Markku Siira geopolitiikka, hybridisota, Iso-Britannia, Kazakstan, Länsi, sisäpolitiikka, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, värivallankumous, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Värivallankumouksen virittelyä Kazakstanissa

Kazakstanissa puhjenneet levottomuudet ovat pakottaneet presidentti Kassym-Jomart Tokajevin julistamaan maahan poikkeustilan.

Eri uutislähteiden mukaan nestekaasun hinnankorotuksista alkunsa saaneet mielenosoitukset muuttuivat pian väkivaltaisiksi. Hallituksen rakennuksia sytytettiin tuleen ja mielenosoittajat, mellakkapoliisit ja armeija ottivat yhteen eri puolilla Kazakstania.

”Katuprotestit”, joita on syytetty myös länsivaltojen aloittamaksi vallanvaihto-operaatioksi, ovat laajimmat sitten maan itsenäistymisen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Yhdysvallat kiistää olevansa millään lailla osallinen Kazakstanin mellakointiin.

Kazakstanissa kuvatuilla videoilla kuuluu räjähdyksiä, kaduilla näkyy palaneita poliisiautoja ja panssariajoneuvojakin on liikenteessä. Useat maan ministeriöiden, poliisin ja lentokenttien verkkosivut olivat jonkin aikaa tavoittamattomissa yhteyskatkon vuoksi.

Jotain tilanteen vakavuudesta kertonee sekin, että presidentti Tokajev on neuvotellut puhelimitse Putinin ja Lukašenkon kanssa ja kutsunut apuun myös ”Euraasian Naton”, eli Venäjän johtaman Kollektiivisen turvallisuusjärjestön, jonka rauhanturvaajia on jo lennätetty maahan.

En jaksa uskoa, että mielenosoittajat eri puolilla maata ryntäävät samaan aikaan kaduille aseistautuneina, ampuvat kuoliaaksi poliiseja ja yrittävät vallata tärkeimpiä hallintorakennuksia pelkän polttoaineen hinnan noston vuoksi.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain huoli kazakstanilaisten autoissaan käyttämän nestekaasun kuluttajahintojen voimakkaasta noususta, miksi mielenosoittajien ”vaatimuslistalla” oli myös ultimaatumi hallitukselle, että ”kaikki suhteet Venäjään olisi katkaistava”? Tällainen teko rampauttaisi vain Kazakstanin taloutta.

Uhkavaatimus kuulostaa enemmän geopoliittiselta tavoitteelta, joten on hyvinkin mahdollista, että läntiset tiedustelupalvelut yrittävät ajaa Kazakstanin sekasortoon Ukrainan tyylisen Maidanin luomiseksi. Kazakstan ei toimisi sen jälkeen ainoastaan tukikohtana Venäjän horjuttamiselle, vaan myös Kiinan uuden silkkitien tuhoamiselle.

Kazakstanin mielenilmaukset ja hyökkäykset hallintoa vastaan sattuivat myös perin sopivasti juuri ennen kuin Venäjän on määrä neuvotella Yhdysvaltojen ja Pohjois-Atlantin liiton kanssa ”ydinasevalvonnasta ja Ukrainan tilanteesta” Sveitsin Genevessä.

Markku Siira analyysi, Nato, Päivi Räsänen, Raamattu, sisäpolitiikka, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Venäjä, Yleinen

Venäläisnäkemys: Suomi, Nato ja Raamattu

”Pääministeri Sanna Marinin puhe Suomen oikeudesta liittyä Natoon ei ole ensimmäinen tämänkaltainen lausunto Suomen poliittiselta johdolta”, arvioi venäläistä Russtrat -ajatushautomoa johtava Elena Panina.

Venäläispoliitikko muistuttaa, että aiemmin myös presidentti Sauli Niinistö on ”kyseenalaistanut Moskovan oikeuden esittää Yhdysvalloille ja Natolle ehtoja Venäjän turvatakuiden suhteen”.

Miten nämä signaalit pitäisi ymmärtää? Ajatushautomon perustaja katsoo, että yhtäältä kyse on Venäjän ”geopoliittisesta kiristämisestä lännen taholta”. On selvää, että Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin liittoon ”vaikeuttaisi dramaattisesti turvallisuuspoliittista tilannetta Pohjois-Euroopassa, jos viimeinenkin puskurivyöhyke Venäjän ja Naton väliltä katoaisi”.

Toisaalta Nato-jäsenyyden hakemista kannattaa nykyään yhä vain vähemmistö suomalaisista. ”Vaikka maassa on viime vuosina aktiivisesti viljelty revansistisia tunteita, suomalaisten mentaliteetti eroaa puolalaisten mentaliteetista suuremman pragmatismin suuntaan”, Panina toteaa.

Suurin osa suomalaisista ei ole halukkaita tekemään maastaan ”rintamavaltiota”. Tämän vuoksi on aivan luonnollista, että ”yli puolet mielipidekyselyihin osallistuneista vastustaa Natoon liittymistä ja Suomen puolueettomuusaseman menettämistä”, Russtratissa nähdään.

Siksi nyt valtamediassa esillä oleva keskustelu Suomen liittymisestä Natoon ”vaikuttaa tietyssä mielessä bluffilta”. Lähitulevaisuudessa se ei ole mahdollista, koska enemmistö suomalaisista vastustaa kategorisesti tällaista skenaariota.

Nato-puheita ei pidä kuitenkaan aliarvioida pitkällä aikavälillä. Venäjää ja Natoon liittymisen aihetta käytetään hyväksi myös sisäpoliittisessa kamppailussa.

Tämän teeman rinnalla Panina muistuttaa, että Suomessa alkaa lähiaikoina oikeudenkäynti entistä sisäministeriä, kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan, joka on joutunut rikossyytteeseen Raamatun siteeraamisesta.

Räsäsen tapausta seurataan Venäjälläkin, jossa yleinen näkemys uskonnollisuudesta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on konservatiivisempaa kuin liberaalissa Suomessa, joka kollektiivisen lännen esimerkkiä noudattaen heiluttaa poliittiseksi aseeksi nostettua sateenkaarilippua.

Panina väittää jopa, että ”kyse ei ole vain kostosta vastenmieliseksi koettua poliitikkoa vastaan, vaan myös oikeudellisesta ennakkotapauksesta, joka luo edellytykset Raamatun lainsäädännölliselle kieltämiselle länsimaissa”.

Tämä saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta on totta, että sekulaarin EU:n puitteissa kristinuskoa on jo pitkään pidetty kiusallisena reliikkinä mantereen menneisyydestä, joka on syytä häivyttää taka-alalle.

Näissä olosuhteissa yritys siirtää suomalaisten huomio kysymyksiin, jotka liittyvät maan turvallisuuspolitiikkaan, jäsenyysmahdollisuuteen sotilasliitossa ja myyttisiin mittoihin kasvaneen ”Venäjän uhan” torjumiseen, on ymmärrettävää.

Venäläisanalyytikon mukaan on ilmeistä, että suomalainen yhteiskunta on tänä päivänä ”syvässä kriisissä”. Samaan aikaan suomalaisilla on aina ollut ”rationaalisten, rauhallisten ja harkitsevien ihmisten maine”. ”Suomi ei ole mikään Ukraina”, Panina kirjoittaa.

Hänen mielestään on syytä toivoa, että ”maalaisjärki voittaa ja suomalaiset pidättäytyvät tekemästä päätöksiä, jotka tuhoavat sekä maansa ulkopolitiikan että sen kulttuuriperinteet”.

Markku Siira demokratia, geopolitiikka, infosota, Jessikka Aro, Joe Biden, Nato, Risto E.J. Penttilä, Sauli Niinistö, Suomi, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Yleinen

Uutisia lännetetystä Suomesta

Kotimaan uutisissa on tullut viime päivinä esiin taas iänikuinen ”Nato-jäsenyys”, jota yritetään pitää esillä, vaikka enemmistö suomalaisista suhtautuu jäsenyyden hakemiseen yhä kielteisesti. Olipa prosenttimäärä kuinka vaatimaton hyvänsä, infosodan etulinjassa toimiva valtamedia kääntää pienenkin kannatusmäärän Pohjois-Atlantin liiton eduksi.

Länsimieliset propagandistit pyrkivät tekemään työtä, johon he uskovat ja josta heille maksetaan. Suomessa toimii esimerkiksi Nordic West Office, ”kansainvälisiin kysymyksiin keskittynyt konsulttitoimisto ja ajatuspaja”, jonka toimitusjohtajan Risto E.J. Penttilän lännen narratiivin mukaiset mielipiteet kelpaavat myös television ajankohtaisohjelmiin.

”Pohjoismainen Lännen toimisto” haiskahtaa jälleen yhdeltä dollarirahoitteiselta projektilta, jonka repertuaariin kuuluvat informaatiovaikuttaminen ja strateginen kommunikaatio täällä pimeässä peräpohjolassa. Länsimaisen demokratian liekkiä on pidettävä yllä ison pahan Venäjän rajamailla.

