Markku Siira Donald Trump, geopolitiikka, globalismi, hybridisota, Iso-Britannia, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, maailmanjärjestys, Nato, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Xi Jinping, Yhdysvallat, Yleinen

Trumpin paluu ja Naton hajoaminen

Venäläisen politiikan tutkijan, psykologian ja valtiotieteen tohtorin Igor Panarinin kolmas suomenkielinen kirja on tullut painosta. Aiemmin Panarinilta on julkaistu suomeksi kaksi teosta: Hybridisodat (2019) ja Nato hajoaa, oletko valmis? (2020). Olen lukenut kyseiset teokset ja kirjoittanut niistä arviot, joten miksipä ”ei kahta ilman kolmatta”.

Panarinin uutukainen, Trumpin paluu ja Naton hajoaminen (2022), on laajennettu ja päivitetty laitos aiemmasta Nato-kirjasta ja jatkaa venäläisakateemikon tutulla linjalla: kaiken ikävän takana ovat ”Lontoon pankkiirit”, britti-imperiumin perustanut rahavalta, joka vaikuttaa edelleen niin Yhdysvaltojen kuin monien muidenkin maiden taustalla.

Panarinin geopoliittisissa pohdinnoissa on jokseenkin esoteerinen taustavire. Hän antaa ymmärtää, että maailmassa on meneillään ”globaali hyvän ja pahan taistelu”, jota käydään ”kansallispatrioottien” ja ”Lontoosta johdettujen trotskilaisten globalistien” välillä. Olisivatkin asiat näin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Myös Pohjois-Atlantin liitto, North Atlantic Treaty Organisation, eli tutummin Nato, on Panarinin mielestä periaatteessa brittiläinen hirviöluomus ja kontrollin väline. Perustajiin kuului väkeä englantilaisten ja amerikkalaisten varhaisista tiedustelupalveluista, Winston Churchilliakaan unohtamatta.

Panarin käy kirjassaan läpi Naton sotarikoksia ja eri maita vastaan kohdistuneita hyökkäyksiä ja vallanvaihto-operaatioita, aina Jugoslavian pommituksista Turkin Recep Tayyip Erdoğanin ja Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkon syrjäyttämisyrityksiin ja Afganistanin pitkään sotaan.

Valko-Venäjän värivallankumous käsitellään heti kärkeen. Lukašenkon vastaisessa käsikirjoituksessa on Panarinin mukaan nähtävissä toimintatapoja, joita on kehitelty jo pitkään: myös 2000-luvun alun Kuubassa esiin marssitettiin Fidel Castron vastainen ”demokratia-aktivistien” liike, Damas de Blanco eli ”naiset valkoisissa”, aivan kuten Valko-Venäjälläkin.

Koko ajan kirjassa on läsnä myös Panarinin suosikkijenkki, Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump, joka on venäläiskirjailijan mielestä ”paras vaihtoehto” Amerikan johtoon Joe Bidenin kauden jälkeenkin. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, mutta Trumpia fanittavat qanonistit saavat Panarinilta tukea uskomuksilleen. Itse olen huomattavasti skeptisempi.

Kriittinen lukija voisi itse asiassa väittää, että moni Panarinin esittämä näkemys on vain epärealistista toiveajattelua. Venäläistutkija myöntää, että hänellä on ”geopoliittinen unelma”, jossa Naton korvaisi ”Kiinalla vahvistettu Etyj” ja ”presidentit Putin, Xi ja Trump” laskisivat perustan uudelle ”monenkeskiselle maailmanjärjestykselle”.

Panarin käsittelee myös koronavirusta, jonka hän katsoo olevan alkujaan ”biologinen ase” lännen globalistien vihollisia, kuten Kiinaa ja Irania, vastaan. Tämän massiivisen operaation alullepanijaksi hän osoittaa Yhdysvaltojen ”syvävaltion” ja ”siihen liittyvät rakenteet ja ihmiset, joiden keskus on Lontoossa”. Viidennen kolonnan edustajia löytyy toki Kiinasta, Venäjältä ja muistakin maista.

”Taisteluvirus”, jota levittämässä oli ”Gladio, Nato-blokin salainen terroristiverkosto”, laskettiin liikkeelle monissa maissa, mutta pahempaa on Panarinin mielestä ”kauhupandemia”, disinformaatiokampanja, joka iskee voimakkaammin kuin virus ja joka ”aiheuttaa ihmiskunnalle flunssan sijaan psykologisia ongelmia”.

