Lännen ylivallasta kiinalaiseen dystopiaan?

Viime vuosina on kirjoitettu paljon Kiinan noususta maailmanvallaksi Yhdysvaltojen ohitse. Kiina on kyennyt poistamaan absoluuttisen köyhyyden ja vaikuttamaan maailmanpolitiikan ja talouden suuntaviivoihin. Kaikenlaiset länsimaisen hegemonian kriitikot – minä mukaan lukien – ovat pitäneet tätä myönteisenä kehityksenä.

Sittemmin olen tullut toisiin ajatuksiin. Kuten olen kysynyt aiemmin täällä sekä sosiaalisessa mediassa, mitä merkitystä tällä maailmanpoliittisella ja taloudellisella muutoksella on, jos Kiina, kuten kollektiivinen länsikin, toimii kansainvälisen riistoeliitin – Rothschildien ja Rockefellerien – kumppanina?

Tämä näyttää olevan epämukava kysymys sekä lännen ja kehittyvien maiden ”anti-imperialisteille”, kuin myös lännen ylivaltaa yhä puolustaville ”atlantisteille”. Molemmissa leireissä riittää myös Kiinan mallin mukaisten tiukkojen koronarajoitusten puolustajia.

Talouspiirien ja Kiinan yhteydet eivät ole omaa keksintöäni. Wall Streetin pankkiiriliikkeet JP Morganista Goldman Sachsiin ovat kilvan pyrkineet Kiinan markkinoille. Jo kauan ennen Richard Nixonin hallinnon diplomaattisuhteita, vanhan polven rahavalta sukuineen ja liiketoimineen on ollut läsnä Pekingissä, Shanghaissa ja Hongkongissa.

Kun Kiinasta tulee Yhdysvaltojen korvaaja ylikansallisen rahavallan tarpeisiin, muuttuuko mikään oleellisesti paremmaksi? Talouden ja yhteiskuntien ”suuren resetoinnin” valossa globaali tulevaisuus näyttää synkältä. Tavalliset ihmiset joutuvat elämään QR-kooditettua, digitaalisesti valvottua elämää biofasistisissa turvallisuusvaltioissa.

Ennen koronakriisiä, käytin muiden politiikan seuraajien tavoin valtavasti aikaa ja energiaa geopoliittisen ”suuren pelin” analysoimiselle. Tuolloin tuntui vielä, että ”puolensa” pystyi valitsemaan ja niinpä kiistelin muiden mukana arvostamieni ”Euraasian valtojen” ja lännen välistä kilpailua seuraten. Vielä viime aikoinakin olen yrittänyt inspiroitua geopolitiikasta, mutta turhaan.

Enää puoltaan ei tarvitse valita, sillä sitä ei nimittäin ole. Kaikki valtiot ovat mukana globalistien kyynisessä pelissä muovata valepandemian varjolla ”uuden normaalin” totalitaristinen biovalta, joka ”neljännen teollisen vallankumouksen” edistyessä, mullistaa yhteiskuntaelämän, politiikan ja talousjärjestelmän kaikkialla. Valtaklikit eri maissa, suuryhtiöissä ja pankkimaailmassa, pyrkivät vain parantamaan omia asemiaan.

Kansalaisilta ei missään vaiheessa kysytä mielipidettä tässä muutoksessa, vaan poliitikkojen, asiantuntijoiden ja massamedian avustuksella, ihmiset on saatu ensin hysterian partaalle hengitystieinfektiota liioittelemalla ja väsytetty poikkeusoloilla. Valuvikaisten rokotteiden ja lääketieteellisesti perusteettomien koronapassien myötä on luotu uudella tavalla syrjivä kahden kerroksen yhteiskunta.

Polarisaatiota on Suomessakin kasvatettu jaottelemalla ihmiset kansalaisvelvollisuutensa tunteviin ”kunnon ihmisiin”, jotka ovat antaneet piikittää itsensä koronatautia vastaan ja toisen luokan kansalaisiksi alennettuihin ”rokotevastaisiin”, joiden arkielämää voidaan lääketieteen nimissä vaikeuttaa vaikka kuinka paljon.