Penttilän luotsaama ajatushautomo puhuu sujuvaa amerikanenglantia ja ajaa selvästi Washingtonin intressejä Suomessa; tällainen toiminta on kuitenkin sitä ”parempaa isänmaallisuutta”, mikä ei johda syyllistämiseen eikä maalittamiseen valtamedian toimesta.

Presidentti Sauli Niinistö on tietysti ahkeralla työllään osoittanut olevansa valtakunnan johtava atlantisti. Niinistö osallistui torstaina Yhdysvaltojen presidentin Joe Bidenin koolle kutsumaan, demokratian tilaa koskevaan huippukokoukseen.

Vuonna 2003 Irakin sotaa varten koottiin väkinäisen oloinen ”halukkaiden koalitio”. Nyt Washington kokoaa jälleen ”allianssia” taisteluun lännen oligarkian puolesta, tällä kertaa Kiinaa ja Venäjää vastaan.

”Demokratiaa on edistettävä kaikkialla, missä se on saamassa jalansijaa, ja suojeltava kaikkialla, missä se on uhattuna”, Niinistö toisteli tuttua ja tylsää länsimantraa videopuheessaan.

Niinistö ei tietenkään maininnut, että hänen ja Bidenin demokratia™ on sellainen vientituote, joka vaatii hybridisodankäyntiä ja pommituksia, muuten se ei juurru riittävän syvälle kohdemaan maaperään – jos silloinkaan.

Myös kohutoimittaja ja trollimetsästäjä Jessikka Aro on saanut Bideniltä kutsun demokratiailtamiin, jossa hänelle on varattu oma puheenvuorokin. Facebook-päivityksessään Aro ilkkui, että ”Venäjää ja Kiinaa ei ole kutsuttu” (lällällää!). Mitäpä tuohon voisi enää sanoa?

Kuin iltapäivälehtien länsi-ilakoinnin loppulässähdyksenä, kansalaisille kerrotaan, että kaikista tarjolla olleista vaihtoehdoista, Suomi ”valitsee” amerikkalaisen Lockheed Martinin valmistamat F-35-hävittäjät puolustusvoimiensa käyttöön. Tämä ostopäätös vie Suomen, Ylen sanoin, ”niin lähelle Natoa ja Yhdysvaltoja kuin on mahdollista”.

Kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen kanssa solmittu puolustusyhteistyösopimus sekä Naton puitteissa kehitetty ”sotilaallinen yhteistoimintakyky”, voidaan sanoa, että Suomi on jo kauan ollut Amerikan alusmaa.

Länsihehkuttajat harvemmin muistavat Henry Kissingerin toteamusta, jonka mukaan ”Amerikan vihollisena oleminen voi olla vaarallista, mutta ystävänä oleminen on kohtalokasta.” Millainen rooli Suomelle on varattu Yhdysvaltojen yrityksessä säilyttää asemansa muuttuvassa maailmassa?

Markku Siira geopolitiikka, John J. Mearsheimer, Kiina, kilpailu, koronavirus, kylmä sota, politiikka, Sota, suurvaltasuhteet, tulevaisuus, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu koronan varjossa

Kun kylmä sota kolme vuosikymmentä sitten päättyi Yhdysvaltojen voittoon, Washingtonilla ei näyttänyt olevan huolta uuden kilpailijan noususta. Sellaiselta ei näyttänyt varsinkaan Kiina, heikko ja köyhä maa, joka oli ollut liitossa Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan, kirjoittaa amerikkalainen politiikan tutkija John J. Mearsheimer.

Jo tuolloin oli olemassa joitakin merkkejä siitä, että amerikkalainen ylivalta ei kestäisi kauan. Kiinassa oli lähes viisi kertaa enemmän ihmisiä kuin Yhdysvalloissa ja sen johtajat olivat keskittyneet tarmokkaasti talousuudistuksiin. Mearsheimer muistuttaa, että ”väestön määrä ja vauraus ovat sotilaallisen voiman tärkeimmät rakennuspalikat, joten oli olemassa vakava mahdollisuus, että Kiina vahvistuisi merkittävästi tulevina vuosikymmeninä”.

Koska entistä mahtavampi Kiina haastaisi varmasti Yhdysvaltojen aseman Aasiassa ja mahdollisesti myös sen ulkopuolella, Yhdysvaltojen olisi kannattanut hidastaa Kiinan nousua, arvioi ”offensiivisen realismin” teoreetikko, Chicagon yliopiston professori Mearsheimer, maailmanpolitiikan perusdynamiikkaa tarkastellen.

Sen sijaan Washington edisti investointeja Kiinaan ja toivotti maan tervetulleeksi globaaliin kauppajärjestelmään uskoen, että kansantasavallasta saisi ennen pitkää muokattua läntisen demokratian sisäistäneen liberaalin vasallivaltion Yhdysvaltojen johtamaan ”sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen”.

Tämä kuvitelma ei tietenkään koskaan toteutunut. Kiina ei suinkaan omaksunut liberaaleja arvoja kotimaassaan, eikä ulkomailla vallitsevaa länsijohtoista status quota, vaan se kulki määrätietoisesti omaa tietään, pitkän tähtäimen suunnitelmiaan toteuttaen.

Kiinan mukaantulo kansainväliseen järjestykseen ei niinkään edistänyt sopusointua Pekingin ja Washingtonin välillä, vaan ainoastaan nopeutti Yhdysvaltojen unipolaarisen hetken päättymistä.

Nyt Kiina ja Yhdysvallat ovat lukkiutuneet tilanteeseen, jota voi kutsua ”uudeksi kylmäksi sodaksi”. Meneillään on kova ulko- ja turvallisuuspoliittinen kilpailu, joka koettelee Yhdysvaltojen poliittisia päättäjiä enemmän kuin alkuperäinen kylmä sota, sillä Kiina on Neuvostoliittoa voimakkaampi kilpailija. Mearsheimer ennakoi, että uusi kylmä sota voi vielä muuttua ”kuumaksi.”

Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Kiina toimii juuri niin kuin realistiset maailmanpolitiikan tutkijat ovat ennustaneet. ”Kuka voi syyttää Kiinan johtajia siitä, että he haluavat hallita Aasiaa ja tulla planeetan voimakkaimmaksi valtioksi? Yhdysvallat noudatti samanlaista ohjelmaa ja nousi oman alueensa hegemoniksi ja lopulta maailman vaikutusvaltaisimmaksi maaksi”, Mearsheimer perustelee.

Vielä nykyäänkin jo hieman horjuvampi Amerikka toimii kuten valtioetuun perustuvan politiikan logiikka määrää. Se on pitkään vastustanut muiden alueellisten hegemonien nousua ja näkee nyt Kiinan tavoitteet suorana uhkana ja pyrkii määrätietoisesti hillitsemään Aasian suurvallan nousua. Vääjäämätön lopputulos on kilpailu ja konflikti; sellaista on suurvaltapolitiikka.

Miksi suurvaltojen on sitten pakko kilpailla? Yhdysvallat suosii nollasummapeliä, mutta Kiina on korostanut yhteisvoiton periaatetta, joko vilpittömästi tai ainakin näön vuoksi. Bidenin puheet ”demokratioiden allianssista” ymmärretään jo Kiinan-vastaisina, siinä missä Xi Jinpingin lausunnot ihmiskunnasta ”yhteisen kohtalon yhteisönä” kuulostavat globalisaatiolta aasialaisin ominaispiirtein.

Mearsheimer ignoroi suurvaltojenkin taustalla vaikuttavat talouspiirit, jotka yhtiöineen ovat verkostoituneet ja asettuneet miltei maailman jokaisen valtion ytimeen. Amerikkalaistutkijasta ”ei ole olemassa mitään korkeampaa tahoa, joka ratkaisisi valtioiden välisiä kiistoja, tai suojelisi niitä, kun niitä uhataan”. YK:n rooliakaan Mearsheimer ei tässä yhteydessä näytä tunnustavan.

Kilpailijoiden aikeita on vaikea ennustaa, joten Mearsheimerin järkeilyllä ”paras tapa selviytyä anarkistisessa maailmassa on olla kaikkein voimakkain toimija, mikä käytännössä tarkoittaa hegemonina toimimista omalla alueella ja sen varmistamista, etteivät muut suurvallat hallitse niiden alueita”.

Tämä sama logiikka on ohjannut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa alusta alkaen. Varhaiset presidentit ja heidän seuraajansa työskentelivät tehdäkseen Yhdysvalloista läntisen pallonpuoliskon voimakkaimman maan.

Saavutettuaan alueellisen hegemonian 1900-luvun alussa Yhdysvallat oli avainasemassa estämässä neljää suurvaltaa hallitsemasta joko Aasiaa tai Eurooppaa: se auttoi kukistamaan keisarillisen Saksan ensimmäisessä maailmansodassa, keisarillisen Japanin ja natsi-Saksan toisessa maailmansodassa ja hillitsi Neuvostoliittoa kylmän sodan aikana.

