William I. Robinson on sosiologian professori Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa. Hän analysoi poliittista taloutta, globalisaatiota ja Latinalaisen Amerikan politiikkaa. Hän on kirjoittanut laajasti myös siitä, miten uusliberalistinen kapitalismi globalisoitui ja muutti perusteellisesti kansallisvaltioiden ja yhteiskunnan muotoa.

Viime vuonna ilmestyneessä teoksessaan The Global Police State (Pluto Press, 2020), Robinson kiinnittää huomionsa 2000-luvun ”globaalin poliisivaltion” syntyyn.

Koronakriisiä hän ei sentään osannut ennakoida, sillä kirjan teksti on julkaisuajankohtaa vanhempaa perua, mutta Robinson tiedostaa, että neljännen teollisen vallankumouksen dystooppiset visiot ovat yhä lähempänä nykyistä poliittista todellisuuttamme.

Kirjassaan hän kuitenkin tutkii, miten globalisoitunut uusliberalistinen kapitalismi on karkaamassa käsistä ja synnyttämässä uusia köyhtymisen kuiluja samalla kun se tuhoaa luonnonympäristöä.

Robinsonin mukaan globaalin poliisivaltion käsitteessä on otettava huomioon kolme toisiinsa liittyvää kehityskulkua.

Ensimmäisenä ovat ”kaikkialla läsnä olevat yhteiskunnallisen massavalvonnan, sorron ja sodankäynnin järjestelmät, joita hallitsevat ryhmät edistävät hillitäkseen globaalin työväenluokan ja ylijäämäihmisten todellista ja potentiaalista kapinaa”.

Toisena on ”militarisoitu pääoman kasautuminen”, millä hän viittaa kapitalistiseen voitontavoitteluun ”globaalin sotatalouden” kautta ja kolmantena, ”lisääntyvä siirtyminen kohti poliittisia järjestelmiä, joita voidaan luonnehtia 2000-luvun fasismiksi tai jopa laajemmassa mielessä totalitaristisiksi”.

Järjestelmäkriisin jatkuessa se sulkee yhä useammat ihmiset vaurauden ja perusresurssien saatavuuden ulkopuolelle ja luo uusia ”ylijäämäväestöjä”, joita hallitukset, teknologiayhtiöt ja yksityiset turvallisuusjoukot tukahduttavat yhä väkivaltaisemmin ja tieteellisesti kehittyneitä menetelmiä hyödyntäen.

Samalla kun maailmanlaajuinen eriarvoisuus on kasvanut, pääoma on keskittynyt voimakkaasti ”ylikansallisen yrityseliitin” käsiin, joka käyttää taloudellista valtaansa vaikuttaakseen ja kontrolloidakseen valtionpolitiikkaa. Kuten Robinson kirjoittaa, ”valtioita johdetaan yhä useammin pienten poliittisten ja taloudellisten eliittiryhmien hyväksi, jotka määräävät tuhoisia säästötoimia ja lamauttavaa velkaantumista muulle yhteiskunnalle”.

1990- ja 2000-lukujen globalisaatiobuumin aikana kapitalismi vaikutti loputtoman dynaamiselta ja sitä tuki ja vahvisti ideologisesti silmiinpistävä kulutuskulttuuri. Vuoden 2008 finanssikriisi – ja nyt koronapandemia – ovat kuitenkin paljastaneet sen syvän epävakauden.

Kun yhä useammat ihmiset menettävät työnsä, tai jäävät kokonaan yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle, tästä syrjäytymisestä kasvaa potentiaalisesti räjähdysaltis poliittinen haaste. Superrikkaita valvottaa öisin pelko ”sorrettujen kapinasta” ja myöhäiskapitalismin maailmassa he ovatkin jo eristäneet itsensä ”rahvaasta” vartioituihin linnoituksiinsa.

Eristämisen muodot ulottuvat Robinsonista ”maahanmuuttajiin kohdistuvista rajavalvontamekanismeista ja joukkovankiloista työttömien ja kodittomien kriminalisointiin”. Jopa ”toimihenkilöt ja yhä epävarmemmassa asemassa oleva keskiluokka” joutuvat työnantajiensa tehostetun valvonnan kohteeksi ja eri maiden hallitukset laajentavat valtuuksiaan ”yleisen turvallisuuden” nimissä.

Tukahduttaminen on myös tuottoisaa liiketoimintaa. Sodankäynti ja sosiaalinen valvonta ovat houkuttelevia monenlaisille toimijoille, aina yksityisistä sotilasyrityksistä tiedonlouhintayrityksiin. Kyseessä on todella kansainvälinen ilmiö.

Lisääntynyt rikollisuuteen ja turvallisuuteen liittyvä pelko heikentää julkista tilaa ja demokraattisen elämän laatua. Tilan militarisoituminen on poliittisesti ja kulttuurisesti pelottavaa ja se luo Robinsonin mukaan myös edellytyksiä tulevalle joukkoväkivallalle sorrettuja ja köyhtyneitä vastaan.

Robinson esittää vakuuttavasti, että keskuspankkiirien ja oligarkkien kapitalismi mutatoituu avoimen autoritaariseksi järjestelmäksi, joka polkee jalkoihinsa sosiaaliset tarpeet ja yksilönvapauden.

Kansalaisten internetin käyttöä valvovista teknologiayrityksistä aina hallitusten koventuviin otteisiin, olemme ansassa kaikkialla läsnä olevassa tilassa, joka antaa vaikutelman, että tämä villiintyneen kapitalismin ja laskevan elintason surkea maailma on väistämätön tapahtuma, eikä muita vaihtoehtoja ole.

”Globaalin poliisivaltion” lopullinen voitto ei kuitenkaan ole täysin varma asia. Se, että järjestelmä luottaa yhä enemmän väkivaltaan ja tukahduttamiseen, eikä konsensukseen tai uudistuksiin, on amerikkalaissosiologista osoitus sen perustavanlaatuisesta heikkoudesta.

Kirjan alkupuolella Robinson toteaa, että vaikka suurta osaa niin sanotusta neljännestä teollisesta vallankumouksesta käytetään hyväksikäyttöön ja voittojen kasautumiseen, sen teknologiaa voitaisiin hyödyntää niin, että luotaisiin maailma, jossa on vähemmän työtä ja enemmän yltäkylläisyyttä kaikille. Tämä kuulostaa utopistiselta, varsinkin kun talouseliitillä on mielessään vain oman valta-asemansa pönkittäminen.

Kapitalismin uudelleenkäynnistäminen avaa oven synkkään ja epävakaaseen aikakauteen. Vaikka markkinatalouden taikurit lupaavat pseudohumanitaarisen filantroopin maskinsa takaa terveyttä ja turvallisuutta kaikille, suurin osa ihmiskunnasta joutuu elämään maailmassa, jossa elintaso laskee ja sosiaalinen liikkuvuus vähenee.

Sen sijaan, että globaali poliisivaltio tekisi elämästä turvallisempaa, se on suunniteltu aktiivisesti estämään sosiaalista ja taloudellista oikeudenmukaisuutta. Pankkiirit käyttävät koronavirusta syntipukkina viimeisten viidenkymmenen vuoden huonoon hallintoon ja väärinkäytöksiin länsimaiden talouksissa. Davosin eliitti pelkää kuitenkin alati kansalaisten kapinaa, joka riistäisi kapitalisteilta vallan määrittää kollektiivista tulevaisuutta.