Tässä tilanteessa Kiinan tai jonkin muun suurvallan johtoasemalla ei ole enää merkitystä: globalistit jäävät joka tapauksessa voiton puolelle. En odota innolla kaiken aikaa rakentuvan, transhumanistiseen eetokseen pohjautuvan, bioteknologisen valvontayhteiskunnan dystooppista todellisuutta, kutsuttiinpa tätä autoritaarisen paradigman huipentumaa sitten kapitalismiksi, sosialismiksi, tai joksikin muuksi.

Historioitsijan Venäjä ja transhumaani teknoglobalismi

Venäläinen historioitsija ja yhteiskuntatieteilijä Andrei Fursov vastustaa pakkorokotuksia ja kyseenalaistaa venäläisviranomaisten koronatoimet. Hän epäilee myös globalistista teknokratiaa, jonka vaikutukset tuntuvat Venäjälläkin.

Fursovin mielestä rokotuksia puoltava tiedotuskampanja on ”epäonnistunut surkeasti” ja nyt rokotteiden ja rajoitustoimien puolestapuhujat kiroavat voimattomina ”tyhmää kansaa”, joka ei suostu lääketeollisuuden koe-eläimiksi.

Aggressiivista kieltä käyttävät myös jotkut virkamiehet, jotka lietsovat yhteiskunnallista polarisaatiota, ”vaatien pakkorokotuksia sekä rokotettujen ja rokottamattomien erottamista toisistaan”.

Samaan aikaan on saatu tietoa siitä, että esimerkiksi Moskovan alueella rokotetut henkilöt kärsivät koronavirukseen liitetyistä oireista. Miten tällainen ristiriita voidaan selittää?

Toisin sanoen, tilanne Venäjän federaatiossa ei juurikaan poikkea siitä, mitä muissa maissa tapahtuu. Päättäjät ja kansalaiset kaikkialla on ajettu kahden viime vuoden aikana ”koronapsykoosiin”.

Tilanne Venäjällä osoittaa Fursovista sen, että ”osa vallanpitäjistä kohtelee ihmisiä kuin lampaita tai karjaa, jota voidaan taluttaa eläinlääkärille ja rokottaa vastoin heidän tahtoaan”.

Fursov painottaa, ettei vastusta rokotuksia sinänsä, vaan tätä absurdia ”vapaaehtoista pakkoa”, joka rikkoo hänen mukaansa Venäjän perustuslakia, rikoslain artiklaa kansalaisten yhtäläisistä oikeuksista, sekä henkilötietolakia, johon liittyy myös lääketieteellinen salassapitovelvollisuus.

Historioitsija huomauttaa myös, ettei mikään venäläisistä rokotteista ole läpäissyt kaikkia tarvittavia testejä, eli tosiasiassa ja oikeudellisesti ne eivät ole rokotteita, vaan ainoastaan ”kokeellisia lääkkeitä”. Terveyteen liittyvät kokeet voivat olla vain vapaaehtoisia, mutta nyt niitä ajetaan eteenpäin ihmisiä mukaan houkutellen ja uhkaillen.

Fursov ei olisi yllättynyt, ”jos jonkin ajan kuluttua – sitten kun suurin osa lääketeollisuuden voitoista on saatu kerättyä – nämä kokeelliset injektiot, ainakin suurin osa niistä, mitätöitäisiin ja kiihkeimmät rokotusten puolesta kiihkoilijat joutuisivat jopa oikeuden eteen”.

Venäläisakateemikko viittaa myös vakavasti otettavien tiedemiesten näkökantaan, jonka mukaan rokotuksia ei pitäisi antaa epidemioiden aikana. Rokottaminen on pikemminkin tyypillistä ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa, mutta korona-aikana kaikki vanhat säännöt on kumottu.

Koronarokotukset, QR-koodipassit ja rajoitustoimet liittyvät myös ”neljännen teollisen vallankumouksen” hankkeisiin, joita Klaus Schwabin johtama Maailman talousfoorumi on näkyvimmin ajamassa. Tämän teknovallankumouksen tutkimuskeskus perustetaan myös Venäjälle vallanpitäjien luvalla.