Yhdysvallat pelkäsi näitä potentiaalisia hegemoneja paitsi siksi, että ne saattaisivat kasvaa niin voimakkaiksi, että ne voisivat laajentaa vaikutuspiirejään läntiselle pallonpuoliskolle, myös siksi, että kilpailijat vaikeuttaisivat Washingtonin omaa globaalia vallankäyttöä.

Mearsheimer uskoo, että Kiina ”toimii tämän saman realistisen logiikan mukaisesti ja jäljittelee itse asiassa Yhdysvaltoja”. Kommunistinen kansantasavalta ”haluaa olla oman takapihansa ja lopulta koko maailman voimakkain valtio”.

”[Kiina] haluaa rakentaa sinisen meren laivaston suojellakseen pääsyään Persianlahden öljynlähteisiin. Se haluaa kehittyneen teknologian johtavaksi tuottajaksi. Se haluaa luoda kansainvälisen järjestyksen, joka on sen etujen kannalta suotuisampi. Voimakas Kiina olisi typerä, jos se jättäisi käyttämättä tilaisuuden näiden tavoitteiden toteuttamiseen”, professori luennoi.

Useimmat amerikkalaiset ja länsimaisen demokratian kannattajat euromaissa eivät tiedosta (tai ainakaan tunnusta), että Washington ja Peking noudattavat aika pitkälle samaa toimintamallia. He esittävät Yhdysvaltojen olevan ylevä demokratia, joka toimii toisin kuin Kiinan kaltaiset autoritaariset maat. Mearsheimerin mukaan kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan toimi näin.

Suurvalloilla ideologiaan katsomatta ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin kilpailla vallasta. ”Tämä pakko motivoi molempia suurvaltoja kylmän sodan aikana. Se motivoi Kiinaa nykyäänkin, ja se motivoisi sen johtajia, vaikka maa olisi demokratia. Se motivoi myös Yhdysvaltojen johtajia ja saa heidät yrittämään hillitä Kiinan nousua”, Mearsheimer toistelee teesejään.

Koska kansainvälisessä politiikassa on viime kädessä kyse suhteellisesta, eikä absoluuttisesta vallasta, realistisen logiikan mukaan Yhdysvaltojen poliittisten päättäjien olisi pitänyt yhdistää Kiinan talouskasvun hidastamiseen kampanja, jonka tavoitteena olisi säilyttää – ellei jopa lisätä – maan etumatkaa Kiinaan nähden.

Mearsheimerin jälkiviisaudella Washingtonin olisi pitänyt ”investoida voimakkaasti tutkimukseen ja kehitykseen ja rahoittaa sellaista hellittämätöntä innovointia, jota tarvitaan, jotta amerikkalaiset voisivat säilyttää hallitsevan asemansa huipputeknologian alalla”.

Tällainen toiminta olisi voinut aktiivisesti estää valmistajia siirtymästä ulkomaille, vahvistaa kotimaista tuotantopohjaa ja suojella sen taloutta haavoittuvilta globaaleilta toimitusketjuilta. ”Mitään näistä toimenpiteistä ei kuitenkaan toteutettu”, tutkija ihmettelee, huomioimatta taaskaan Amerikan todellisia vallankäyttäjiä, itsekkäitä suursijoittajia ja yritysmaailmaa.

Kun otetaan huomioon 1990-luvulla vallinnut liberaalin amerikkalaisuuden voittokulku, oli hyvin epätodennäköistä, että realistinen ajattelutapa olisi vaikuttanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Sen sijaan Yhdysvaltojen päättäjät olettivat, että ylivalta-asema voitaisiin säilyttää ”levittämällä demokratiaa”, mikä oli oikeasti vain peitetarina vallanvaihto-operaatioille ja luonnonvarojen ryöstölle.

Myös George W. Bush kannatti pyrkimyksiä Kiinan saamiseksi mukaan maailmantalouteen ja lupasi presidenttiehdokkaana, että ”kauppa Kiinan kanssa edistää vapautta”. Ensimmäisenä virkavuotenaan hän allekirjoitti julistuksen, jolla Kiinalle myönnettiin pysyvä suosituimmuusasema ja otettiin viimeiset askeleet maan ohjaamiseksi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon.

Barack Obaman hallinto oli samanlainen. ”Presidenttinä ollessani tavoitteeni on ollut toimia Kiinan kanssa johdonmukaisesti rakentavalla tavalla, hallita erimielisyytemme ja maksimoida yhteistyömahdollisuudet”, Obama sanoi vuonna 2015, vaikka hänen kausillaan oli jo viritelty ”Aasian pivottia”.

Yhdysvaltojen liike-elämää ei Kiinan nousu ole haitannut, sillä sille Aasian talousmahti näyttäytyi sekä tuotantotukikohtana, että jättimäisenä markkina-alueena, jolla on yli miljardi potentiaalista asiakasta. Juuri kaupparyhmät lobbasivat ja auttoivat Kiinaa pääsemään WTO:n jäseneksi, Mearsheimer huomauttaa.

Tuolloin vain harvat Kiina-asiantuntijat tai kansainvälisten suhteiden tutkijat kyseenalaistivat sen, onko viisasta auttaa Pekingiä kasvattamaan vaikutusvaltaansa. Myös Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger – demokraattisen ja republikaanisen puolueen merkittävimmät kylmän sodan haukat – tukivat Kiinan sitouttamisen strategiaa.

”Sitouttamisen puolustajat eivät ennakoineet epäonnistumisen seurauksia”, Mearsheimer katsoo. ”He uskoivat, että jos Kiina kieltäytyisi demokratisoitumasta, siitä tulisi yksinkertaisesti heikommin kehittyvä maa. He eivät näyttäneet ottavan huomioon sitä, että Kiinasta oli tulossa entistä vauraampi ja voimakkaampi, mutta ei yhtään vähemmän autoritaarinen valtio.”

Vuosien kuluessa kävi selväksi, että Yhdysvallat oli epäonnistunut. Kiinan talous koki ennennäkemättömän kasvun, mutta maasta ei tullut liberaalia demokratiaa, eikä lännen säyseää vasallia. Päinvastoin, Kiinan johtajat pitävät liberaaleja arvoja uhkana maansa vakaudelle, ja kuten nousevat vallat yleensä tekevät, Peking ryhtyi harjoittamaan yhä itsevarmempaa ulkopolitiikkaa.

Mearsheimerin mielestä Kiinan suhteen tehtiin ”valtava strateginen virhe”. Kuten Bidenin hallinnossa nykyään työskentelevät Kurt Campbell ja Ely Ratner – kaksi entistä Obaman hallinnon virkamiestä, ovat todenneet, ”Washington kohtaa nyt modernin historiansa dynaamisimman ja mahtavimman kilpailijan”.

Obama vannoi presidenttikautensa aikana kovempaa linjaa Pekingiä vastaan, mutta ponnisteluista ei tullut juuri mitään. Vasta vuonna 2017 Kiinan-politiikka kiristyi Donald Trumpin noustua presidentiksi. Trumpin hallinto hylkäsi nopeasti aiempien hallintojen strategian. Avoin suurvaltakilpa oli palannut: vuonna 2018 Trump aloitti kauppasodan ja yritti heikentää teknologiajätti Huawein ja muiden Yhdysvaltojen teknologista ylivaltaa uhkaavien kiinalaisyritysten toimintaa. Uusi kylmä sota tuntui alkaneen.

Olisi voinut odottaa, että presidentti Joe Biden luopuisi Trumpin repivästä politiikasta, mutta itse asiassa hän on suhtautunut Kiinaan yhtä jyrkästi kuin edeltäjänsä, joka lupasi ”äärimmäistä kilpailua” pian virkaan astumisensa jälkeen. Myös kongressi on tullut mukaan ja kahden puolueen hyväksymässä lakialoitteessa Kiina nimetään ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suurimmaksi geopoliittiseksi ja geotaloudelliseksi haasteeksi”.

Tavalliset amerikkalaiset näyttävät olevan samaa mieltä: Pew Research Centerin tekemän kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä amerikkalaisesta pitää Kiinan valtaa uhkana. Myös Mearsheimer on vakuuttunut, että Yhdysvaltojen ja Kiinan uusi kilpailu ei ole loppumassa lähiaikoina. ”Itse asiassa se todennäköisesti voimistuu, olipa Valkoisessa talossa kuka tahansa.”

Kiina on jo nyt lähempänä Yhdysvaltoja piilevän voiman suhteen kuin Neuvostoliitto koskaan oli. Neuvostoliitto ei ollut ainoastaan Yhdysvaltoja köyhempi, vaan kylmän sodan huippuvaiheessa se oli myös yhä toipumassa natsi-Saksan aiheuttamista tuhoista. Toisessa maailmansodassa maa menetti 24 miljoonaa kansalaista, puhumattakaan yli 70 000 kaupungista ja kylästä, 32 000 teollisuusyrityksestä ja 40 000 kilometristä rautateitä.

