”Australian hallituksen reaktio koronavirukseen on herättänyt kauhua länsimaissa”, kirjoittaa saarivaltiossa asuva saksalainen toimittaja, analyytikko ja esseisti Nicolas Hausdorf. Tosin valtamedia on pitänyt aiheen pimennossa, eivätkä ihmisoikeusaktivistitkaan ole puuttuneet maan tilanteeseen.
Joukkomielenosoitukset, joilla protestoitiin maailman pisintä sulkutilaa vastaan – Melbournessa, Victorian osavaltion pääkaupungissa, työväenpuolueen pääministerin Daniel Andrewsin aikana – kriminalisoitiin, mikä johti rumaan poliisiväkivaltaan.
Sosiaalisessa mediassa maailmalle levisi videoita poliiseista, jotka vangitsivat raskaana olevia naisia mielenosoituksiin yllyttämisestä, pippurisumuttivat ja pahoinpitelivät ikäihmisiä, kuristivat nuoria naisia, koska he eivät käyttäneet kasvomaskeja ja ampuivat kumiluodeilla rauhallisesti vetäytyviä mielenosoittajia.
Australian pohjoisalueella ja Länsi-Australian osavaltiossa koronarokotteesta kieltäytyville on määrätty ankaria sakkoja, Hausdorf selittää. Viikkoja kestäneiden satojentuhansien ihmisten mielenosoitusten jälkeen Victoria hyväksyi hiljattain pandemialain, joka antaa hallitukselle valtuudet määrätä rangaistussakkoja maskittomille ja vankilatuomioita yrittäjille, jotka eivät noudata vaadittuja ”terveysmääräyksiä”.
Saksalaiskirjoittajan mielestä on vielä tätäkin pahaenteisempää, että Australian osavaltiot ovat rakentaneet keskitysleirejä muistuttavia joukkokaranteenitiloja. Viimeaikaisissa tapauksissa negatiivisen testituloksen saaneita henkilöitä on pidetty vankeina vastoin tahtoaan ja leireille on suljettu myös kansalaisia, jotka eivät ole noudattaneet terveysmääräyksiä.
Australian hallitus väittää edelleen, että paljon suurempi katastrofi olisi iskenyt maahan, ellei sen ankaraa politiikkaa olisi toteutettu. Viranomaiset ovat puolustautuneet vetoamalla hyperbolisiin ennusteisiin pahimmista mahdollisista koronaskenaarioista. Kuten nyt jo hyvin tiedetään, tämä paisuteltu ”pandemia” ei ole mikään musta surma.
Hausdorf katsoo aivan oikein, ettei Australiaa pitäisi tarkastella erillään muista läntisistä valtioista, vaan se pitäisi nähdä ”laajemman länsimaisen poliittisen vallankumouksen eturintamana, jossa teknokraattinen konvergenssihallinto on asettunut liberaalien oikeuksien perinteitä vastaan”.
Nämä oikeudet, joista myös Euroopan unionissa huudellaan silloin, kun ajetaan federalistien omia intressejä, ovat nyt jääneet enemmän tai vähemmän virallisen julkisen keskustelun varjoon, ja niistä on tullut yhä useampien raa’an poliittisen reaktion haastavien mielenosoittajien normatiivisia vaatimuksia.
Australian poliittinen konteksti on kuitenkin myös muilla tavoin erityinen. Runsaiden luonnonvarojensa ansiosta maa ei ole kärsinyt taloudellisesta taantumasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, mikä erottaa sen muiden länsimaiden kehityskulusta, joihin taantuma ja finanssikriisi ovat vaikuttaneet voimakkaasti.
Maasta on tullut näennäisesti menestyksekäs ”valtamerellisen kolmannen tien” edustaja, jossa hallintotapa on jossain Singaporen lain ja järjestyksen sekä länsimaisen individualismin ja angloeurooppalaisten oikeudellisten ja poliittisten perinteiden välimaastossa.
Hausdorfille Australia on erottunut ”useimpia eurooppalaisia valtioita korkeammalla elintasolla ja hyvin hoidetuilla ja turvallisilla sisäkaupungeilla”, mikä on ennen korona-aikaa ollut ”silmiinpistävä vastakohta Lontoon ja Pariisin kaltaisille pääkaupungeille, joissa rikollisuus, kodittomuus ja maahanmuuttajien ghetot ovat lisääntyneet erityisesti vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen”.
