Markku Siira geopolitiikka, hybridisota, Iso-Britannia, Kazakstan, Länsi, sisäpolitiikka, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, värivallankumous, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Värivallankumouksen virittelyä Kazakstanissa

Kazakstanissa puhjenneet levottomuudet ovat pakottaneet presidentti Kassym-Jomart Tokajevin julistamaan maahan poikkeustilan.

Eri uutislähteiden mukaan nestekaasun hinnankorotuksista alkunsa saaneet mielenosoitukset muuttuivat pian väkivaltaisiksi. Hallituksen rakennuksia sytytettiin tuleen ja mielenosoittajat, mellakkapoliisit ja armeija ottivat yhteen eri puolilla Kazakstania.

”Katuprotestit”, joita on syytetty myös länsivaltojen aloittamaksi vallanvaihto-operaatioksi, ovat laajimmat sitten maan itsenäistymisen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Yhdysvallat kiistää olevansa millään lailla osallinen Kazakstanin mellakointiin.

Kazakstanissa kuvatuilla videoilla kuuluu räjähdyksiä, kaduilla näkyy palaneita poliisiautoja ja panssariajoneuvojakin on liikenteessä. Useat maan ministeriöiden, poliisin ja lentokenttien verkkosivut olivat jonkin aikaa tavoittamattomissa yhteyskatkon vuoksi.

Jotain tilanteen vakavuudesta kertonee sekin, että presidentti Tokajev on neuvotellut puhelimitse Putinin ja Lukašenkon kanssa ja kutsunut apuun myös ”Euraasian Naton”, eli Venäjän johtaman Kollektiivisen turvallisuusjärjestön, jonka rauhanturvaajia on jo lennätetty maahan.

En jaksa uskoa, että mielenosoittajat eri puolilla maata ryntäävät samaan aikaan kaduille aseistautuneina, ampuvat kuoliaaksi poliiseja ja yrittävät vallata tärkeimpiä hallintorakennuksia pelkän polttoaineen hinnan noston vuoksi.

Mikäli kyseessä olisi ollut vain huoli kazakstanilaisten autoissaan käyttämän nestekaasun kuluttajahintojen voimakkaasta noususta, miksi mielenosoittajien ”vaatimuslistalla” oli myös ultimaatumi hallitukselle, että ”kaikki suhteet Venäjään olisi katkaistava”? Tällainen teko rampauttaisi vain Kazakstanin taloutta.

Uhkavaatimus kuulostaa enemmän geopoliittiselta tavoitteelta, joten on hyvinkin mahdollista, että läntiset tiedustelupalvelut yrittävät ajaa Kazakstanin sekasortoon Ukrainan tyylisen Maidanin luomiseksi. Kazakstan ei toimisi sen jälkeen ainoastaan tukikohtana Venäjän horjuttamiselle, vaan myös Kiinan uuden silkkitien tuhoamiselle.

Kazakstanin mielenilmaukset ja hyökkäykset hallintoa vastaan sattuivat myös perin sopivasti juuri ennen kuin Venäjän on määrä neuvotella Yhdysvaltojen ja Pohjois-Atlantin liiton kanssa ”ydinasevalvonnasta ja Ukrainan tilanteesta” Sveitsin Genevessä.

Markku Siira Donald Trump, geopolitiikka, globalismi, hybridisota, Iso-Britannia, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, maailmanjärjestys, Nato, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Xi Jinping, Yhdysvallat, Yleinen

Trumpin paluu ja Naton hajoaminen

Venäläisen politiikan tutkijan, psykologian ja valtiotieteen tohtorin Igor Panarinin kolmas suomenkielinen kirja on tullut painosta. Aiemmin Panarinilta on julkaistu suomeksi kaksi teosta: Hybridisodat (2019) ja Nato hajoaa, oletko valmis? (2020). Olen lukenut kyseiset teokset ja kirjoittanut niistä arviot, joten miksipä ”ei kahta ilman kolmatta”.

Panarinin uutukainen, Trumpin paluu ja Naton hajoaminen (2022), on laajennettu ja päivitetty laitos aiemmasta Nato-kirjasta ja jatkaa venäläisakateemikon tutulla linjalla: kaiken ikävän takana ovat ”Lontoon pankkiirit”, britti-imperiumin perustanut rahavalta, joka vaikuttaa edelleen niin Yhdysvaltojen kuin monien muidenkin maiden taustalla.

