijoina.

Kabulin länsimielisen hallinnon kaatuessa, sosiaalisessa mediassa levitettiin PR-temppuna meemiä, joka kuvasi paljasjalkaisia, miehekkäitä taliban-taistelijoita sekä korkokenkiä käyttäviä amerikkalaissotilaita. Näin länsimaiden tuki transsukupuolisuudelle yhdistettiin pilkallisesti sotilaalliseen epäpätevyyteen.

Harrington on pannut merkille, että osa lännen nuorista miehistä haaveilee islamiin rinnastettavissa olevan aseman määräämisestä naisille länsimaissa. Eräs nimimerkkiä käyttävä twitteristi on ehdottanut, että pandemian päätyttyä naisten pitäisi jatkaa kasvomaskien käyttöä. ”Islam on oikeassa naisten suhteen”, hän julistaa seinällään – ilkikurisesti vai täysin tosissaan?

Talibaneja on ylistetty paitsi homofobisin, antisemitistisin ja misogynistisin termein, myös miehisyyden ikoneina. Yksi yleinen kuva on ”Chad”, stereotyyppisesti ylimaskuliininen mies. Kabulin kukistumisen myötä alkoi ilmestyä ”Talichad”- ja ”Chadliban”-kuvia, joissa ”Chad”-miehelle on sovitettu afganistanilaistyylinen turbaani ja parta.

Viimeisin hyväksyntää saanut teko talibaneilta oli maalata amerikkalaista George Floydia esittänyt seinämaalaus piiloon Kabulin katukuvasta. Floydin kasvoista tuli vuonna 2020 globaalin mustan identiteettipoliittisen liikkeen epävirallinen symboli. Taliban on ryhtynyt korvaamaan amerikkalaismiehittäjien propagandaa omilla isänmaallisilla ja uskonnollisilla iskulauseillaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Osa länsimaisista nuorista miehistä halveksii omaa, ”heikkona” pitämäänsä kulttuuria ja kansakuntaa, eikä tunne enää kiinteää yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä kohtaan. He katselevat kuvia aseita heiluttavista miehistä väkivaltaisessa, sodan runtelemassa maassa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo ei kukoista , eivätkä he ole kauhuissaan, vaan kateellisia. Miten tähän on päädytty, Harrington ihmettelee.

”Meillä on enemmän naispuolisia parlamentin jäseniä kuin koskaan. Puolet lääkäreistä on naisia. Yliopistossa opiskelee enemmän naisia kuin miehiä. Suuryritykset julkaisevat tietoja sukupuolten välisistä palkkaeroista”, hän listaa.

”Jopa Yhdysvaltojen sotateollisuutta johtavat nykyään naiset. Asetuotantoyhtiöiden Lockheed Martinin, General Dynamicsin ja Northrop Grummanin toimitusjohtajat ovat kaikki naisia. On vaikea löytää kulttuurin valtavirran kuvastoa, joka ei edes pintapuolisesti tukisi ’naispomo’-konsensusta”, naistoimittaja tunnustaa.

Teollisuuden alasajo on johtanut siihen, että koulutus- ja työelämä on yhä naisvaltaisempaa. Miesten perinteiset työllistymisalat on korvattu palvelu- ja hoivatyöllä, jossa fyysinen voima ja toveruus ovat toissijaisia ja niin kutsutut ”pehmeät taidot” ovat tärkeitä.

Vastatakseen näihin muuttuviin työllisyystarpeisiin, oppilaitokset ovat kääntyneet pois kurinalaisessa kilpailuympäristössä tapahtuvasta tiedon opettamisesta pehmeiden taitojen opettamisen hyväksi. Opettajista yli 70 prosenttia on jo naisia.

Ja silti tämä ei johda siihen, että nuoret miehet omaksuisivat naisellisemman – tai feministisemmän – ajattelutavan. Sen sijaan pojat eivät enää välitä: tytöt ovat nyt jatkuvasti poikia parempia koulussa.