Entäpä ideologiset motiivit? Neuvostoliiton tavoin Kiinaa johtaa nimellisesti kommunistinen hallinto. Mutta aivan kuten amerikkalaiset olivat kylmän sodan aikana väärässä pitäessään Moskovaa ensisijaisesti ”kommunistisena uhkana, joka pyrki päättäväisesti levittämään pahantahtoista ideologiaansa ympäri maailmaa”, olisi Mearsheimerista virhe pitää Kiinaa ”ideologisena uhkana”.

Mearsheimer väittää, että ”kommunistinen ajattelu” vaikutti Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan vain marginaalisesti; Josif Stalin oli kovan luokan realisti, kuten hänen seuraajansakin. Kommunismilla on vieläkin vähemmän merkitystä nyky-Kiinassa, jota voidaan parhaiten ymmärtää autoritaarisen kapitalismin omaksuneena valtiona. ”Amerikkalaisten pitäisi toivoa, että Kiina olisi kommunistinen; silloin sen talous olisi vaisu”, Mearsheimer irvailee.

Kiinalla on kuitenkin eräs ”ismi”, joka todennäköisesti pahentaa sen kilpailua Yhdysvaltojen kanssa: nationalismi. Kiinalainen kansallismielisyys on voimistunut 1990-luvun alusta lähtien, Mearsheimer taustoittaa. Erityisen vaarallista tästä nationalismista tekee se, että siinä korostetaan Kiinan ”kansallisen nöyryytyksen vuosisataa”, ensimmäisestä oopiumisodasta alkanutta ajanjaksoa, jonka aikana Kiina joutui suurvaltojen, erityisesti Japanin, mutta myös lännen, uhriksi.

Tämän voimakkaan kansallismielisen tarinan vaikutukset näkyivät vuosina 2012-13, kun Kiina ja Japani ottivat yhteen Diaoyu/Senkakusaarista ja eri puolilla Kiinaa pidettiin Japanin vastaisia mielenosoituksia. Mearsheimer olettaa, että ”tulevina vuosina Itä-Aasian kiristyvä turvallisuuskilpailu lisää Kiinan vihamielisyyttä Japania ja Yhdysvaltoja kohtaan ja kasvattaa myös kuuman sodan todennäköisyyttä”.

”Sodan mahdollisuutta lisäävät myös Kiinan alueelliset tavoitteet”, amerikkalaistutkija analysoi. ”Kiina on sitoutunut laajentumisohjelmaan Itä-Aasiassa. Vaikka Kiinan halujen pääkohteilla on varmasti strategista arvoa Kiinalle, niitä pidetään myös pyhinä alueina, mikä tarkoittaa, että niiden kohtalo on sidoksissa kiinalaiseen nationalismiin.”

Tämä pätee erityisesti Taiwaniin: mannerkiinalaisilla on saarta kohtaan tunnesiteitä, joita neuvostoliittolaiset eivät koskaan tunteneet esimerkiksi Berliiniä kohtaan, mikä tekee Washingtonin sitoutumisesta Taipein puolustamiseen entistä riskialttiimpaa.

Mearsheimer pelkää, että uuden kylmän sodan maantiede on omiaan sodankäynnille. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpailu oli toki maailmanlaajuista, mutta sen painopiste oli Euroopassa rautaesiripun ympärillä, jossa molemmilla osapuolilla oli massiiviset armeijat ilmavoimineen ja ydinaseineen.

Suurvaltasodan mahdollisuus Euroopassa oli vähäinen, koska molempien osapuolten poliittiset päättäjät ymmärsivät sodan eskaloitumisen pelottavat riskit. Yksikään johtaja ei halunnut aloittaa konfliktia, joka olisi todennäköisesti tuhonnut hänen omankin maansa.

Aasiassa puolestaan ei ole rautaesiripun kaltaista selkeää jakolinjaa, joka ankkuroisi vakauden. Sen sijaan on olemassa kourallinen mahdollisia konflikteja, jotka olisivat paikallisesti rajattuja ja joissa käytettäisiin tavanomaisia aseita, mikä tekee sodankäynnistä ajateltavissa olevan.

Niihin kuuluvat taistelut Taiwanin, Etelä-Kiinanmeren, Diaoyu/Senkaku-saarten sekä Kiinan ja Persianlahden välisten merireittien hallinnasta. Nämä konfliktit käytäisiin pääasiassa avoimilla vesillä, kilpailevien ilma- ja merivoimien välillä ja niissä tapauksissa, joissa on kyse saarten hallinnasta, niihin osallistuisi todennäköisesti pienimuotoisia maavoimia. Jopa Taiwanista käytävässä taistelussa, johon kiinalaiset amfibiojoukot saattaisivat osallistua, eivät ydinaseilla varustetut armeijat törmäisi toisiinsa.

”Tämä ei tarkoita, että nämä rajoitetun sodan skenaariot olisivat luultavia, mutta ne ovat todennäköisempiä kuin Naton ja Varsovan liiton välinen suursota”, Mearsheimer rauhoittuu hetkeksi villeistä pohdinnoistaan.

”Suurvallat eivät yksinkertaisesti halua antaa muiden suurvaltojen vahvistua niiden kustannuksella. Suurvaltojen välisen kilpailun taustalla oleva liikkeellepaneva voima on rakenteellinen, mikä tarkoittaa, että ongelmaa ei voida poistaa fiksulla politiikalla”, hän muotoilee.

Ainoa asia, joka voisi muuttaa taustalla olevaa dynamiikkaa, olisi suuri kriisi, joka joko pysäyttäisi Kiinan nousun tai romahduttaisi lännen. Kuitenkaan edes koronakriisi, josta lännen Financial Times-lehdessä ennustettiin tulevan Kiinan nykyisen johdon ”Tšernobyl-hetki”, ei ole lamaannuttanut Kiinaa.

Nykyisessä maailmantilanteessa Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu on jäänyt koronauutisoinnin varjoon. Onko kummallakaan suurvallalla hihassaan valttikorttia, joka tekisi siitä vaikkapa koronakriisin ratkaisijan ja kasvattaisi merkittävästi maan arvostusta? Vai jatkuuko kriisi, kunnes koko maailma vajoaa konflikteihin ja uuteen suurlamaan?

Markku Siira Bloggaaminen, EU, geopolitiikka, globalisaatio, itä, kapitalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, politiikka, Suomi, totalitarismi, tulevaisuus, ulkopolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Korona-ajan pimeä poliittinen tila

Ennen koronaa – ja myös sen aikana – kirjoitin satoja artikkeleita Kiinasta, Venäjästä ja muistakin valloista, analysoiden geopolitiikkaa ja muuttuvaa maailmanjärjestystä ”euraasialaisesta perspektiivistä”.

Tuolloin minua haukuttiin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiihkoilevien ”atlantistien” toimesta ”disinformaatikoksi”, ”Kiina-mieliseksi”, ”putinistiksi” ja vaikka miksi. Maailmanpolitiikan eläviä realiteetteja ei tunnustettu, vaan haluttiin pysytellä nostalgisissa sfääreissä cowboy-bootsit jalassa.

Joillekin tahoille ikävin uutinen oli se, että kiinalainen uutistoimisto Xinhua julkaisi näkökantojani Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan liittyen (katso Linkkejä-välilehdestä, jos kiinnostaa). Suomessahan kaikkien tulisi olla kritiikittömästi Lännen™ puolella, sen lumedemokratian oletettuja vihollisia vastaan.

Myös omissa blogikirjoituksissani olen pyrkinyt tuomaan esiin vaihtoehtoista, länsikriittistä perspektiiviä. Toistuvana teemana kirjoituksissani on esiintynyt huomio siitä, että toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali järjestys on vaihtumassa uuteen.

Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on osoittanut, millaiseen suuntaan maailma on menossa ”neljännen teollisen vallankumouksen” siivittämänä. Globalisaatio joka tapauksessa jatkuu, tapahtui se sitten Kiinan, Yhdysvaltojen, tai Davosin klikin johdolla.

Tämän takia ”politiikan ja maailman tilan” kommentointi on muuttunut viime vuosina entistä haastavammaksi. Minua ei enää aivan entiseen tapaan kiinnosta Kiinan, Venäjän ja muiden lännen geopoliittisten kilpailijoiden tekemiset, jos ei myöskään Suomen ja EU:n poliittinen loiskiehunta.

Korona-aikana kuitenkin samat ”länsimieliset” natottajat, Kiinan ja Venäjän kovat kriitikot, ovat kummasti alkaneet ihannoida kiinalaistyyppistä valvontaa, digitalisaatiota ja vaatia pakkorokotuksia ja rokotepassia, kun taas itse olen ryhtynyt jyrkästi (ja ajoittain sarkastisesti) kritisoimaan tällaista ”kehitystä”.