Miten sotilasliitto Nato sitten kaatuu ja vahvistuuko ”Trumpin perintö”, kun ”kompuroiva Biden ja vaalivilppi” heikentävät länsimaisen demokratian uskottavuutta? Panarin pyörittelee erilaisia hajoamisskenaarioita, joissa myös ”angloamerikkalainen ultraliberaali postkoloniaalinen poliittinen malli” lähenee romahdustaan.

Parisataa-sivuinen teos on viihteellistä luettavaa, hieman poliittisen jännitysromaanin tavoin, olipa kaikista esitetyistä väitteistä sitten mitä mieltä hyvänsä. Historiallinen fakta ja fiktio, Panarinin eksentriset ”ehdotukset ja hypoteesit”, sekoittuvat tässä venäläisessä mielikuvitusleikissä. Kirjassa on myös Panarinin jälkisanat suomalaisille lukijoille.

Markku Siira autoritarismi, ideologia, Kiina, konservatismi, kriisi, Länsi, liberalismi, politiikka, teoria, tulevaisuus, Wang Huning, Xi Jinping, Yleinen

Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.

Markku Siira Australia, hybridisota, Kiina, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Xi Jinping, Yleinen

Australialaisvaatimus: Kiinan Xi poistettava vallasta

Australiasta kuuluu kummia. Koronakriisin aikana kenguruiden maa tuntuu muuttuneen itse dystooppiseksi poliisivaltioksi tiukkoine sulkutiloineen, mutta silti sieltä tihkuu esiin Kiinaan kohdistuvaa vihaa, eikä se johdu koronaviruksesta, vaan kovenevasta geopoliittisesta pelistä.

Esimerkkinä tästä, maan puolustusministeriön tiedusteluorganisaation Kiina-osaston entinen päällikkö Paul Monk myöntää täysin avoimesti, että Kiina on anglofonisen maailman tärkein kohdemaa, jonka johtaja Xi Jinping sekä koko ”taantumuksellinen” kommunistinen puolue täytyy kammeta vallasta.

Monk kirjoittaa, että ”Afganistanin katastrofi on häirinnyt meitä useiden viikkojen ajan, mutta Kiina on silti päävastustaja”. Hänen mielestään ydinsukellusvenelaivueen hankinta Yhdysvalloista merkitsee ”dramaattista uutta vakavuutta strategisessa ajattelussamme”. Tuleva Quad-maiden turvallisuuskonferenssi lisää Monkista tunnetta siitä, että Indopasifisella merialueella ”reagoidaan johdonmukaisesti Kiinan kasvavaan itsevarmuuteen”.

Monk pelkää Kiinan kasvavaa valtaa, joka on uhka lännen hegemonialle. Tämän vuoksi ”Xi on syrjäytettävä vallasta ja Kiinassa on vihdoinkin avattava laaja tie demokraattisille uudistuksille”. Kommunistisen puolueen olisi ”siirryttävä demokraattiseen hallintoon samalla tavalla kuin Taiwan ja Etelä-Korea 1980-luvun lopulla”. Quad-maiden pitäisi ryhtyä avoimesti vaatimaan tällaista siirtymää, aussisotahaukka esittää.

Monk väittää Kiinan uhkaavan ryhtyä ”avoimeen sotaan Taiwanin alistamiseksi”. Yhdysvaltojen, Intian, Japanin ja Australian täytyy nousta vastarintaan ”Kiinan hyökkäystä” vastaan. On löydettävä konsensus niiden kesken, jotka ovat huolissaan Kiinan presidentin ”ylimielisyydestä”.

Xi Jinpingin johdolla Kiinaa on viety ”taaksepäin totalitaariseen hallintoon”, joka ”uhkaa monia naapureitaan”, Monk kiihtyy. Xi on ”edistyksen sekä avoimuuden ja oikeusvaltioperiaatteen vihollinen kansainvälisesti”. Häntä on vastustettava ja Monkin mielestä Quad-nelikon tulisi toimia keihäänkärkenä tässä kamppailussa.

Monk muistuttaa, että ”Xin diktatuuri on liittoutunut Putinin hallinnon kanssa Moskovassa ja kovan linjan Raisin/Islamilaisen vallankumouskaartin hallinnon kanssa Teheranissa”. Nyt on aika havahtua siihen vaaraan, jonka tämä aiheuttaa ”maailmanjärjestykselle, rauhalle ja hyvinvoinnille”. Monkia huolettaa myös se, että yhdessä ”taantumuksellisten liittolaistensa” kanssa, Xin Kiina on työntämässä Yhdysvaltoja pois Itä-Aasian rannikolta.