Fursov ei pidä Schwabin ja kumppaneiden transhumanistista tulevaisuutta mielekkäänä. Schwab on toistuvasti puhunut vallankumouksellisesta uuden – transhumanistisen – ihmisen luomisesta bioteknologisin keinoin.

”Se muistuttaa minua Sarumanin ja örkki Gothmogin hurmioitumisesta Taru sormusten herrasta -elokuvassa, jossa he julistavat, että ihmisten aikakausi on ohi ja örkkien aika on tulossa. Schwabin transhumanistinen olento on örkki”, Fursov kuvailee.

Davosin klikin ajama vanhan maailman mitätöinti, ”nollaaminen ja uudelleenkäynnistys”, sekä ”uuden normaaliuden” luominen, jossa ei ole sijaa kansallisvaltioille, niiden suvereniteetille ja perinteisille arvoille, ei puhuttele venäläishistorioitsijaa.

Pahin tulevaisuusskenaario tällä saralla pitää sisällään ”suljetun biotekno-ekofasistisen järjestelmän”. Se on yhdistelmä lääketiedettä, teknologiaa, digitalisaatiota, globalismia ja ilmasto-oppia. Fursov selventää, että hän ei käytä tässä yhteydessä ”fasismia” sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan ”metaforana absoluuttisen sorron järjestelmälle”.

Tämän järjestelmän luominen voi kestää ”neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta ja aiheuttaa paljon ongelmia”. Kukaan ei ole kumonnut termodynamiikan toista periaatetta: suljetut järjestelmät mätänevät, niiden entropia lisääntyy ja niissä on tuhovoimia. Miksi sitten tarvittaisiin tällaista totalitaristista järjestelmää?

Fursovilla on omat arvionsa. Hänen mielestään talousfoorumin teknokraatit ”pelkäävät kauheasti elämää ja kuolemaa osana elämää”. Klaus Schwabin kirjoista venäläisajattelijalle välittyy myös kuva ”sosiaalisesta pelosta”. Haluavatko transhumanistit paeta todellisuutta ja rajallista fyysistä olemassaoloa digitalisoituun, ”ikuiseen” epätodellisuuteen, ”metaelämään”?

Neljännen teollisen vallankumouksen hyväksyminen tarkoittaa samalla näiden tavoitteiden hyväksymistä. Venäjän johto on nyt paradoksaalisessa tilanteessa, jossa se toisaalta julistaa konservatiivisia ”perinteisiä arvoja” ja ”valtion suvereniteettia”, mutta päästää schwabilaiset lännen teknoglobalistit sisälle, päsmäröimään venäläistä järjestelmää.

Maailmalla on myös meneillään globaali omaisuuden siirto, jota ilman on mahdotonta luoda tätä uutta, jälkikapitalisista järjestelmää. Voidakseen tehdä sen, globalistien on poistettava pienet ja keskisuuret yritykset jättiyhtiöiden tieltä. Yhteiskuntien koronasulkuja käytettiin myös tähän tarkoitukseen.

”Onko kyse kognitiivisesta dissonanssista hallinnon tasolla, tyhmyydestä, vai suoranaisesta maanpetoksesta”, Fursov kysyy. ”Lenin puhui kerran hyödyllisistä idiooteista. Heidän kanssaan emme siis tarvitse vihollisia. Eivätkä vain viholliset tuhonneet Venäjää vuosina 1916-1917 ja Neuvostoliittoa vuosina 1990-1991, vaan myös hyödylliset idiootit vihollisen työkaluina”, hän muistaa.

Fursov ei kuitenkaan kiistä, etteikö Venäjäkin tarvitse digitalisaatiota ja huipputeknologiaa. ”Tarvitsemme toki, mutta sen on oltava meidän omassa hallinnassamme. Digitalisaatio itsessään, kuten koneetkin, on neutraali asia. Kysymys on siitä, mitä yhteiskunnallisia voimia ja etuja se palvelee.”