Samaan aikaan nuorisotyöttömyysaste on noussut huimasti ja se on iskenyt nuoriin miehiin paljon kovemmin kuin nuoriin naisiin. Myös nuorten itsemurhaluvut ja mielenterveysongelmat ovat vain lisääntyneet.

Kasvavan työttömyyden keskellä nämä vieraantuneet, katkeroituneet nuoret näkevät, että heidän mahdollisuutensa vähenevät: miehisiä roolimalleja halveksitaan ja maailma tuntuu vihaavan heitä. Ei siis ihme, että tällaiset nuoret miehet katsovat kateellisena Afganistaniin, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa karikatyyrimäinen machoilu näyttää olevan voitolla, Harrington arvioi.

Aivan kuten he yrittivät tehdä Afganistanissa, myös länsimaissa moraalinvartijamme ovat pyrkineet tyrkyttämään liberaalia demokratiaa ja herättelevää feminismiä ylhäältä alaspäin. Edes täällä tässä valistusprojektissa ei ole onnistuttu, vaan on luotu, Harringtonin sanoin, ”paperinohut valekonsensus”, joka lepää ”vihaisen kaunan kiehuvan kuopan päällä”.

Tämä on pahaenteinen tilanne, jossa yhteiskunnallinen polarisaatio vain lisääntyy. Länsimaita vaivaaviin sisäisiin ongelmiin olisi syytä löytää tasapainoisempia ratkaisuja ideologisen pakkosyötön ja poliittisen korrektiuden vaatimusten sijaan.

Markku Siira Carl Schmitt, filosofia, geopolitiikka, hegemonia, Iso-Britannia, Länsi, liberalismi, politiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Carl Schmitt ja merisairas länsi

Saksalaisen oikeusfilosofin ja poliittisen teoreetikon Carl Schmittin mukaan maailmanhistoria koostuu toisiaan vastaan kamppailevista maa- ja merivalloista. Liberaalia järjestystä nykyajassa kritisoiva Srdja Trifkovic löytää Schmittin teoksista vastauksia aikamme ongelmiin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtaman lännen patologioihin.

Schmitt ei toki ollut ensimmäinen, joka oli havainnut tämän ilmiön, Trifkovic huomauttaa. Vastaavaa on dokumentoitu kautta historian, aina ”Ateenan ja Spartan välisestä taistelusta peloponnesolaissodassa”. Tänä päivänä potentiaalisesti kohtalokas kilpailu jatkuu ”Amerikan – joka on paradigmaattinen talassokratia eli merivaltakunta – ja tellurokraattisen eli maalla toimivan Kiinan välillä”.

Schmitt totesi, että ”ihmisen olemassaolon historiallinen muoto” on sidoksissa maahan. Maata, jolla asumme, leikkaavat rajat, jotka erottavat sen, mikä on meidän ja mikä jonkun toisen. Se erottaa ”ystävät vihollisista, sodan rauhasta ja soturit siviileistä”.

Valtamerillä taas ei ole selkeitä rajoja saati keskipistettä: meren hallintaa ei ole rajoitettu samalla tavalla kuin maan hallintaa. Schmittistä tämä oli ”globaalin interventionismin opin ydin”. Wienin kongressin jälkeen Manner-Euroopan suurvallat ja toisaalta Iso-Britannia ja sen ulkopuoliset perilliset loivat kaksi hyvin erilaista, mutta symmetristä oikeusjärjestystä – toinen maa- ja toinen merialueille – jotka synnyttivät kaksi hyvin erilaista käsitystä sodankäynnistä.

Englannin teollinen vallankumous ja sen teknologinen edistys, väitti Schmitt, johtui sen eliittiluokan päätöksestä kääntyä merelle ja käynnistää näin planetaarinen tilallinen vallankumous. Siitä lähtien Brittein saaria ei enää voitu pitää osana Eurooppaa. Brittiläinen imperiumi kolonisoi, siinä missä nykyajan ylikansalliset jättiyhtiöt globalisoivat.