Näyttää siis siltä, että viranomaissuosituksiin ja valtamedian valheisiin helposti uskoville suomalaisille kelpaakin teknokraattien ja talousvaikuttajien ”kommunistinen kapitalismi”, kunhan se vain on kuorrutettu angloamerikkalaisella jargonilla kiinalaisten kirjoitusmerkkien sijaan.

Eurokraattien arvopohjakin on federalistisessa unionissa paljastanut todellisen illiberaalin luontonsa kasvomaskin alta, kun Ursula von der Leyenin suulla jäsenmaita ”suositellaan” harkitsemaan kansalaistensa pakkorokottamista. Tässä asiassa häntä tukevat niin Brysselin hännystelijämaat kuin häirikötkin.

Fasismi nousee taas Euroopassa, mutta nyt se astuu esiin Maailman talousfoorumin valitsemien naispoliitikkojen johdolla. Uusi totalitarismi esiintyy myös lääkärintakissa, biolääketieteellistä turvallisuusvaltiota ajaen. Uusi vainojen aika on koittanut, mutta jostakin syystä se on hyväksyttävää jopa ”antifasistien” mielestä.

Yhden prosentin globaali kapitalistiluokka myhäilee seuratessaan tätä alati etenevää spektaakkelia toimistohuoneistaan ja kartanoistaan. Suuri ihmiskoe, lääketeollisuuden voittokierre, sekä talouden ja yhteiskuntien uudelleenorganisointi jatkuu, ilman sen suurempaa kollektiivista vastarintaa.

Jos haluat kuvan (lähi)tulevaisuuden dystooppisesta yhteiskunnasta, älä kuvittele, kuten George Orwell, ”saapasta tallaamassa ihmiskasvoja”. Kuvittele sen sijaan virtuaalisessa ”metaversumissa” elävä, rokotettu ja sirutettu kuluttaja, tuijottamassa näyttöruutua ja seuraamassa uneliaasti ”algoritmisesti hyväksyttyä” sisältöä, samalla synteettistä ravintoa nieleskellen.

Markku Siira etupiirit, EU, geopolitiikka, järjestys, kaaos, Kiina, maailmanjärjestys, sisäpolitiikka, suurvaltasuhteet, tulevaisuus, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Venäjä, Vladislav Surkov, Yhdysvallat, Yleinen

Vladislav Surkov: Poliittinen kaaos vai etupiirien paluu?

”Peruuttamattoman epävakauden” uhka kasvaa Venäjällä, mutta maan pitää olla varovainen, jotta se ei käynnistäisi riskialttiita ”liberalismin kokeiluja”, jotka voivat helposti epäonnistua, varoittaa Vladimir Putinin entinen neuvonantaja, Vladislav Surkov.

Tuoreessa artikkelissaan Surkov käyttää entropian analogiaa kuvaamaan, miten kaaos kasvaa suljetussa järjestelmässä. Hänen mukaansa vahva valtio on välttämätön, jotta ”sosiaaliseksi entropiaksi” kutsuttua kehitystä voidaan hillitä.

Kremlin ”harmaaksi kardinaaliksi” kutsuttu entinen avainhenkilö on toiminut Putinin alaisuudessa eri tehtävissä vuodesta 1999, aina helmikuuhun 2020 asti. Surkovia on usein pidetty myös yhtenä ”putinismin” varhaisista ideanikkareista ja esimerkiksi poliittisen nuorisojärjestö Našin johdon esimiehenä.

Läntisten lähteiden mukaan hän on myös toiminut Kiovan vastaisen propagandakampanjan ja Itä-Ukrainan Donbassin alueen Venäjä-mielisen separatistiliikkeen arkkitehtinä. Ukrainan kriisin alkuaikoina Yhdysvallat lisäsi Surkovin myös ensimmäiselle venäläisiä merkkihenkilöitä sisältävälle pakotelistalleen.

Surkovin mukaan 2000-luvun ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana Venäjällä on onnistuttu säilyttämään vakaus ”1990-luvun yhteiskunnallisen kaaoksen jälkeen” ja vetämään ”traumatisoitunut maa pois perestroikan raunioista”. ”Nämä vuodet muistetaan varmasti jonain päivänä kulta-aikana”, Surkov ajattelee.

Ennemmin tai myöhemmin maassa nähdään kuitenkin ”enemmän kaaosta”, kun valtio ei kykene käsittelemään kansalaisten kaikkia toiveita. Surkovin mielestä Kremlin ei kuitenkaan pitäisi yrittää käsitellä levottomuuksia avaamalla poliittista järjestelmää, sillä se voisi johtaa kansalaisten mielipahan ”hallitsemattomaan purkautumiseen” ja ”peruuttamattomaan epävakauteen”.

Surkovin viimeisin muistutus entropian lisääntymisen mahdollisuudesta ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on ottanut radikaalien poliittisten uudistusten vastaisen kannan.

Financial Timesin haastattelussa aiemmin tänä vuonna, Surkov väitti, että yhteiskuntaa on hallittava siten, jotta löydetään ”hyvä kompromissi kaaoksen ja järjestyksen välillä”. Putinin hän rinnasti roomalaiseen imperaattori Octavianus Augustukseen, ”joka yhdisti Caesarin tappaneiden tasavaltalaisten ja suoraa diktatuuria halunneen tavallisen kansan toiveet”.

”Vapauden yliannostus on valtiolle kuolemaksi”, hän sanoi. ”Kaikki, mikä on lääkettä, voi olla myös myrkkyä, kyse on vain annostuksesta”, Surkov selitti talouslehden ällistyneelle toimittajalle moskovalaisessa ravintolassa. Termodynamiikan toista lakia ei kuitenkaan voi kumota: kehityksen ja järjestyksen taustalla väijyvät alati kaaos ja epäjärjestys.

On kuitenkin epäviisasta jättää huomiotta tämän hetkinen ”ongelmattomuus”, Surkov valistaa omassa kirjoituksessaan. Maan hiljaisten ideologia on epämiellyttävää, koska se on ”puhumatonta ja siksi jäsentymätöntä, synkkää ja epäjohdonmukaista”. Jos sen aika tulee (vaikkakin ohimenevästi), se ”romahtaa olemassa olevaan asioiden järjestykseen ilman ymmärrettäviä tavoitteita”.

Kun venäläisten hiljainen enemmistö houkuteltiin poliittiselle näyttämölle 1980-luvun lopulla, kukaan ei saanut selvää, mitä se oikeastaan halusi: ”Miten voimme ymmärtää teitä, jos ette sano mitään? Kun [poliittinen eliitti] yritti saada ihmisiä puhumaan, he kuuntelivat niin paljon, että olivat hämmästyneitä ja lopulta täysin hämmentyneitä”, Surkov kirjoittaa.

Tämän seurauksena ”Neuvostoliiton sekava johto” ampui umpimähkään, eivätkä asiat menneet suunnitelmien mukaan. Keskuskomitean ja taloussuunnittelusta vastaavan Gosplanin edessä kypsyi nimittäin ”jokin suunnittelematon, ei-neuvostoliittolainen, käsittämätön ja kuohuva yhteiskunta, joka oli valmis ryntäämään ensimmäisen tilaisuuden tullen järjettömästi ja armottomasti kaikenlaisiin vaikeuksiin”.

Se, että teoriassa entropialla on taipumus kasvaa suljetuissa järjestelmissä, näyttää viittaavan yksinkertaiseen ongelmanratkaisuun – avataan järjestelmää, ”päästetään höyryjä ulos” ja kaaos vetäytyy taas joksikin aikaa. Tämä yksinkertaisuus on kuitenkin Surkovista petollista. Liberaalit kokeilut kotimaan politiikassa ovat uhkarohkeita.

Venäläisen poliittisen järjestelmän, ”tämän nykyisin hyvin toimivan sosiaalisen reaktorin”, paineistaminen on täynnä ”hallitsemattomia kansalaisärsytyksen purkauksia, jotka saattavat johtaa peruuttamattomaan epävakauteen, josta löytyy varottavia esimerkkejä 1980- ja 1990-luvuilta”.

”Venäjän valtio on vuosisatojen ajan selviytynyt karuine ja istutettuine poliittisine sisätiloineen ainoastaan pyrkimällä väsymättä omien rajojensa ulkopuolelle”, Kremlin takapiru sanoo. ”Venäjälle jatkuva laajentuminen ei ole vain ajatus, vaan historiallisen olemassaolomme eksistentiaalinen edellytys.”

”Keisarilliset tekniikat ovat tehokkaita vielä nykyäänkin, kun imperiumit on nimetty uudelleen suurvalloiksi. Krimin konsensus on elävä esimerkki yhteiskunnan lujittamisesta naapurimaan kaaoksen kustannuksella. Brysselin ja Washingtonin valitukset Moskovan sekaantumisesta ja siitä, että merkittäviä konflikteja eri puolilla maailmaa on mahdotonta ratkaista ilman Venäjän osallistumista, osoittavat, että valtiomme ei ole menettänyt imperialistisia vaistojaan”, Surkov kehuu.