Australialaisen keskiluokan ”naiivin provinssihenkinen politiikkakäsitys, jossa odotetaan, että politiikka ratkaistaan vaaliuurnilla”, on nyt kuitenkin kohdannut ”globaalin hallinnan todellisuuden, jossa keskitytään geostrategisiin ja teknis-taloudellisiin välttämättömyyksiin”.
Globaalit vallanpitäjät ovat varanneet Australialle alisteisen roolin, koska se on ”liian pieni ja teknologisesti, teollisesti ja sotilaallisesti riippuvainen omatakseen omaa painoarvoa kansainvälisellä näyttämöllä”. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana Australian perinteisten ”viiden silmän” tiedustelukumppaneiden ja Kiinan nopeasti kasvavan poliittisen vaikutusvallan välille on kehittynyt syvä ristiriita.
Kiina on jo pitkään ollut Australian merkittävin kauppakumppani, joka hyödyntää voimakkaasti kengurumaan valtavia luonnonvaroja, kasvattaen samalla tulovirtoja maahanmuuton, matkailun ja koulutuksen saroilla. Ennen vuotta 2020 erityisesti Australian sisäkaupunkeihin alkoi virrata hyvin toimeentulevia kiinalaisopiskelijoita, jotka tukivat kasvavaa vähittäiskauppa-, kiinteistö- ja luksussektoria.
Pandemian aiheuttamat sulkutilat ja kansainvälisten suhteiden päivittäminen ovat jyrkästi muuttaneet maiden välisiä suhteita. Kiinaa on ärsyttänyt se, että Australia vaati ”kansainvälistä” tutkimusta koronapandemian alkuperästä: tämä on Australian ulko- ja turvallisuuspolitiikan yksiselitteinen käänne takaisin perinteisten angloamerikkalaisten kumppaniensa suuntaan.
Kiina piti Australian äskettäistä ilmoitusta AUKUS-sopimuksesta ja ydinkäyttöisten sukellusveneiden hankkimisesta – mikä on tähän asti ollut vain YK:n turvallisuusneuvoston ydinasevaltojen ja Intian etuoikeus – myös merkkinä angloallianssin aggressiivisuudesta ja reagoi siihen sen mukaisesti.
Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole ihme, että Australia sai roolinsa koekenttänä globaalissa pandemiapoliittisessa vallankumouksessa, jossa yksilön, yhteisön ja valtion välinen suhde piirretään uudelleen länsimaissa ja mallia otetaan angloamerikkalaisten ykköskilpailijasta, Kiinasta.
Australian ominaispiirteet, kuten pieni englanninkielinen väestö, ovat luoneet sille roolin testialustana, jossa teknologioita voidaan kokeilla ”vaarantamatta [….] mainetta ydinmarkkinoilla”. Maassa nyt käytössä olevat ankarat toimenpiteet otetaan todennäköisesti käyttöön myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, Hausdorf arvioi.
Näihin toimenpiteisiin on liitetty Australian oikeusjärjestelmän lähes täydellinen tuhoaminen. Huolimatta maan verrattain liberaalista tapaoikeuteen (engl. common law) pohjautuvasta perustuslaista, australialaiset tuomioistuimet ovat nyt todenneet, että koronarajoituksia voidaan toteuttaa ilman valvontaa, koska Australiassa ei ole kansalaisten perusoikeuksia turvaavaa Bill of Rights -lakia.
Esimerkkeinä perusoikeuksien polkemisesta, rokotekriittinen asianajaja Nathan Buckley on väliaikaisesti pidätetty virantoimituksesta ja Lyndall Dean, Australian vaikutusvaltaisen Fair Work Commissionin, ”reilun työn komission”, rokotevelvoitteita vastustava varapuheenjohtaja, on määrätty rajoitettuun virantoimitukseen.
Tällaiset rangaistustoimet osoittavat, miten horjuva ”oikeusvaltio” Australiasta on tullut. Lisäksi mahdollisesti kiistanalaiset ja laittomat sakot voidaan nyt yksipuolisesti nostaa pankkitileiltä: tämä on saksalaisanalyytikosta ”selvä askel kohti sosiaalisen luottoluokituksen ja digitaalisen valuutan järjestelmää, jonka avulla hallitukset voivat suoraan valvoa yksityistä varallisuutta ja takavarikoida varoja”.
Vaikka Australian toimenpiteet tulkitaan helposti paikallisen ja omalaatuisen ylilyönnin tulokseksi, geopoliittinen näkökulma ja koronatoimenpiteiden maailmanlaajuinen synkronoitu käyttöönotto viittaavat siihen, että ne ovat enemmänkin järjestelmällisiä ja tuskin pelkästään hallitusten itsensä keksimiä.