Monk inttää, että Kiinassa ”tarvitaan kipeästi demokraattista siirtymää”. Tätä hän on toivonut jo pitkään, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole ”onnistunut toteuttamaan sitä”. ”Xi ilmentää tätä epäonnistumista ja siksi hänen on lähdettävä”, australialainen vaatii.

Miksi tällainen vallanvaihto tapahtuisi Kiinassa? Monk luottaa ilmeisesti siihen, että kommunistisesta puolueesta löytyy tahoja, jotka ymmärtävät, että ”jatkuva vaurastuminen edellyttää merkittäviä rakenteellisia uudistuksia”, mukaan lukien ”poliittisen avautumisen”. Tämä on todettu myös Kiinan kehitystutkimuskeskuksen ja Maailmanpankin yhteisraportissa nimeltä ”Kiina 2030”.

Mutta eikö Kiinan kasvutulos olekin loistava? Eikö se ole valmis syrjäyttämään Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena? Eikö se aio luoda valuutta-alueen, joka kilpailee dollarin kanssa? Monk kiistää tämän ja uskoo itsepintaisesti, että ”kommunistisen puolueen viime vuosikymmenen aikana harjoittaman makrotaloudellisen ja sisäisen sortopolitiikan valtava tehottomuus” viittaa muuhun.

Sitten hän jatkaa älyvapaata fantasiointiaan siitä, kuinka Xi Jinpingiä vastaan toteutettua ”hypoteettista vallankaappausta” seuraisi ilmoitus Kiinan ”demokraattisesta siirtymävaiheesta”. Monkin kuvitelmat Kiinan tulevaisuudennäkymistä vaikuttavat jokseenkin harhaisilta, mutta vastaavia skenaarioita hän on pyöritellyt mielessään jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Poliittisesti Monk ja hänen hengenheimolaisensa toivovat siirtymää ”Itä-Aasian malliin” Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin tapaan. Länsi haluaa Kiinasta siis lannistetun ja miehitetyn vasallivaltion. Tämän suunnitelman tiellä on kuitenkin ”jääräpäinen Xi” ja hänen kansallismielinen lähipiirinsä.

Monk toistaa, että ”Xin on lähdettävä” Kiinan johdosta, samalla poistuisi myös kommunistien ”taantumuksellinen diktatuuri”. Tämän on oltava Quad-maiden virallinen kanta. Kuin hurmoksessa, Monk intoilee, että tästä vaatimuksesta on tultava ”mantra”, jota hoetaan, kunnes ”sotaisa” tai ”romahtava” Xin Kiina on korvattu länsivaikutteisella, ulkoa ohjatulla ”demokratialla”.

Elämme erikoisia aikoja, kun ministeriön entinen virkamies – nykyisin ”julkinen intellektuelli” – ajaa sanomalehtikirjoituksessa avoimesti vallankaappausta ja itsenäisen valtion presidentin syrjäyttämistä keinolla millä hyvänsä. Mutta lännen hybridisodankäynti Kiinaa vastaan tulee varmasti tästä vain kiihtymään.

Markku Siira Boris Jeltsin, eliitti, George Soros, Kiina, Länsi, politiikka, talous, Venäjä, Xi Jinping, Yleinen

Pettymys lännen pääomapiireille: Kiinasta ei tule Jeltsinin ajan Venäjää

Financial Times-lehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessaan suursijoittaja George Soros purkaa turhautuneisuuttaan ja valittaa, että Kiinan presidentin Xi Jinpingin harjoittama ”yksityisyritysten tukahduttaminen” on ”merkittävä hidaste” Sorosin ja kumppaneiden haluamalle talouskehitykselle.

Taloustieteilijä Michael Hudsonin mielestä Soros harrastaa ”orwellilaista kaksoisajattelua”. Selkokielelle käännettynä mainittu ”yritystoiminnan tukahduttaminen” tarkoittaa, että Kiinassa leikataan sitä, mitä klassiset taloustieteilijät kutsuivat ”vuokrahakuisuudeksi” ja ”ansaitsemattomiksi keinottelutuloiksi”.

Väitetyllä ”taloutta hidastavalla vaikutuksella” Soros tarkoittaa talouden polarisaatiota, jossa varallisuus ja tulot keskittyvät rikkaimman yhden prosentin käsiin. Nyt Kiinassa näin ei käy, eikä maassa ole tilaa ”soroksille”.