Maailman talousfoorumin näkemys digitalisaatiosta ja sen päämääristä vaikuttaa Fursovista ”epäsosiaaliselta ja ihmisvastaiselta” hankkeelta. Lisäksi se ”asettaa koko Venäjän tietojärjestelmän (QR-koodien ansiosta myös koko väestön henkilötiedot) ulkopuoliseen hallintaan”, mikä tekee lopun valtiollisesta itsemääräämisoikeudesta.

Tällaisessa tilanteessa valtionhallinto mitätöityy ja muuttuu kuoreksi, jolla ei ole mitään valtaa sisäpuolella. Ja kuka sitten on maan todellinen herra? Fursov pelkää, että osa Venäjän johdosta tulee näppärästi huijatuksi teknologian ja lääketieteen varjolla. Länsimielisiä liberaaleja tämä ei haittaa.

”Vain todella itsenäinen Venäjä, joka pystyisi tarjoamaan houkuttelevan sivilisaatiohankkeen, voisi yhdistää Pohjois-Euraasian alueen”, mutta valitettavasti Venäjä ei ole todella itsenäinen valta, vaan federaatio on 90-luvulta lähtien ollut ”osa jälkiläntistä, globalistista hanketta”, Fursov väittää.

Mitä tapahtuu, kun mennään kohti vuotta 2024? Fursov arvelee, että ”taloudellinen tilanne todennäköisesti huononee ja sosiaaliset jännitteet lisääntyvät, erityisesti hätätilanteessa”. Kuka tietää, mitä voi vielä tapahtua sitä ennenkin, väkinäisen rokotusruletin vuoksi?

Mikäli koronakriisistä selvitään, miten historioitsija näkee Venäjän tulevaisuuden? Fursovin mukaan Neuvostoliiton perintö on jo kulutettu ja suuren isänmaallisen sodan muisto hiipuu. Venäjän johto on länsimielisintä maan historiassa, mutta silti vastakkainasettelu ja konfliktin uhka tuntuvat vain voimistuvan.

Venäjän federaatiolla on lievästi sanottuna vaatimattomampi paikka maailmassa kuin Neuvostoliitolla oli, joten nykyisen tilanteen kehittyminen riippuu paljon ”jälkilännen” politiikasta sekä ”kapitalismin systeemikriisin loppuvaiheesta”. Jos lännen johtajat lisäävät painetta, niin venäläisten on vain kestettävä.

”Samalla tässä on toivoakin. Venäjän historiassa tehtiin harppauksia tulevaisuuteen, kun edellisen aikakauden perintö syötiin pois ja uusia rakenteita luotiin paljon tiukemmalla valvonnalla”, Fursov selittää ja viittaa mm. stalinistiseen hallintoon.

Ehkä kaikkea ei ole vielä tässä ”transhumaanissa hetkessä” menetetty, sillä Venäjällä osataan tarvittaessa tehdä nopeita korjausliikkeitä. ”Putinistit” ovat vielä mukana globalistijunassa, mutta entä sitten, kun paine kasvaa ja Venäjän valtaryhmien oma etu on uhattuna?

Globaali poliisivaltio vai sorrettujen kapina?

William I. Robinson on sosiologian professori Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa. Hän analysoi poliittista taloutta, globalisaatiota ja Latinalaisen Amerikan politiikkaa. Hän on kirjoittanut laajasti myös siitä, miten uusliberalistinen kapitalismi globalisoitui ja muutti perusteellisesti kansallisvaltioiden ja yhteiskunnan muotoa.

Viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Global Police State (Pluto Press, 2020), Robinson kiinnittää huomionsa 2000-luvun ”globaalin poliisivaltion” syntyyn.

Koronakriisiä hän ei sentään osannut ennakoida, sillä kirjan teksti on julkaisuajankohtaa vanhempaa perua, mutta Robinson tiedostaa, että neljännen teollisen vallankumouksen dystooppiset visiot ovat yhä lähempänä nykyistä poliittista todellisuuttamme.

Kirjassaan hän kuitenkin tutkii, miten globalisoitunut uusliberalistinen kapitalismi on karkaamassa käsistä ja synnyttämässä uusia köyhtymisen kuiluja samalla kun se tuhoaa luonnonympäristöä.