”Suurin erilaisten häiriöiden aiheuttaja maailman poliittisilla markkinoilla on kuitenkin Yhdysvallat”, harmaa kardinaali huokaa. Hän myöntää sarkastisen oloisesti, että ”amerikkalainen epävakaus” on ollut ”kannattava tavaramerkki”, jonka ”kysyntä on ollut ilmiömäistä”.

”Valtio kompensoi surrealistisen talousarvionsa villiä epätasapainoa dollarin järjettömällä liikkeellelaskulla, joka ei enää pitkään aikaan ole ollut niinkään rahaa, vaan pikemminkin taloudellisen entropian yksikkö, kaaoksen virus, joka levittää talouskuplien ja epätasapainon pandemiaa koko planeetalle”, Surkov muotoilee.

”Värivallankumousten ja rakentavien sotien vienti, joka on näennäisesti pysähdyksissä, jatkuu välittömästi, kunhan demokratian maahantuojiksi aikovat ovat hieman rentoutuneet. Yhdysvaltojen kokeellinen etiikka nostattaa myrskyn afrikkalaisten, aasialaisten ja meidän euraasialaisten päissä ja järkyttää traditionalistien mieliä”, entinen neuvonantaja arvioi.

Myös toinen suurvalta, Kiina, saa runokirjankin julkaisseelta Surkovilta kommentin entropia -teeman hengessä. Hänen mielestään ”Kiinan maltillisuus peittää alleen kurinalaisen kansakunnan keräämät valtavat kaaoksen varannot”. Surkov väittää, että ”jos painaisi korvansa Kiinan muuria vasten, tuon kiehunnan voisi kuulla”.

Kuvitteleeko imperiaalisissa sfääreissä liitelevä venäläisideologi avaruuteen jo matkaavan Kiinan romahtavan Neuvostoliiton tavoin? Olipa Aasian suurvallan sisäpolitiikasta ja sosiaalisesta luottoluokitusjärjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, Xi Jinpingin johtama Kiinan ”kapitalistinen kommunismi” vaikuttaa vastustuskykyisemmältä ja maan järjestelmä vakaammalta kuin neuvostososialismi koskaan.

”Peking nousee tasaisesti maailman yläpuolelle ja geopoliittinen tilanne muistuttaa monia ihmisiä elämästä Vesuviuksen tulivuoren lähettyvillä: kaikki on hyvin, mutta kun Kiina alkaa purkautua, mistä paikasta tulee Pompeji”, Surkov spekuloi.

Surkovin tajunnanvirta tavoittaa myös Euroopan. Unioni, ”joka on kummallisessa kvanttitilassa, joko vielä muodostumassa tai jo hajoamassa, voi pitkällä aikavälillä olla sekä kaaoksen lähde että sen vaimentaja”.

Surkovista jälkimmäinen vaihtoehto, eli EU:n hajoaminen, ”näyttää todennäköisemmältä ainakin lyhyellä aikavälillä, koska eurokraattinen hallintorakenne on löyhä ja täysin toimimaton”. Jos tämä suuntaus jatkuu, EU:sta tulee ”kukoistava poliittinen kaatopaikka, jonne eri puolilta planeettaa saapuvat kulkurit ja vakoojat kasaavat mädäntyvää luokka- ja rotuvihamielisyyttä”.

Suurten valtioiden poliittisten järjestelmien ”sosiaalisia entropiapäästöjä, kuten niiden talouksien hiilidioksidipäästöjä”, voidaan periaatteessa hallita. Mutta missä määrin geopoliittisten erojen on syvennyttävä, ennen kuin suurvallat pääsevät yhteisymmärrykseen uudesta tavasta elää yhdessä?

Historialliset esimerkit ovat Surkoville pettymys. ”Sekä Münsterin rauhansopimukset, Wienin kongressi ja Jaltan konferenssi olivat mahdollisia ja onnistuneita vasta sen jälkeen, kun kaaos oli saavuttanut helvetin tason.”

Harmaan kardinaalin mielestä ”vaikutuspiirien uusjako” olisi tarpeen. Ja ”ennemmin tai myöhemmin, virallisesti tai epävirallisesti, salaa tai avoimesti”, se tulee hänen mukaansa ”väistämättä tapahtumaan”. Tämä näkemys ei varmasti miellytä Ukrainan, Baltian maiden tai vaikkapa Suomen turvallisuuspoliittisia kiihkoilijoita.

”Jos sopimusta ei synny, supervaltojen synnyttämät myrskyisät virtaukset alkavat törmätä toisiinsa ja synnyttävät tuhoisia geopoliittisia myrskyjä. Tällaisten törmäysten välttämiseksi kukin virta on kanavoitava omaan suuntaansa”, Surkov ideoi kuin jotain uuden ajan Molotov-Ribbentrop-sopimusta mielessään laatien.

Sillä välin maailma nauttii hetken ”moninapaisuudesta, Neuvostoliiton jälkeisten nationalismien ja suvereniteettien paraatista”. Mutta seuraavassa historiallisessa syklissä ”nyt unohdettu globalisaatio ja kansainvälistyminen” palaavat ja ohittavat tämän hämärän moninapaisuuden.

Silloin voi käydä niin, Surkov uskoo, että ”Venäjä saa oman osuutensa maiden (tai pikemminkin tilojen) uudesta maailmanjärjestyksestä, mikä vahvistaa sen asemaa yhtenä harvoista globalisaattoreista, kuten se oli Kolmannen Rooman tai Kolmannen internationaalin aikakausina”.

Venäjän laajentumista Surkov ei pidä hyvänä eikä pahana asiana, vaan ennemminkin fysiikan maailmaan kuuluvana lainalaisuutena. Suurvaltojen välisten ”vaikutusalueiden” rajaamisella on kiire, jos halutaan välttää suuren luokan yhteenotot moninapaisessa tai navattomassa maailmassa, jossa taistelu tekoälyherruudesta jatkuu.

Markku Siira Australia, hybridisota, Kiina, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Xi Jinping, Yleinen

Australialaisvaatimus: Kiinan Xi poistettava vallasta

Australiasta kuuluu kummia. Koronakriisin aikana kenguruiden maa tuntuu muuttuneen itse dystooppiseksi poliisivaltioksi tiukkoine sulkutiloineen, mutta silti sieltä tihkuu esiin Kiinaan kohdistuvaa vihaa, eikä se johdu koronaviruksesta, vaan kovenevasta geopoliittisesta pelistä.

Esimerkkinä tästä, maan puolustusministeriön tiedusteluorganisaation Kiina-osaston entinen päällikkö Paul Monk myöntää täysin avoimesti, että Kiina on anglofonisen maailman tärkein kohdemaa, jonka johtaja Xi Jinping sekä koko ”taantumuksellinen” kommunistinen puolue täytyy kammeta vallasta.

Monk kirjoittaa, että ”Afganistanin katastrofi on häirinnyt meitä useiden viikkojen ajan, mutta Kiina on silti päävastustaja”. Hänen mielestään ydinsukellusvenelaivueen hankinta Yhdysvalloista merkitsee ”dramaattista uutta vakavuutta strategisessa ajattelussamme”. Tuleva Quad-maiden turvallisuuskonferenssi lisää Monkista tunnetta siitä, että Indopasifisella merialueella ”reagoidaan johdonmukaisesti Kiinan kasvavaan itsevarmuuteen”.

Monk pelkää Kiinan kasvavaa valtaa, joka on uhka lännen hegemonialle. Tämän vuoksi ”Xi on syrjäytettävä vallasta ja Kiinassa on vihdoinkin avattava laaja tie demokraattisille uudistuksille”. Kommunistisen puolueen olisi ”siirryttävä demokraattiseen hallintoon samalla tavalla kuin Taiwan ja Etelä-Korea 1980-luvun lopulla”. Quad-maiden pitäisi ryhtyä avoimesti vaatimaan tällaista siirtymää, aussisotahaukka esittää.

Monk väittää Kiinan uhkaavan ryhtyä ”avoimeen sotaan Taiwanin alistamiseksi”. Yhdysvaltojen, Intian, Japanin ja Australian täytyy nousta vastarintaan ”Kiinan hyökkäystä” vastaan. On löydettävä konsensus niiden kesken, jotka ovat huolissaan Kiinan presidentin ”ylimielisyydestä”.

Xi Jinpingin johdolla Kiinaa on viety ”taaksepäin totalitaariseen hallintoon”, joka ”uhkaa monia naapureitaan”, Monk kiihtyy. Xi on ”edistyksen sekä avoimuuden ja oikeusvaltioperiaatteen vihollinen kansainvälisesti”. Häntä on vastustettava ja Monkin mielestä Quad-nelikon tulisi toimia keihäänkärkenä tässä kamppailussa.