Soros pohtii, miten Yhdysvallat voisi rangaista Kiinaa vastatoimilla, kunnes Kiina antautuu ja ”toteuttaa samanlaisen sääntelyn ja verotuksen purkamisen kuin Venäjä teki vuoden 1991 jälkeen”. On oikeastaan ällistyttävää, kuinka lännen globalistien puhemies asiansa esittää, mutta toki tämä kansantalouksien kaataja on ollut mukana monessa ikävässä projektissa ennenkin.

Soros uhkailee, että ”Kiina tulee kärsimään lamasta, mikäli se pelastaa taloutensa sosialistisen linjan mukaisesti ja vastustaa amerikkalaistyylistä yksityistämistä ja siihen liittyvää velkadeflaatiota”. Soros haluaisi tehdä Kiinasta Jeltsinin ajan heikon, lännelle alisteisen Venäjän, jonka hänen kaltaisensa suursijoittajat ja finanssivampyyrit voisivat sitten imeä kuiviin.

Soros myöntää, että Kiinan ”haavoittuvin sektori on kiinteistöala, erityisesti asuntokauppa”. Kiina on nauttinut pitkittyneestä kiinteistöbuumista kahden viime vuosikymmenen aikana, mutta nyt se on päättymässä. Evergrande, maan suurin kiinteistöyhtiö, on ylivelkaantunut ja vaarassa joutua maksukyvyttömäksi. Tämä voi aiheuttaa ”romahduksen”.

Tällä Soros tarkoittaa asuntojen hintojen laskua. Kuitenkin juuri sitä tarvitaan, jotta estetään maan ja kiinteistöjen muuttuminen keinotteluvälineeksi. Hudson ja muut ekonomistit ovat esittäneet verotuksen korottamista, jotta tonttien ja kiinteistöjen arvo saadaan talteen, eikä niitä pantattaisi pankkien asuntolainojen vakuudeksi. Näin Kiina pysyisi vapaana kiinteistö- ja rahoituskuplasta, joka on jättänyt kokonaiset länsimaiset taloudet velkaorjuuteen ja negatiiviseen pääomaan.

Soros varoittaa Kiinan alenevan syntyvyyden taloudellisista seurauksista keskiluokkaisten perheiden ollessa haluttomia hankkimaan useamman kuin yhden lapsen. Kuitenkin sama pätee nykyään kaikkiin kehittyneisiin maihin. Äärimmäisintä se on uusliberalisoituneissa maissa, esimerkiksi Baltiassa ja Ukrainassa – juuri Sorosin omissa liberaalin talouden ja lännetetyn politiikan lempimaissa.

Soros paljastaa korttinsa väittämällä, että ”Xi ei ymmärrä, miten markkinat toimivat”. Hän tarkoittaa Hudsonin mielestä tällä sitä, että ”presidentti Xi torjuu ahneen vuokranhimon ja riistävän vapaamatkustajuuden ja muokkaa markkinoita palvelemaan Kiinan 99 prosentin yleistä hyvinvointia”.

Soros kääntää asian päälaelleen esittäen, että Kiinan ”sosialistinen politiikka” haittaa sen tavoitteita maailmassa. Mutta todellisuudessa hän on vihainen siitä, että Kiinan talouspoliittiset toimet vahingoittavat länttä hallitsevan eliitin uusliberalistisia tavoitteita, joilla tämä kabaali toivoi voivansa hyötyä myös Kiinan noususta talousmahdiksi.

Nyt Soros haluaa estää Yhdysvaltoja investoimasta Kiinaan. Hän ei näytä ymmärtävän, että tämä on myös presidentti Xin tavoite: Kiina ei tarvitse dollareita ja on itse asiassa alkanut rakentaa dedollarisaatio-politiikkaa, kuten Venäjäkin.

Hudson arvioi mielestäni aivan oikein todellisen syyn George Sorosin järkytykselle. Kylmän sodan päättymisen jälkeen hänen kaltaisensa keinottelijat ovat vain kasvattaneet omaisuuksiaan kansantalouksien kustannuksella. Kiinan presidentti Xi Jinping ei ole Boris Jeltsin, eikä Kiina noudata kleptokraattista riippuvuussuhdetta, joka vääristi Venäjän taloutta vuosien ajan.