Robinsonin mukaan globaalin poliisivaltion käsitteessä on otettava huomioon kolme toisiinsa liittyvää kehityskulkua.

Ensimmäisenä ovat ”kaikkialla läsnä olevat yhteiskunnallisen massavalvonnan, sorron ja sodankäynnin järjestelmät, joita hallitsevat ryhmät edistävät hillitäkseen globaalin työväenluokan ja ylijäämäihmisten todellista ja potentiaalista kapinaa”.

Toisena on ”militarisoitu pääoman kasautuminen”, millä hän viittaa kapitalistiseen voitontavoitteluun ”globaalin sotatalouden” kautta ja kolmantena, ”lisääntyvä siirtyminen kohti poliittisia järjestelmiä, joita voidaan luonnehtia 2000-luvun fasismiksi tai jopa laajemmassa mielessä totalitaristisiksi”.

Järjestelmäkriisin jatkuessa se sulkee yhä useammat ihmiset vaurauden ja perusresurssien saatavuuden ulkopuolelle ja luo uusia ”ylijäämäväestöjä”, joita hallitukset, teknologiayhtiöt ja yksityiset turvallisuusjoukot tukahduttavat yhä väkivaltaisemmin ja tieteellisesti kehittyneitä menetelmiä hyödyntäen.

Samalla kun maailmanlaajuinen eriarvoisuus on kasvanut, pääoma on keskittynyt voimakkaasti ”ylikansallisen yrityseliitin” käsiin, joka käyttää taloudellista valtaansa vaikuttaakseen ja kontrolloidakseen valtionpolitiikkaa. Kuten Robinson kirjoittaa, ”valtioita johdetaan yhä useammin pienten poliittisten ja taloudellisten eliittiryhmien hyväksi, jotka määräävät tuhoisia säästötoimia ja lamauttavaa velkaantumista muulle yhteiskunnalle”.

1990- ja 2000-lukujen globalisaatiobuumin aikana kapitalismi vaikutti loputtoman dynaamiselta ja sitä tuki ja vahvisti ideologisesti silmiinpistävä kulutuskulttuuri. Vuoden 2008 finanssikriisi – ja nyt koronapandemia – ovat kuitenkin paljastaneet sen syvän epävakauden.

Kun yhä useammat ihmiset menettävät työnsä, tai jäävät kokonaan yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle, tästä syrjäytymisestä kasvaa potentiaalisesti räjähdysaltis poliittinen haaste. Superrikkaita valvottaa öisin pelko ”sorrettujen kapinasta” ja myöhäiskapitalismin maailmassa he ovatkin jo eristäneet itsensä ”rahvaasta” vartioituihin linnoituksiinsa.

Eristämisen muodot ulottuvat Robinsonista ”maahanmuuttajiin kohdistuvista rajavalvontamekanismeista ja joukkovankiloista työttömien ja kodittomien kriminalisointiin”. Jopa ”toimihenkilöt ja yhä epävarmemmassa asemassa oleva keskiluokka” joutuvat työnantajiensa tehostetun valvonnan kohteeksi ja eri maiden hallitukset laajentavat valtuuksiaan ”yleisen turvallisuuden” nimissä.

Tukahduttaminen on myös tuottoisaa liiketoimintaa. Sodankäynti ja sosiaalinen valvonta ovat houkuttelevia monenlaisille toimijoille, aina yksityisistä sotilasyrityksistä tiedonlouhintayrityksiin. Kyseessä on todella kansainvälinen ilmiö.

Lisääntynyt rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyvä pelko heikentää julkista tilaa ja demokraattisen elämän laatua. Tilan militarisoituminen on poliittisesti ja kulttuurisesti pelottavaa ja se luo Robinsonin mukaan myös edellytyksiä tulevalle joukkoväkivallalle sorrettuja ja köyhtyneitä vastaan.

Robinson esittää vakuuttavasti, että keskuspankkiirien ja oligarkkien kapitalismi mutatoituu avoimen autoritaariseksi järjestelmäksi, joka polkee jalkoihinsa sosiaaliset tarpeet ja yksilönvapauden.