Monk muistuttaa, että ”Xin diktatuuri on liittoutunut Putinin hallinnon kanssa Moskovassa ja kovan linjan Raisin/Islamilaisen vallankumouskaartin hallinnon kanssa Teheranissa”. Nyt on aika havahtua siihen vaaraan, jonka tämä aiheuttaa ”maailmanjärjestykselle, rauhalle ja hyvinvoinnille”. Monkia huolettaa myös se, että yhdessä ”taantumuksellisten liittolaistensa” kanssa, Xin Kiina on työntämässä Yhdysvaltoja pois Itä-Aasian rannikolta.

Monk inttää, että Kiinassa ”tarvitaan kipeästi demokraattista siirtymää”. Tätä hän on toivonut jo pitkään, mutta Kiinan kommunistinen puolue ei ole ”onnistunut toteuttamaan sitä”. ”Xi ilmentää tätä epäonnistumista ja siksi hänen on lähdettävä”, australialainen vaatii.

Miksi tällainen vallanvaihto tapahtuisi Kiinassa? Monk luottaa ilmeisesti siihen, että kommunistisesta puolueesta löytyy tahoja, jotka ymmärtävät, että ”jatkuva vaurastuminen edellyttää merkittäviä rakenteellisia uudistuksia”, mukaan lukien ”poliittisen avautumisen”. Tämä on todettu myös Kiinan kehitystutkimuskeskuksen ja Maailmanpankin yhteisraportissa nimeltä ”Kiina 2030”.

Mutta eikö Kiinan kasvutulos olekin loistava? Eikö se ole valmis syrjäyttämään Yhdysvallat maailman suurimpana taloutena? Eikö se aio luoda valuutta-alueen, joka kilpailee dollarin kanssa? Monk kiistää tämän ja uskoo itsepintaisesti, että ”kommunistisen puolueen viime vuosikymmenen aikana harjoittaman makrotaloudellisen ja sisäisen sortopolitiikan valtava tehottomuus” viittaa muuhun.

Sitten hän jatkaa älyvapaata fantasiointiaan siitä, kuinka Xi Jinpingiä vastaan toteutettua ”hypoteettista vallankaappausta” seuraisi ilmoitus Kiinan ”demokraattisesta siirtymävaiheesta”. Monkin kuvitelmat Kiinan tulevaisuudennäkymistä vaikuttavat jokseenkin harhaisilta, mutta vastaavia skenaarioita hän on pyöritellyt mielessään jo 2000-luvun alkupuolelta lähtien.

Poliittisesti Monk ja hänen hengenheimolaisensa toivovat siirtymää ”Itä-Aasian malliin” Japanin, Etelä-Korean ja Taiwanin tapaan. Länsi haluaa Kiinasta siis lannistetun ja miehitetyn vasallivaltion. Tämän suunnitelman tiellä on kuitenkin ”jääräpäinen Xi” ja hänen kansallismielinen lähipiirinsä.

Monk toistaa, että ”Xin on lähdettävä” Kiinan johdosta, samalla poistuisi myös kommunistien ”taantumuksellinen diktatuuri”. Tämän on oltava Quad-maiden virallinen kanta. Kuin hurmoksessa, Monk intoilee, että tästä vaatimuksesta on tultava ”mantra”, jota hoetaan, kunnes ”sotaisa” tai ”romahtava” Xin Kiina on korvattu länsivaikutteisella, ulkoa ohjatulla ”demokratialla”.

Elämme erikoisia aikoja, kun ministeriön entinen virkamies – nykyisin ”julkinen intellektuelli” – ajaa sanomalehtikirjoituksessa avoimesti vallankaappausta ja itsenäisen valtion presidentin syrjäyttämistä keinolla millä hyvänsä. Mutta lännen hybridisodankäynti Kiinaa vastaan tulee varmasti tästä vain kiihtymään.

Markku Siira geopolitiikka, Sauli Niinistö, turvallisuuspolitiikka, Ukraina, ulkopolitiikka, Venäjä, Yleinen

Niinistö ja Krimin kysymys – Helsingin paha henki Ukrainassa

Presidentti Sauli Niinistö osoitti jälleen harkintakyvyn puutetta (tai itsepintaista halua näyttää olevansa maamme johtava Lännen™ infosotamies), sillä hän osallistui maanantaina Krimin palauttamisesta haaveilevan Krim-foorumin (Crimea Platform), ”huippukokoukseen” Ukrainan Kiovassa.

Kokousta isännöi Ukrainan koomikko-presidentti Volodymyr Zelenskyi ja sen tarkoituksena oli hänen mukaansa ”Krimin kysymyksen esillä pitäminen kansainvälisessä yhteistyössä ja Krimin tilanteeseen liittyvän kansainvälisen koordinaation vahvistaminen”.

Tilaisuuteen osallistui ukrainalaislähteiden mukaan edustajia 44:stä eri valtiosta ja kansainvälisestä järjestöstä. Paikalla oli edustajia myös Euroopan unionin jäsenmaista. Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel osallistui kokoukseen toistaen, ettei EU tunnusta Krimin niemimaata ja Sevastopolia osaksi Venäjää.

Mitään mullistavaa ei poliitikkojen ja virkamiesten Kiovassa patsastelu saanut aikaan. Niinistö ehdotti haastattelussa, että ”itä-Ukrainan konfliktin osapuolet sitoutuisivat noudattamaan Minskin sopimusta”, jossa vaaditaan muun muassa raskaiden aseiden poisvetämistä alueelta. Vuonna 2015 neuvoteltua sopimusta ei ole siirretty käytäntöön, eikä Zelenskyin hallintokaan tunnu siitä innostuvan, vaan jatkaa Donetskin ja Luhanskin alueiden kapinallisten ja siviiliväestön pommittamista.

Niinistö ei sentään usko, että Ukrainan ja Venäjän välisiä ongelmia ratkaistaisiin tällaisissa kokoontumisissa, vaan kyseessä oli lähinnä ”myötätunnon osoittaminen Ukrainalle”. Venäjän mielestä kyseessä oli pikemminkin ”epäystävällinen ele”, mutta sellaisiin on Kreml saanut euromaiden taholta tottua Ukrainan Maidanin jälkeen.

Niinistö vakuutti, että ”Suomi tukee kansainvälisiä ponnisteluja Ukrainan alueellisen integriteetin palauttamiseksi”. Sopii kysyä, sisältyykö tähän ”tukeen” osallistuminen sotilaalliseen iskuun Venäjää vastaan, sillä Krimin niemimaata ei noin vain enää palauteta lännetetyn Ukrainan osaksi.

Niinistön matka sisälsi myös yrityksen lobata hänen viimeisintä ideaansa uudesta Etykin kokoontumisesta, jota hän saisi isännöidä ikään kuin poliittisen uransa loppuhuipentumana. Krim-foorumin kokouksessa Niinistö peräänkuulutti jälleen kylmän sodan aikaista ”Helsingin henkeä”, joka olisi nyt tarpeen.

Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut Krim päätyi Ukrainalle, kun Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov päätti lahjoittaa sen ystävyyden osoituksena vuonna 1954. Lahjoituksella ei ollut tuolloin vielä suurta käytännön merkitystä, sillä Ukrainakin oli neuvostotasavalta.

Krimin asukkaista valtaosa on venäläisiä. Venäjä liitti Krimin takaisin itseensä kansanäänestyksen jälkeen, Ukrainassa vuonna 2014 tapahtuneen, lännen masinoiman vallankaappauksen myötä. Krimin asukkaat olivat toivoneet paluuta Venäjän yhteyteen jo 1990-luvulta lähtien.

Krimin sijaan kokousvieraiden olisi kannattanut pohtia akuutimpia reaalipoliittisia kysymyksiä. Seitsemän vuoden ajan Ukraina on ollut Yhdysvaltojen suorassa valvonnassa. Amerikan geopoliittisia intressejä ajaessaan, ukrainalaiset ovat joutuneet erilleen perinteisistä naapureistaan. Mitä tapahtuu, kun lännen rahahanat menevät kiinni ja Yhdysvallat vetäytyy romahtaneesta valtiosta?

Kokeeko Ukraina vielä Afganistanin kohtalon, kuten opposition kansanedustaja Ilja Kiva on epäillyt. ”Kuvat, joita näemme tänään Kabulin lentokentältä, ovat itse asiassa Ukrainan tulevaisuus, kun ne, jotka palvelivat Yhdysvaltojen hallintoa maansa intressit hyläten, juoksevat karkuun tuhottuaan talouden ja takertuvat pois lentävien amerikkalaiskoneiden laskutelineisiin”, Kiva on esittänyt hirtehisesti.

Markku Siira Afganistan, Donald Trump, Iso-Britannia, Joe Biden, ulkopolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Brittiarvio: Afganistanin jälkeen Pax Americana on ohi – samoin Nato

Brittiläisessä Guardian-lehdessä Simon Tisdall kirjoittaa, että Afganistanin jälkeen Pax Americana (ts. toisen maailmansodan jälkeen vallinnut Yhdysvaltojen hallitseva sotilaallinen ja taloudellinen asema) on ohi. Myös sotilasliitto Nato on mennyttä kalua. ”Oli jo aikakin”, Tisdall kertoo mielipiteensä.

