Wang Huningin Kiina ja lännen eksistentiaalinen kriisi

Geopolitiikan analysointi vaatii perehtymistä eri maiden poliittisiin kulttuureihin ja tutkimustyön aikana törmää usein mielenkiintoisiin hahmoihin. Yksi heistä on kiinalainen Wang Huning, jota on kutsuttu ”nyky-Kiinan Richelieuksi”.

Wang on Kiinan kansantasavallan johtava ideologi, jota pidetään aivoina kaikkien keskeisten poliittisten konseptien takana. Wangin käsialaa ovat ”kiinalainen unelma”, korruption vastainen kampanja, Vyö ja tie -aloite, itsevarmempi ulkopolitiikka ja jopa ”Xi Jinpingin ajattelu”.

Jos tarkastelee mitä tahansa valokuvaa, jossa presidentti Xi on tärkeällä matkalla tai kokouksessa, silmälasipäinen virkamies Wang on todennäköisesti nähtävissä taustalla, ei koskaan kaukana johtajasta.

Wang on näin ollen ansainnut vertailun Kiinan historian kuuluisiin henkilöihin, kuten Zhuge Liangiin ja Han Feihin (historioitsijat kutsuvat jälkimmäistä ”Kiinan Machiavelliksi”), jotka toimivat epävirallisina ”valtoina valtaistuimen takana”: korkean tason strategisina neuvonantajina ja jopa ”keisarin opettajina”.

Tällainen hahmo on länsimaissa yhtä helposti tunnistettavissa oleva éminence grise, ”harmaa eminenssi”, François Leclerc du Tremblayn, Charles Maurice de Talleyrandin, Klemens von Metternichin, Henry Kissingerin tai Vladimir Putinin entisen neuvonantajan, Vladislav Surkovin, tapaan.

Wangissa on kuitenkin ainutlaatuisen merkittävää se, että hän on onnistunut toimimaan hovifilosofin roolissa ei vain yhden, vaan Kiinan kolmen viimeisimmän huippujohtajan kanssa. Ennen Xi Jinpingin presidenttiyttä, Wang oli ideologi muun muassa Jiang Zeminin ”kolmen edustuksen” teorian ja Hu Jintaon ”harmonisen yhteiskunnan” periaateohjelman takana.

Tämän katsotaan olevan ennennäkemätön saavutus Kiinan kommunistisen puolueen fraktiopolitiikan maailmassa. Wangin värväsi puolueeseen Jiangin ”Shanghain jengi”, kilpaileva ryhmittymä, jonka Xi pyrki syrjäyttämään tultuaan valtaan vuonna 2012. Monet sen näkyvät jäsenet, kuten entinen turvallisuusjohtaja Zhou Yongkang ja entinen varaturvallisuusministeri Sun Lijun, ovat sittemmin päätyneet vankilaan.

Samaan aikaan myös Hu Jintaon faktio on sivuutettu, kun taas Xin ryhmittymä on vain vahvistanut valtaansa. Wang Huning on kuitenkin edelleen jäljellä. Hänen jatkuva läsnäolonsa kertonee jotain hänen poliittisen oveluutensa syvyydestä, sekä merkityksestään kiinalaiselle valtiokoneistolle.

Kiinan harmaa eminenssi oli aikoinaan erittäin tuottelias kirjailija, joka julkaisi lähes parikymmentä kirjaa ja lukuisia esseitä. Ilmeinen jatkuvuus noiden teosten ajatusten ja sen välillä, mitä Kiinassa tapahtuu nykyään, paljastaa, että Peking hahmottaa maailmaa yhä Wang Huningin silmin.

Vuonna 1988, tuolloin 30-vuotias Wang nousi ennennäkemättömän nopeasti Fudanin yliopiston nuorimmaksi professoriksi. Wang pääsi tutustumaan myös Yhdysvaltoihin, jossa hän vietti kuusi kuukautta vierailevana tutkijana. Wang oli syvästi utelias Amerikkaa kohtaan ja hän hyödynsi sen täysimääräisesti kiertelemällä eri kaupungeissa ja yliopistoissa kuin eräänlainen uuden ajan kiinalainen Alexis de Tocqueville.