Kiina sanoi ”ei” liberalismille, joten se ei ole Sorosille mieluinen ”markkinatalous”. Kansantasavalta ei ole tehnyt yhteiskunnallisesta organisaatiostaan kauppatavaraa ja se on välttänyt taloudellista riippuvuutta ”markkinoista”, joiden avulla länttä hallitseva eliitti voi Yhdysvaltojen ja muiden valtakeskustensa nimissä valvoa tilannetta pakotteiden ja ulkomaisten yritysostojen avulla.

Markku Siira historia, Kiina, kulttuurivallankumous, politiikka, sisäpolitiikka, Xi Jinping, Yleinen

Kiinan kulttuurivallankumous 2.0

Kiinan presidentin Xi Jinpingin ja maan liike-elämän ja kulttuurieliitin välinen ideologinen kahtiajako on noussut esiin sen jälkeen, kun tunnetun nationalistibloggaajan, Li Guangmanin, alun perin sosiaaliseen mediaan päivitetty kommentaari julkaistiin myös valtion tiedotusvälineissä.

Laajalti levinneessä tekstissä vaaditaan ”syvällistä muutosta”, jotta Kiinasta tulisi riittävän vahva taistelemaan Yhdysvaltoja vastaan; prosessia, jota jotkut ovat kutsuneet jopa ”kulttuurivallankumous 2.0:ksi”.

Kommentti on seurausta viimeaikaisista kovista toimista yritysjättejä vastaan sekä uusista painopisteistä sosiaali-, koulutus- ja kulttuurialoilla. Peking on käynnistänyt toimenpiteitä teknologiajättien, kuten Tencentin ja Didi Globalin, hillitsemiseksi. Uusia sääntöjä on annettu myös koulutus- ja viihdealojen uudistamiseksi.

Virallinen Kiina on suhtautunut nuivasti ”naisellisen näköisiin miespuolisiin julkkiksiin” ja määrännyt myös, että alle 18-vuotiaat saavat pelata koukuttavia videopelejä vain kolme tuntia viikossa. Kiina ei selvästikään halua seurata lännen (tai Yhdysvaltojen miehittämien Japanin ja Etelä-Korean) varoittavaa esimerkkiä: Peking tiedostaa angloamerikkalaisen liberalismin yhteiskuntaa rappeuttavan vaikutuksen.

”Kiina kohtaa tällä hetkellä yhä ankaramman ja monimutkaisemman kansainvälisen ympäristön. Yhdysvallat on toteuttanut sotilaallisia uhkauksia, taloudellisia ja teknologisia saartoja, rahoitusiskuja sekä poliittista ja diplomaattista piiritystä…Yhdysvallat on myös käynnistänyt biologista sodankäyntiä, kybersodankäyntiä ja julkista mielipidettä Kiinaa vastaan”, Li kirjoittaa viitaten viime vuosien tapahtumiin.

”Jos luotamme kapitalismin paroneihin taistellessamme imperialismin ja hegemonian voimia vastaan, jos jatkamme alistumistamme amerikkalaiselle ’tissiviihdetaktiikalle’, jos annamme tämän nuorisosukupolven menettää rohkeutensa ja miehisyytensä, kuka silloin tarvitsee vihollista – olemme itse aiheuttaneet itsellemme tuhon, aivan kuten Neuvostoliitto aikoinaan”, Li sivaltaa ja väittää Yhdysvaltojen jo käynnistäneen värivallankumouksen Kiinaa vastaan eri kanavien kautta.

Kiinassa meneillään olevan muutoksen tarkoituksena on ”vastata Yhdysvaltojen raakoihin ja julmiin hyökkäyksiin sekä nykyiseen monimutkaiseen kansainväliseen tilanteeseen”. Kiinan täytyy leikata julkkispiirien ja kapitalismin ”kasvaimet” pois, kun maa käy läpi ”syvän vallankumouksen” ja ”palaa kansankeskeisyyteen ja sosialismin olemukseen”, Li kirjoittaa.

Kriitikoiden mukaan kansallismielinen Li käyttää artikkelissaan tietoisesti ”maolaista kieltä, joka osoittaa, että puolue aikoo uudistaa maan kulttuuria ja ihmisten mieliä ja siten koko yhteiskuntaa”.

”Jos tämä ei ole kulttuurivallankumous, mitä se sitten on? Olemme huutaneet sutta kulttuurivallankumouksen uudelleentulemisesta jo monta vuotta. Nyt susi on tullut”, parahtaa Yhdysvalloissa asuva demokratia-aktivisti Wang Dan.