Modernin ajan länsimaissa ei ole koskaan aiemmin käytetty yhteiskunnallisia ”lukituksia” sekä sairaiden että terveiden joukkokaranteeneja virustautien lieventämiseen. Vielä aiemmin tämä oli poissuljettu strategia myös Maailman terveysjärjestö WHO:n pandemiasuunnitelmissa.

Kokonaisia maita koskevat sulkutilat tautien torjuntatekniikkana nousivat maailman tietoisuuteen sen jälkeen, kun Kiinan Wuhanissa ryhdyttiin torjumaan koronavirusta äärimmäisen jyrkän sulkutilan avulla. Maailman terveysjärjestö kehotti tämän jälkeen ottamaan sulkutilat käyttöön maailmanlaajuisesti.

Kiina-kriitikot ovat sittemmin huomauttaneet, että ”maailma on taistellut Kiinasta peräisin olevaa virusta vastaan kiinalaistyylisellä kansanterveyspolitiikalla, joka muuttaa koko maailman Kiinaksi”. Koska koronaviruksen leviämisen alkuvaiheessa ei vielä tiedetty kuinka vaarallisesta tartuntataudista on kyse, monet kannattivat lukituksia Kiinan mallin mukaisesti.

Länsimaissa ryhdyttiin toteuttamaan toimintasuunnitelmaa, joka piti sisällään karanteeneja, kasvomaskin käyttöä, sosiaalista etäisyyden ottoa, koulujen sulkemista, etätyöhön siirtymistä ja koronatestausta ja -jäljitystä rokotteita odotellessa.

Maailman johtajat ja hallitukset yksi toisensa jälkeen ryhtyivät puhumaan kuin saman muistion saaneina ”uudesta normaalista”, josta ei olisi enää paluuta entiseen, koronaa edeltävään aikaan. Mistä he tämän saattoivat tietää, ellei kyse ollut sovitun suunnitelman noudattamisesta?

Sittemmin on käynyt ilmi, että koronaviruksen vaarallisuutta on liioiteltu ja keskimääräinen tartuntakuolleisuusaste kaikissa ikäryhmissä on alle prosentin. Entisenlainen ”pandemian” määritelmä ei ole koko korona-aikana täyttynyt, mutta olemme silti joutuneet kollektiivisen pelkopropagandan ja globaalin ihmiskokeen uhreiksi.

Miljoonat ihmiset epäilevät koronakriisiä suuren luokan petokseksi, kansainvälisen globalistiklikin juoneksi, tai vähintään suurvaltojen keskinäiseksi biologiseksi sodankäynniksi, josta kuitenkin vaietaan. He eivät kuitenkaan halua vaikuttaa liian radikaaleilta, peläten vastareaktiota ja hörhöksi leimautumista, joten he kieltäytyvät puhumasta. Samaan aikaan globaali korona-show jatkuu, eikä kukaan uskalla viheltää peliä poikki; helpotuksia rajoituksiin on sentään taas toistaiseksi luvassa.

Vaikka tutkijat ja poliitikot tukevat julkisuudessa toteutettuja rajoituksia ja puhuvat yhä rokotteiden ja jopa terveyspassin puolesta, vain harvat todella uskovat niihin. Näin voidaan sanoa heidän omien toimiensa perusteella; monet asiantuntijat ja poliitikot ovat jääneet kiinni omien sääntöjensä rikkomisesta. Kukaan heistä ei kuitenkaan uskalla puhua virallisen koronakertomuksen vastaisesti, koska se haittaisi heidän uraansa.

Nyt olemme vaiheessa, jossa korkeasta rokotusasteesta huolimatta, uudet tartunnat ovat kahteen kertaan rokotettujen keskuudessa korkealla tasolla. Silti asiaa yritetään peitellä syyttämällä rokottamattomia. Jopa ”vapaan maailman” symbolisen johtajan, Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin, kärsivällisyys on koetuksella, kun amerikkalaiset eivät jonotakaan kiltisti jo viruksen hoidossa tehottomiksi osoittautuneita, sivuvaikutuksiltaan arveluttavia ”pistoksia”.

Orwellilaisesta terveystotalitarismista tuli maailmanlaajuinen villitys vuonna 2020. Ihmiset olivat pelottelun ja asiantuntijalausuntojen myötä valmiita toistuviin rajoituksiin ja rokotuskierteeseen, vaikka mitään selvää näyttöä poikkeusolot oikeuttavasta ”pandemiasta” heidän omassa elinpiirissään ei ole koko aikana ollut.

Länsimaiden puheet liberaalista demokratiasta ja avoimesta yhteiskunnasta ovat korona-aikana paljastuneet sanahelinäksi, mitä ne ovat aina olleetkin. Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen lentomatkustaminen ei ole ollut enää entisensä, mutta ihmiset ovat hyväksyneet turvatarkastukset yleisen edun nimissä. Olemme jo pitkään eläneet teknologisessa ”valvontakapitalismissa”, vaikka vasta avoimen totalitaarinen ”hygieniahallinto” on tämän ihmisille paljastanut.

Myös poliitikkojen enemmistö on osoittautunut stereotyyppisen selkärangattomaksi joukoksi ja kyvyttömäksi kyseenalaistamaan korona-ajan koersiivista biopolitiikkaa. Huvittavaa kyllä, ulkopolitiikan saralla on yhä kritisoitu Kiinaa ”demokratian” puutteesta ja ”ihmisoikeuksien” polkemisesta, vaikka koronapolitiikassa on pyritty olemaan Kiinan kaltaisia.

Olipa kyse sitten hyväuskoisuudesta, kasvoja säästävästä epäpätevyydestä tai jostain vielä paljon pahemmasta, maailma on saatettu outoon tilaan. Politiikan tarkkailijalle viime vuodet ovat olleet hämmentävää seurattavaa. Ne meistä, jotka – aivan oikein – näkivät, että länsimaiden liberaali järjestys, se niinistöläinen ”sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys” oli kaatumassa, eivät kuvitelleet, että tilalle nousisi globaali terveystotalitarismi, johon kaikki hallinnot vastaan pyristelemättä sitoutuvat.

Siirtyminen pois länsikeskeisestä maailmasta näyttääkin johtavan entistä teknokraattisempaan ja kasvottomampaan ”globaalihallintoon”, jossa orastava ”multipolarismi”, suurvaltasuhteet, sekä geopoliittiset ja geoekonomiset kiistat menettävät merkityksensä, taustalla vallitsevan konsensuksen tullessa yhä selvemmin esiin korona-ajan myötä. Niin ikään ”Venäjän uhasta” varoittelevat turvallisuuspolitiikan tunt(eil)ijat kuulostavat tässä skenaariossa entistä arkaaisemmilta.