Kansalaisten internetin käyttöä valvovista teknologiayrityksistä aina hallitusten koventuviin otteisiin, olemme ansassa kaikkialla läsnä olevassa tilassa, joka antaa vaikutelman, että tämä villiintyneen kapitalismin ja laskevan elintason surkea maailma on väistämätön tapahtuma, eikä muita vaihtoehtoja ole.

”Globaalin poliisivaltion” lopullinen voitto ei kuitenkaan ole täysin varma asia. Se, että järjestelmä luottaa yhä enemmän väkivaltaan ja tukahduttamiseen, eikä konsensukseen tai uudistuksiin, on amerikkalaissosiologista osoitus sen perustavanlaatuisesta heikkoudesta.

Kirjan alkupuolella Robinson toteaa, että vaikka suurta osaa niin sanotusta neljännestä teollisesta vallankumouksesta käytetään hyväksikäyttöön ja voittojen kasautumiseen, sen teknologiaa voitaisiin hyödyntää niin, että luotaisiin maailma, jossa on vähemmän työtä ja enemmän yltäkylläisyyttä kaikille. Tämä kuulostaa utopistiselta, varsinkin kun talouseliitillä on mielessään vain oman valta-asemansa pönkittäminen.

Kapitalismin uudelleenkäynnistäminen avaa oven synkkään ja epävakaaseen aikakauteen. Vaikka markkinatalouden taikurit lupaavat pseudohumanitaarisen filantroopin maskinsa takaa terveyttä ja turvallisuutta kaikille, suurin osa ihmiskunnasta joutuu elämään maailmassa, jossa elintaso laskee ja sosiaalinen liikkuvuus vähenee.

Sen sijaan, että globaali poliisivaltio tekisi elämästä turvallisempaa, se on suunniteltu aktiivisesti estämään sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Pankkiirit käyttävät koronavirusta syntipukkina viimeisten viidenkymmenen vuoden huonoon hallintoon ja väärinkäytöksiin länsimaiden talouksissa. Davosin eliitti pelkää kuitenkin alati kansalaisten kapinaa, joka riistäisi kapitalisteilta vallan määrittää kollektiivista tulevaisuutta.

Keskuspankkiirien koronaharhautus

Koronakriisi on pohjimmiltaan vain oire siitä, että finanssikapitalismi on täysin sekaisin, väittää professori Fabio Vighi. Laajemmin se on oire maailmasta, joka ei enää kykene kasvuun tuottamalla voittoa ihmistyöstä ja joka näin ollen luottaa ”jatkuvan rahallisen dopingin kompensoivaan logiikkaan”.

”Samalla kun työhön perustuvan talouden rakenteellinen kutistuminen paisuttaa rahoitussektoria, jälkimmäisen epävakautta voidaan hillitä vain globaaleilla hätätiloilla, joukkopropagandalla ja bioturvallisuuden tyrannialla”, italialaistutkija lataa.

Selviytyäkseen itse, keskuspankkikabaali on valmis ”uhraamaan ihmisten vapauden ja omaksumaan järjestelmän, jota tukevat yritysten omistama tiede ja teknologia, mediapropaganda ja katastrofitarinat, joihin liittyy ällöttävää pseudohumanitaarista filantrokapitalismia”.

Digitaalisten terveyspassien käyttöönotto (josta varoittelijoita vain vuosi sitten pilkattiin ”salaliittoteoreetikkoina”) on kriittinen käännekohta. Tällainen ”tunnisteiden luominen” on ratkaisevan tärkeää, jos eliitti aikoo saada ihmiset hyväksymään yhä keskitetymmän valtarakenteen, jota markkinoidaan koronarajoituksista vapautumisen edellytyksenä.

Digitaalisen henkilöllisyystodistuksen käyttöönoton jälkeen kansalaisten sorto – ”sammakon keittäminen” – jatkuu tasaisesti ja vähitellen. Nykyisten koronapassien tarkoituksena on ehdollistaa massat käyttämään sähköisiä lompakoita, joilla valvotaan paitsi pääsyä julkisiin palveluihin, myös kansalaisten rahankäyttöä.