Se, mitä hän näki, järkytti Wangia syvästi ja muutti pysyvästi hänen näkemystään lännestä. Wang kirjasi havaintonsa kirjaksi, joka julkaistiin Kiinassa vuonna 1991 nimellä Amerikka Amerikkaa vastaan. Siinä hän ihmetteli kodittomien leirejä Washingtonin kaduilla, hallitsematonta huumerikollisuutta New Yorkin ja San Franciscon mustien köyhillä asuinalueilla sekä suuryrityksiä, jotka näyttivät sulautuneen hallitukseen ja ottaneen sen valtaansa.

Lopulta hän päätyi siihen johtopäätökseen, että Amerikassa vallitsee ”pysäyttämätön kriisin pohjavirta”, joka johtuu sen yhteiskunnallisista ristiriidoista, muun muassa rikkaiden ja köyhien, demokraattisen ja oligarkkisen vallan, luokkien etuoikeuksien, yksilön oikeuksien ja kollektiivisten velvollisuuksien, kulttuuriperinteiden ja nestemäisen moderniteetin liuottimien välillä.

Mutta vaikka amerikkalaiset voivat hänen mukaansa havaita, että heillä on edessään ”monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ongelmia”, heillä on taipumus ajatella, että ne on ratkaistava erikseen. Wangin mukaan tämä ei johda mihinkään, koska ongelmat liittyvät itse asiassa erottamattomasti toisiinsa, ja niillä on sama perimmäinen syy: modernin amerikkalaisen liberalismin ytimessä oleva radikaali, nihilistinen individualismi.

”Yhteiskunnan todellinen solu Yhdysvalloissa on yksilö”, hän toteaa. Näin on, koska yhteiskunnan perustavin solu eli perhe, ”on hajonnut”. Samaan aikaan amerikkalaisessa järjestelmässä ”kaikella on kaksoisluonne” ja korkean hyödykkeen glamouria riittää. Seksi, tieto, politiikka, valta ja lainsäädäntö ovat muuttuneet hyödykkeiksi.

Tämä ”hyödykkeellistyminen turmelee monin tavoin yhteiskuntaa ja johtaa moniin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin”. Loppujen lopuksi ”amerikkalainen talousjärjestelmä on luonut ihmisen yksinäisyyden” tärkeimmäksi tuotteekseen, yhdessä huomiota herättävän eriarvoisuuden kanssa. Tämän seurauksena nihilismistä on tullut ”elämäntapa”, millä on ollut kohtalokkaita seurauksia amerikkalaiselle kulttuurille.

Silmiä avaava kokemus vaikutti siis Wangin näkemyksiin. Tämän jälkeen hän onkin analysoinut Kiinan poliittista järjestelmää ja sitä, miten se eroaa länsimaisesta. Wang kritisoi voimakkaasti länsimaista demokratiaa ja väittää sen olevan vain nimellistä. Hän katsoo, että etuilevat intressiryhmät hallitsevat Yhdysvaltojen politiikkaa, eikä liene väärässä.

Wangin mielestä Kiinan kannattaa noudattaa omaa malliaan, jossa on vahva, keskitetty johto. Hän puolustaa voimakkaasti Kiinan hybridijärjestelmää, ”sosialismia kiinalaisilla ominaispiirteillä”, jonka Xi Jinping on nyt mukauttanut ajatukseen Kiinan ”uudesta aikakaudesta”. ”Siellä, missä ei ole keskushallintoa tai missä keskushallinto on rappeutumassa”, Wang kirjoitti kerran, ”kansakunta on jakautunut ja kaoottisessa tilassa”.

Monet Wangin kirjoitukset keskittyvät hallinnon haasteisiin. Hän on vertaillut eri maiden hallintotyylejä ja sitä, mikä ajaa hallintoviranomaisia arvioimaan kansalaisten tarpeita. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Japanissa hänen mukaansa ”turvallisuus” on etusijalla, kun taas esimerkiksi Intiassa tärkeintä on ”kunnioitus”.

”Yksilön tarpeisiin voivat vaikuttaa monet tekijät, kuten sosiaaliset perinteet, taloudelliset suhteet, poliittinen toiminta, uskonnolliset ideologiat ja moraaliset vakaumukset”, Wang arvioi. Luottamus hallitukseen riippuu hänen mukaansa viime kädessä siitä, täyttääkö se peruslupauksensa kansalle.