Mitä enemmän Joe Biden on yrittänyt vierittää syytä Afganistanin kaaoksesta pois Yhdysvaltojen niskoilta, sitä suuremmaksi on kasvanut railo Yhdysvaltojen ja Britannian sekä euroliittolaisten välillä.

”Tämä Yhdysvaltojen presidentti, joka saarnaa monenkeskisyyden hyveistä, mutta toimii kuitenkin yksin, on tehnyt muutamassa viikossa enemmän heikentääkseen länsiliittoutumaa kuin Donald Trump koskaan kaikilla möläytyksillään”, väittää Tisdall.

Kaiken kaikkiaan tämä ei ehkä olekaan niin huono lopputulos. Tilinteon hetken oli koitettava. Bushin ja Blairin hyökkäys Irakiin oli historiallinen virhe, jota he eivät vieläkään myönnä. Barack Obaman isku Syyriaan oli myös häpeällinen. Nyt 20 vuotta kestänyt erittäin kallis Afganistanin interventio on päättymässä katastrofiin, pakolaiskaaokseen ja uuteen terrorismin uhkaan, joka vaikuttaa jälleen kerran pääasiassa Eurooppaan.

”Jos Yhdysvaltojen johtajuus johtaa tähän, kuka sitä tarvitsee”, Tisdall kysyy suorasukaisesti. Kun Amerikka leikkii maailmanpoliisia, moni liittolainen joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Kierre toistuu ja pelko kasvaa, että Yhdysvaltojen vasallit vedetään mukaan uuteen ”ikuiseen sotaan”, tällä kertaa Kiinan kanssa.

Tisdall on vakuuttunut, ettei Trump keksinyt ”Amerikka ensin”-slogania; Biden on vain tämän pitkäaikaisen poliittisen linjan uusin edustaja. Tämän päivän Afganistan on tämän ilmiön uusin geopoliittinen ilmentymä (ja tuskin viimeinen).

George W. Bush kirjoitti vuonna 2010 ilmestyneissä muistelmissaan Ratkaisun hetket (Decision Points), kuinka Afganistaniin mentiin juurikin kansakunnan rakentaminen ja demokratisaatio mielessä. Viikko sitten Biden kielsi tämän televisiopuheessaan, väittäen, että Afganistaniin hyökättiin vain syyskuun 11. päivän terrori-iskun vuoksi. Tisdallin mielestä Bidenin väite on ”irvokkaasti valheellinen”.

Yhdysvaltojen johtoaseman horjuminen on järkyttänyt syvästi brittiläisiä ja eurooppalaisia atlantisteja. Kun Biden sanoi, etteivät amerikkalaisjoukkojen sotilaalliset sijoitukset merentakaisiin konflikteihin ole kansallisen edun mukaisia, amerikkalaishegemonian alla kasvaneista länsimielisistä tämä oli varmasti tyrmistyttävää kuultavaa.

Ilmeinen opetus Euroopan johtajille ja Brexit-Britannialle on se, että Washingtoniin ei voi enää luottaa, jos on koskaan voinutkaan, Tisdall synkistelee. ”Afganistan on viimeisin todiste siitä, että Yhdysvallat, kuten jokainen muukin kansallisvaltio, toimii viime kädessä omien etujensa mukaisesti”, hän artikuloi itsestäänselvyyden.

Vuoden 1945 jälkeen Yhdysvalloille sopi, että se lujitti uutta fyysistä ja taloudellista valtaansa Euroopassa ja hillitsi siten kilpailijaansa Neuvostoliittoa. Tästä johtuva Trumanin oppi, jossa puolustettiin ”yleisiä vapauksia”, perustui pääasiassa oman edun tavoitteluun. Nyt, kun Yhdysvaltojen valta suhteessa Kiinaan vähenee ja uusia haasteita syntyy, oman edun tavoittelu vaatii uudelleenarviointia, priorisointia ja entisten sidonnaisuuksien supistamista.

Tisdall katsoo, että vetäytyminen Afganistanista olisi ymmärrettävä laajemmassa kontekstissa, sillä Bidenin seuraajat tuskin toimivat kovinkaan eri tavalla. ”EU:n jäsenvaltioiden, Britannian kanssa tai ilman, on vihdoinkin lunastettava vuosien puheet uskottavien ja riippumattomien eurooppalaisten puolustus- ja turvallisuusvalmiuksien rakentamisesta”, eurohenkinen toimittaja vaatii.

Afganistanin hanke epäonnistui. Pax Americanan ja Bidenin pahoittelemien ”loputtomien sotilasoperaatioiden” tahrima aikakausi on onneksi päättymässä. Myös ”diskreditoitu ja huonosti johdettu” sotilasliitto Nato on Tisdallista ”aikansa elänyt”. Jos turvallisuusarkkitehtuuria ei osata päivittää, länsiliittouma ei ehkä ole enää kauan olemassa.

Markku Siira Afganistan, Euraasia, geopolitiikka, Islam, maailmanjärjestys, Taliban, ulkopolitiikka, Yleinen

Talibanin valtaannousu porttina euraasialaiseen järjestykseen

Afganistania jälleen hallitseva Taliban-liike on pitänyt ensimmäisen lehdistötilaisuutensa Kabulissa tiistaina. Tilaisuuden transkriptio on luettavissa eri uutissivustoilta.

Talibanin tiedottaja Zabihullah Mujahid aloitti lehdistötilaisuuden siteeraamalla Koraania sekä ”onnittelemalla kansakuntaa voitosta, joka on saavutettu ulkomaalaisten karkottamisen myötä”.

Verrattuna vuosien 1996 ja 2001 välisen ajan hallintoon, jolloin liike viimeksi hallitsi Afganistania, nyky-Taliban otti sovittelevamman linjan. Eri maiden toimittajille väännettiin asioita rautalangasta.

Tiedottaja Mujahid muun muassa ilmoitti Talibanin haluavan ”rauhanomaiset suhteet muiden maiden kanssa”. ”Emme halua sisäisiä tai ulkopuolisia vihollisia”, hän painotti ikään kuin viestinä naapurimaille, joita terrorismi ja alueen epävakaus ovat huolettaneet.

Talibanin uudistuneen linjan mukaan puhuttiin myös ”naisten oikeuksista. Naisilla on ”oikeus työskennellä sekä opiskella”, ja Mujahid kaavaili afgaaninaisille ”aktiivista yhteiskunnallista roolia islamin puitteissa”

Taliban ilmoitti myös laajamittaisista armahduksista, jotta yhteiskuntaa päästäisiin pian rakentamaan yhdessä. Armahdus koskisi aiemmin afgaaniarmeijalle työskennelleitä sotilaita sekä kansainvälisiä joukkoja auttaneita afganistanilaisia työntekijöitä ja tulkkeja.

Mujahid lisäsi, että maasta pakenemaan pyrkivät afgaanit voisivat palata koteihinsa ilman pelkoa siitä, että heitä vahingoitettaisiin.

Mujahidin mukaan kostotoimia ei suunnitella edes Talibania vastaan taistelleille sotilaille saati länsimaiden tukemalle afgaanihallitukselle. ”Kukaan ei vahingoita teitä, eikä koputtele ovillenne”, Mujahid lupasi.

Tiedottajan mielestä nykypäivän Talibanin sekä kaksikymmentä vuotta sitten vallassa olleen Talibanin välillä on ”valtava ero”.

Taliban toivoo, että nyt kun konflikti on ohi, sodan runtelemaa maata ryhdytään jälleenrakentamaan ja taloutta elvyttämään. ”Vuorovaikutus kansainvälisen yhteisön ja muiden maiden kanssa jatkuu”, Mujahid vakuutti.

Islamilainen emiraatti aikoo jatkossa toimia avoimesti päivänvalossa, toisin kuin Yhdysvaltojen johtamaa liittoumaa vastaan käydyn sodan aikana, jolloin liikkeen johtohahmot pysyivät ymmärrettävistä turvallisuussyistä poissa parrasvaloista.

”Pikku hiljaa maailma näkee kaikki johtajamme. Salaperäisyyden varjoa ei tule olemaan”, eräs nimettömänä pysyttelevä Taliban-edustaja on sanonut uutistoimisto Reutersille.

Talibanien poliittis-uskonnollinen liike on siis palannut valtaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen, ja ellei radikaalia käännettä tapahdu, Afganistanissa, Keski-Aasiassa ja laajemmin Euraasiassa, on alkamassa uusi ja merkittävä historiallinen vaihe.

Jos lännen sotilaallisiin interventioihin ja terroristiseen epävakauteen ei enää palata, Afganistanin alue voi toimia omalta osaltaan katalysaattorina Kiinan ja Venäjän euraasialaisen unelman toteutumiselle ja kansainvälisen järjestelmän siirtymiselle moninapaisuuteen, Amerikka-johtoisen länsikeskeisen ajanjakson jälkeen.