Globaali rahoitusjärjestelmä on valtava Ponzi-huijaus, Vighi inhorealisoi talouselämän peliliikkeitä. Jos sitä johtavat tahot menettäisivät likviditeetin luomisen hallinnan, siitä seuraisi räjähdys, joka tuhoaisi koko alla olevan sosioekonomisen rakenteen. Samalla musertava lama veisi poliitikoilta viimeisetkin uskottavuuden rippeet.

Siksi eliitin ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelma näyttäisi olevan talouden hallittu alasajo. Tähän kuuluu myös toimitusketjujen heikentäminen, mikä johtaa ”puutteeseen kaikesta”, sekä digitaalisen infrastruktuurin luominen teknokraattista vallankaappausta varten.

Rahoitusanalyytikko Mauro Bottarelli tiivisti pandemiatalouden logiikan seuraavasti: ”Puolittain pysyvä terveyshätätila on parempi kuin markkinoiden jyrkkä romahdus, johon verrattuna vuoden 2008 [talouskriisin] muisto on kuin leppoisa kävelyretki puistossa”.

Valepandemia on siis pelastautumisväline, pohjimmiltaan ”rahapoliittinen tapahtuma, jonka tarkoituksena on pidentää finanssivetoisen ja kuolemansairaan tuotantotavan elinikää”. Viruksen avulla kapitalismi pyrkii uusintamaan itseään globaaliin uhkaan vedoten, tosin väestön arjen sujumisen, elintason ja (mielen)terveyden kustannuksella.

Jos ja kun koronakupla lopulta purkautuu, mitä eliitti sitten aikoo tehdä? Selkeämmin ilmaistuna, mikä uusi spektaakkeli pelastaa heidät, ilman että nöyryytetyt massat nousevat barrikadeille vallankumouksellisissa oloissa?

Vighi arvuuttelee vaihtoehtoja: ”Avaruusolennot? Kyberhyökkäys pankkijärjestelmää vastaan? Tsunami Atlantilla? Sotaleikit Kaakkois-Aasiassa? Uusi terrorismin vastainen sota?” Valinnanvaraa globalistien arsenaalissa riittää, massoja manipuloivasta mediavaikuttamisesta puhumattakaan.

Voidaanko tuhoisa taantuma välttää? Tämän päivän poliittinen vastaus näyttäisi hyödyntävän ikivanhaa viisautta, jonka mukaan ”äärimmäiset tilanteet vaativat äärimmäisiä keinoja”. Vighin mielestä tämä tarkoittaa sitä, että ”mitään rikosta ihmisyyttä vastaan ei voida sulkea pois, kun järjestelmän kaatuminen näin itsepäisesti kielletään”.

Kun julkinen aiheeseen liittyvä keskustelu vaiennetaan sensuurin ja pelottelun avulla, meidät saatetaan ”kohti bioteknologista ja kapitalistista dystopiaa, jonka helvetillinen luonne ilmenee todennäköisesti täydellisesti seuraavan globaalin kriisin yhteydessä”.

Tämänhetkinen ”väestön erottelu rokotustilanteen perusteella” on Vighistä ”totalitaarisille hallinnoille tyypillinen, mutta ajassamme mullistava saavutus”. Jos vastarinta kukistuu, otetaan käyttöön pakollinen digitaalinen henkilöllisyystodistus, johon kirjataan kansalaisen käyttäytymisen ”hyveellisyys” ja säännellään hänen osallistumistaan yhteiskuntaan. Koronavirus toimi ihanteellisena Troijan hevosena tälle läpimurrolle.

Lohkoketjuteknologiaan perustuvaa digitaalista tunnistusjärjestelmää on jo pitkään suunnitellut ID2020 Alliance, jota tukevat sellaiset jättiyhtiöt kuin Accenture, Microsoft, Rockefeller-säätiö, MasterCard, IBM, Facebook ja Bill Gatesin kaikkialle ulottuva ”rokotusallianssi” Gavi.