Britanniasta tuli maasta irrallinen, merellä kelluva sotalaiva. Britannian saariasema alkoi ilmentää Britannian valtuuttamaa tehtävää hallita aaltoja. Merkittävää on, että Britannia hallitsi merta julistamalla sen ehdotonta ja loukkaamatonta vapautta. Britannia pohjusti näin tietä vapauden liberaalin, abstraktin, irrotetun ja muka universaalin käsitteen syntymiselle.

Vastapainoksi talassokraattiselle universalismille ja sille ominaiselle monopoliselle valta-aseman tavoittelulle Schmitt kehitti Großraum-käsitteen ”suurista tiloista”, pluralistisen, moninapaisen maailman rakennusaineeksi. Nämä autonomiset tilat toimisivat mahdollisen hegemonin hillitsijänä. Tämä oli sekä mahdollista että välttämätöntä, koska maailma on ”pluriversaali” moninaisuus, joka luonnostaan vastustaa yhden vallan monopolia.

Vielä kylmän sodan hyytävimpinä vuosina Schmitt oli vakuuttunut siitä, että maailman väliaikainen kaksinapainen jakautuminen Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, kapitalismin ja sosialismin leireihin, ei ollut alkusoittoa maailman yhtenäisyydelle vaan uudelle moninaisuudelle. Ovatko Schmittin profetiat jo käymässä toteen?

Schmitt jäljitti selkeän yhteyden meren nomoksen ja vapaakaupan, kapitalismin, parlamentarismin, konstitutionalismin ja ihmisoikeuksien ideologian nousun välillä, Trifkovic selventää. Poliittisen kieltäminen taloudellisen ja moraalisen universalismin hyväksi on merellinen ilmiö; moderni itsessään on pohjimmiltaan merellinen.

Liberalismin tulva valtioon teki nykyaikaisista yhteiskunnista ”nestemäisiä”: kuten meri, liberaali järjestys on epävakaa ja alati liikkeessä. ”Painavasta tehdään kevyttä, kollektiivinen yksilöllistyy, identiteetit eivät ole enää kiinteitä tai pysyviä – vapaasti kelluvassa nestemäisessä maailmassa ne myös purjehtivat satamasta toiseen”, Trifkovic runoilee Schmittiä jäljitellen.

Tämä on nestemäinen moderniteetin maailma, joka perustuu valistuksen perintöön, näkemykseen ihmisestä täysin autonomisena subjektina, joka on riippumaton kaikista luonnollisista, uskonnollisista ja historiallisista rajoituksista, joka kykenee rakentamaan oman todellisuutensa ja luomaan itsensä jatkuvasti uudelleen.

Ihmisen irrottautuminen maasta ja kääntyminen merelle muuttui ”individualismiin, universalismiin ja progressiivisuuteen perustuvaksi emansipaatiohankkeeksi”, Trifkovic näkee. Totalitaariset suuntaukset olivat aina olennainen osa tätä kaikesta irtautumisen pyrkimystä, jonka fanaattisuudessa kaikki koti- ja ulkomaiset viholliset kriminalisoidaan. Talassokratia ei tunne fyysisiä rajoja, se ei hyväksy minkäänlaisia rajoja.

Trifkovicin mielestä Schmittin ajatukset maasta ja merestä auttavat ymmärtämään ”liberalismin, taloudellisen globalisaation ja oman aikamme vasemmistolaisen ideologian välisen orgaanisen yhteyden”. Yhteys ei ole satunnainen eikä väliaikainen. Se on ilmeinen amerikkalaisessa yrityseliitissä, joka yksimielisesti ja innokkaasti asettuu postmodernin vasemmiston puolelle.

Amerikkalaiseen paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuuluva Trifkovic arvioi, ettei ole mahdollista olla sosiaalinen ja kulttuurinen konservatiivi, joka tukee perinteisiä instituutioita, tapoja ja uskomuksia, mutta on samaan aikaan liberaali vapaan markkinatalouden kannattaja. Ei ole mahdollista olla konservatiivi ja silti perustella Yhdysvaltojen planetaarista interventionismia ja patologista pyrkimystä maailmanlaajuiseen hegemoniaan.