Niin sanotun omikronmuunnoksen ihmeellisestä ilmestymisestä lähtien on käynyt selväksi, että Australian kaltaisia toimenpiteitä aiotaan toteuttaa myös pohjoisella pallonpuoliskolla. Itävalta ja Saksa ovat jo ilmoittaneet tulevista pakkorokotuksista ja ankarista sakkojärjestelmistä. Vastaavanlaisia suunnitelmia laadittaneen jo muissakin Euroopan unionin maissa.
Hausdorfin mukaan tämä tarkoittaa sitä, että ”länsimainen eliitti on tehnyt päätöksensä”. Lyhyen välivaiheen ajan Donald Trump hidasti ”Yhdysvaltojen imperialistista hanketta” ja elvytti presidentti Andrew Jacksonin politiikan perinnettä, mutta nyt valmistaudutaan jälleen ”globaaliin teknokraattiseen lähentymiseen”.
Koronakuristusote ja Maailman talousfoorumin kuuluttama ”suuri uudelleenkäynnistys” on tulkittava ”uudeksi liikekannallepanoksi, jonka tavoitteena on poistaa kaikki oikeudelliset ja kulttuuriset pidäkkeet, jotka estävät neljännen teollisen vallankumouksen, joka on julistettu uudeksi taloudelliseksi supersykliksi digitaalisen ja geneettisen teknologian risteyskohdassa”.
Ensimmäisen teollisen vallankumouksen tapaan neljäs teollinen vallankumous merkitsee yhteisomaisuuden purkamisen nopeuttamista. Kun aiemmin valtio anasti itselleen vain maan, resurssit ja työvoiman, tällä kertaa valtion ja teollisuuden yhteenliittymä aikoo pakkolunastaa jopa yksittäiset ihmiskehot.
”Tavoitteena on luoda kulttuurinen, oikeudellinen ja logistinen ennakkotapaus teollis- ja tekijänoikeussuojatun, suurelta osin testaamattoman biotekniikan ruiskuttamiselle kansalaisten kehoihin, samalla kun poliittiseen ja oikeudelliseen suojeluun ei enää turvauduta”, Hausdorf väittää. Pääomalle hyödyttömäksi käyneitä ”ylijäämäväestöjä” käytetään vakuutena ”uuden biopoliittisen järjestelmän rakentamisessa, joka tähtää elämän täydelliseen hallintaan”.
Samaan aikaan ”uudet infrastruktuurit kaksinkertaistuvat sota-ajan talouden infrastruktuureiksi, joissa korostuvat tehostettu biovalvonta, sotilassensuuri, uudelleenmuotoillut toimitusketjut, väkijoukkojen hallinta ja keskitysleirit”. Tässä yhteydessä Australia paljastaa strategisen merkityksensä, kun otetaan huomioon viimeaikaiset kiivaat keskustelut Kiinan kanssa Taiwanin asemasta.
Koronakriisi on Hausdorfista ”osa laajempaa länsimaisen mielikuvituksen kriisiä geopolitiikan ja ekologian risteyskohdassa, jossa väestö muuttuu tarpeettomaksi ja teknisen hallinnan alaiseksi”.
Viime kädessä väestömassoilla ja myös hallinnoijien välittäjänä toimivalla luokalla ei ole mitään voitettavaa, mutta paljon menetettävää. Nyt toteutumassa oleva autoritaarinen paradigma on ”sellaisen eliitin suunnittelema, joka pitää itseään jo erillisenä lajina ja se, mitä me nyt käymme läpi, on 1900-luvun älymystön artikuloiman instrumentalistisen ajattelun huipentuma”.
”Olemassaolo on silvottu globaalin teknologisen kehystämisen olemuksettomaksi massaksi. Tämän kompleksin nykyinen hysteerinen signalointi ja kiihtyvä julmuus osoittavat kuitenkin sen otteen antropologiset rajat. Kasvava joukkovastarinta globaalia koronadiktatuuria vastaan on merkki sen tulevasta tuhosta”, Hausdorf uskoo.
Kykeneekö jo miltei kaiken omistava, hybristisesti käyttäytyvä etuoikeutettujen luokka misantrooppisine ideoineen käsittämään minkä radikaalin kansalaisten heräämisprosessin he ovat toimillaan aloittaneet? Vai jatkaako enemmistö edelleen ”lähes normaalia elämäänsä” syvässä koronahypnoosissa, kunnes täysdigitalisoitu maailmanvankila on valmis?
Markku Siira 