Digitaaliseen identiteettiin liittyvä digitaalinen käteinen luo pohjaa uusfeodalismille, joka ulotetaan ensin työttömiin työnhakijoihin ja mahdollisesti myös suurimpaan osaan ihmisistä. Kun Larry Fink, sijoitusjätti BlackRockin toimitusjohtaja, sanoo, että ”markkinat suosivat totalitaarisia hallituksia demokratioiden sijaan”, on ehkä parasta uskoa häntä.

Digitaaliset valuutat antaisivat keskuspankkien johtajille mahdollisuuden paitsi seurata jokaista rahansiirtoa, myös estää rahan saanti tai käyttö mistä tahansa oikeutetuksi katsotusta syystä. Elämän digitalisointihankkeeseen kuuluu myös ”internet-passi”, jonka säännöllisen tarkistuksen jälkeen epäkelpo aines suljettaisiin pois verkosta. Sosiaalisen median bännit ja tilien poistamiset antavat jo esimakua tulevasta.

Jos sosiaalisen luottokelpoisuuden pisteet laskevat tietyn tason alapuolelle, työpaikan löytäminen, matkustaminen tai lainan saaminen riippuisi siitä, onko henkilö valmis osallistumaan ”kuntoutusohjelmiin”. Oletettavasti yhteiskunnasta syrjäytetyille syntyisi pian omat ”pimeät markkinat” (jo nyt väärennettyjä rokotustodistuksia kaupitellaan verkossa).

Näyttää siis vahvasti siltä, että olemme siirtyneet ”biofasismiin” keskuspankkiirien johdolla. Historiallisen fasismin kulmakivi oli valtion valvoma teollisuus, joka pysyi kuitenkin yksityisomistuksessa. Vighistä on ”melko hämmästyttävää, että huolimatta ylivoimaisesta todistusaineistosta, joka osoittaa, että julkisen ja yksityisen sektorin välillä on järjestelmällisiä pyöröovia, useimmat älymystön edustajat eivät ole vielä ymmärtäneet, että olemme menossa juuri tähän suuntaan”.

Italialainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Ennio Flaiano sanoi kerran, että fasistinen liike koostuu kahdesta ryhmästä: fasisteista ja antifasisteista. ”Nykyään, kun useimmat itseään antifasisteiksi kutsuvat tukevat hiljaa tai innokkaasti lääketieteellisesti ohjattua autoritaarista käännettä, tämä paradoksi on ajankohtaisempi kuin koskaan”, Vighi huomioi.

Talouseliitti poliittisine kätyreineen on kaapannut myös ”tieteen”, jota peloteltujen kansalaisten ”käsketään seurata”. Eliitin vääristämä ”tiede” toimiikin esteenä sille, että ihmiset tiedostaisivat vanhan maailman olevan murenemassa. Todellinen tiede, joka jatkaa toimintaansa sensuurin paksun verhon takana, ei koskaan määräisi diktatorisia toimeksiantoja, jollaisia on tänä päivänä voimassa ”demokraattisiksi” itseään kutsuvissa maissa.

Sokea usko ”koronatieteeseen” paljastaa siis epätoivoisen halun pitää kiinni kapitalistisesta vallasta myös sen autoritaarisessa muunnoksessa. Vaikka vanha järjestelmä on lakannut toimimasta, ”koronaharhautus antaa kapitalismille jälleen kerran mahdollisuuden keskeyttää kaiken vakavan tutkimuksen sen rakenteellisesta sairaudesta ja meneillään olevasta muutoksesta”.

Tämä ”pehmeä diktatuuri” on jo arkipäivää. Tarvittaisiin omaehtoista, kriittistä tiedostamista, rohkeaa siviilitottelemattomuutta ja kollektiivista heräämistä, mutta sellaista ei näytä tapahtuvan tarpeeksi laajassa mittakaavassa. Koronakriisin globaali roolileikki yhteiskunnallisine sulkutiloineen ja avautumisineen tulee jatkumaan. Joutuvatko hätätilalla kiristäjät ikinä vastuuseen teoistaan?