Vasemmiston retoriikka, sen vastustus taloudellista globalisaatiota, kotimaista eriarvoisuutta ja reaalipalkkojen laskua vastaan, on yhtä merkityksetöntä, jos se samanaikaisesti tukee monikulttuurisuutta, avoimia rajoja, massamaahanmuuttoa, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, identiteettipolitiikkaa ja ”humanitaarisia interventioita”.

Trifkovic on nähnyt, että Yhdysvallat on nykymaailmassa ”selvästi ainoa suurvalta, joka torjuu päättäväisesti kaikenlaisen alueellisen realismin”. Amerikka on ”ainoa suurvalta, joka pitää kiinni deterritorialisoidusta, puhtaasti ideologisesta ja avoimen hegemonisesta etujensa määrittelystä”.

Julistettuaan 1990-luvulla Amerikan kuvitteellisen kansainvälisen yhteisön johtajaksi Washingtonin ulkopoliittiset päättäjät kehittivät ajattelutavan ja ottivat käyttöön strategioita ja poliittisia linjauksia, joita on ylimielisesti luonnehdittu ”Amerikan hyväntahtoiseksi globaaliksi hegemoniaksi”. Todellisuudessa kyse on postmodernista valtapolitiikasta, joka on vain peitetty ”demokratian edistämisen” ja ”ihmisoikeuksien puolustamisen” retoriikalla.

Historia osoittaa, että kun tasavalloista tulee imperiumeja, rappio ja normien romahtaminen ovat väistämättömiä. Rooman tasavalta oli vahva yhteisö, joka perustui kunnian ja isänmaallisuuden maataloushyveisiin. Se oli täysin erilainen kuin historioitsija Edward Gibbonin kuvaus myöhäisestä keisarillisesta Roomasta, jota pidettiin pystyssä muukalaismassoilla ja jonka asukkaat vajosivat ”iljettäväksi ja kurjistuneeksi kansaksi”.

Tämä on ”monimuotoisuus”, joka on mennyt sekaisin ja joka on yhtä lailla tappava sekä isäntäorganismille että vieraille tunkeutujille. Tällainen on ”uppoava länsi”: tämän päivän Amerikka, Britannia itsenäistyneine siirtokuntineen ja nykyinen Eurooppa liittovaltiopyrkimyksineen.

Uuskonservatiivis-uusliberaalin duopolin ”merisairaus”, ideologisesti messiaaninen paradigma, tulee jatkamaan vallankäyttöään vielä jonkin aikaa, todellisten ihmisten ja todellisten yhteisöjen vahingoksi kaikkialla. Se kieltää kaikkien sellaisten valtiojärjestelmien legitimiteetin, jotka eivät ole sen oman käskyvallan, indoktrinaation ja rangaistavan valvonnan alaisia.

Trifkovicista tämä ”sama järjestelmä, joka varasti vuoden 2020 vaalit – ja joka tukeutuu samaan pysyvään valtiokoneistoon – on jatkossakin suurin yksittäinen uhka republikaanisen vapauden kutistuvalle jäänteelle kotimaassa, rauhalle ja vakaudelle ulkomailla ja järkevästi määritellyille amerikkalaisille intresseille kaikkialla”.

Lähes kahdeksan vuosikymmentä sen jälkeen, kun Carl Schmitt julkaisi teoksensa Land und Meer: Eine weltgeschichtliche Betrachtung, hänen sanomansa resonoi niiden kanssa, jotka sinnikkäästi uskovat, että peli ei ole pelattu. Legitiimin kansainvälisen järjestyksen on hyväksyttävä ja integroitava poliittisten yhteisöjen moninaisuus, joilla on erilaiset, itsemääritellyt kansalliset poliittiset identiteetit. Tässä projektissa euraasialaiset maavallat, Kiina ja Venäjä, ovat avainasemassa.