Sinologi Jude Blanchette on todennut, että vuoden 1989 jälkeisenä aikana Wang ja muut tutkijat korostivat poliittisen vakauden tarvetta taloudellisen kehityksen tukemiseksi ja vastustivat jyrkästi kehotuksia, jotka koskivat poliittista hajauttamista Deng Xiaopingin talousuudistusten rinnalla.

Wangin mielestä ”demokraattisten instituutioiden muodostuminen edellyttää erityisiä historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita”. Kunnes nämä olosuhteet ovat kypsiä, poliittinen valta olisi suunnattava näiden olosuhteiden kehittämiseen. Hän jopa ilmaisi pelkonsa siitä, että Kiina voisi ”jakautua 30 herttuakuntaan ja 2 000 kilpailevaan ruhtinaskuntaan” hajautuspolitiikan vuoksi.

Blanchette väittää, että ”Wangin uusautoritarismin ja sen serkun, uuskonservatismin, perintö elää Xi Jinpingin aikana”. Xin hallinto on vahvistanut valvontaa valtionyhtiöistä maakuntiin. Niille, jotka odottivat Maon kaltaista ”Xi-kulttia”, on kuitenkin huomautettava, että ideologi Wang on myös maolaisuuden ylilyöntien voimakas kriitikko. Kulttuurivallankumous oli hänen mukaansa pelkästään ”poliittinen katastrofi”.

Wikileaksin vuotaman raportin mukaan, Xi Jinping – josta on amerikkalaisissa diplomaattisähkeissä käytetty nimeä ”Mr. Clean” – pitää Wangin tavoin kiinalaisen yhteiskunnan kaiken kattavaa kaupallistumista ja siihen liittyvää uusrikkautta, virallista korruptiota, arvojen, arvokkuuden ja itsekunnioituksen menettämistä, sekä huumeiden ja prostituution kaltaisia moraalisia paheita ”vastenmielisinä” ilmiöinä.

Wang on nyt ilmeisesti vakuuttanut Xin siitä, että heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä jyrkkiin toimiin, jotta länsimaisen taloudellisen ja kulttuurisen liberaalikapitalismin aiheuttamat eksistentiaaliset uhat Kiinan yhteiskuntajärjestykselle voitaisiin torjua. Nämä uhat ovat lähes identtisiä Yhdysvaltoja vaivaavien ongelmien kanssa.

Kiinan nykyjohto onkin Wangin ajatuksia mukaillen pyrkinyt heikentämään liberaalin lännen toksista vaikutusta. Tämä näkyy myös siinä, että Kiinassa suitsitaan seksuaalivähemmistöjen nimissä tapahtuvaa politikointia ja nuorison suosiossa olleiden, androgyynien poikabändien haitalliseksi koettua vaikutusta on pyritty korvaamaan maskuliinisuuden ja kansallismielisyyden ihanteilla.

Konservatiivisen Kiinan noustessa lännen olisi syytä paneutua syvälliseen ja ankaraan itsetutkiskeluun. Tämä olisi välttämätön askel kohti perustavanlaatuista muutosta, jota tarvittaisiin. Tosin taitaa olla niin, ettei Yhdysvalloilla tai Euroopan unionilla ole apunaan Wangin kaltaista ideologia, joka kykenisi päivittämään rappeutuneen sivilisaatiomallin tervehenkisempään ja kestävämpään muotoon. Riittävää tahtotilaakaan ei taida löytyä?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meille tuputetaan lähes ainoana ”vaihtoehtona” lännen oligarkkien ”vihreää kapitalismia” ja transhumanismia, johon kuitenkin yhdistyy kiinalaistyylinen sosiaalinen luottoluokitusjärjestelmä.

Järjestelmäkriisissä länttä hallitsevan eliitin täytyi valita taloudellisen vallan menettämisen tai ”liberaalin demokratian” kulissien pudottamisen välillä; korona-ajan ”uusi normaali” on osoittanut, kumman he valitsivat. Lännellä ei ole enää varaa arvostella Wang Huningin Kiinaa autoritarismista.