Panarinin geopoliittisissa pohdinnoissa on jokseenkin esoteerinen taustavire. Hän antaa ymmärtää, että maailmassa on meneillään ”globaali hyvän ja pahan taistelu”, jota käydään ”kansallispatrioottien” ja ”Lontoosta johdettujen trotskilaisten globalistien” välillä. Olisivatkin asiat näin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Myös Pohjois-Atlantin liitto, North Atlantic Treaty Organisation, eli tutummin Nato, on Panarinin mielestä periaatteessa brittiläinen hirviöluomus ja kontrollin väline. Perustajiin kuului väkeä englantilaisten ja amerikkalaisten varhaisista tiedustelupalveluista, Winston Churchilliakaan unohtamatta.

Panarin käy kirjassaan läpi Naton sotarikoksia ja eri maita vastaan kohdistuneita hyökkäyksiä ja vallanvaihto-operaatioita, aina Jugoslavian pommituksista Turkin Recep Tayyip Erdoğanin ja Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkon syrjäyttämisyrityksiin ja Afganistanin pitkään sotaan.

Valko-Venäjän värivallankumous käsitellään heti kärkeen. Lukašenkon vastaisessa käsikirjoituksessa on Panarinin mukaan nähtävissä toimintatapoja, joita on kehitelty jo pitkään: myös 2000-luvun alun Kuubassa esiin marssitettiin Fidel Castron vastainen ”demokratia-aktivistien” liike, Damas de Blanco eli ”naiset valkoisissa”, aivan kuten Valko-Venäjälläkin.

Koko ajan kirjassa on läsnä myös Panarinin suosikkijenkki, Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump, joka on venäläiskirjailijan mielestä ”paras vaihtoehto” Amerikan johtoon Joe Bidenin kauden jälkeenkin. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, mutta Trumpia fanittavat qanonistit saavat Panarinilta tukea uskomuksilleen. Itse olen huomattavasti skeptisempi.

Kriittinen lukija voisi itse asiassa väittää, että moni Panarinin esittämä näkemys on vain epärealistista toiveajattelua. Venäläistutkija myöntää, että hänellä on ”geopoliittinen unelma”, jossa Naton korvaisi ”Kiinalla vahvistettu Etyj” ja ”presidentit Putin, Xi ja Trump” laskisivat perustan uudelle ”monenkeskiselle maailmanjärjestykselle”.

Panarin käsittelee myös koronavirusta, jonka hän katsoo olevan alkujaan ”biologinen ase” lännen globalistien vihollisia, kuten Kiinaa ja Irania, vastaan. Tämän massiivisen operaation alullepanijaksi hän osoittaa Yhdysvaltojen ”syvävaltion” ja ”siihen liittyvät rakenteet ja ihmiset, joiden keskus on Lontoossa”. Viidennen kolonnan edustajia löytyy toki Kiinasta, Venäjältä ja muistakin maista.

”Taisteluvirus”, jota levittämässä oli ”Gladio, Nato-blokin salainen terroristiverkosto”, laskettiin liikkeelle monissa maissa, mutta pahempaa on Panarinin mielestä ”kauhupandemia”, disinformaatiokampanja, joka iskee voimakkaammin kuin virus ja joka ”aiheuttaa ihmiskunnalle flunssan sijaan psykologisia ongelmia”.

Miten sotilasliitto Nato sitten kaatuu ja vahvistuuko ”Trumpin perintö”, kun ”kompuroiva Biden ja vaalivilppi” heikentävät länsimaisen demokratian uskottavuutta? Panarin pyörittelee erilaisia hajoamisskenaarioita, joissa myös ”angloamerikkalainen ultraliberaali postkoloniaalinen poliittinen malli” lähenee romahdustaan.

Parisataa-sivuinen teos on viihteellistä luettavaa, hieman poliittisen jännitysromaanin tavoin, olipa kaikista esitetyistä väitteistä sitten mitä mieltä hyvänsä. Historiallinen fakta ja fiktio, Panarinin eksentriset ”ehdotukset ja hypoteesit”, sekoittuvat tässä venäläisessä mielikuvitusleikissä. Kirjassa on myös Panarinin jälkisanat suomalaisille lukijoille.

Markku Siira Eurooppa, Iso-Britannia, koronapassi, koronavirus, polarisaatio, politiikka, rajoitukset, rokotteet, tulevaisuus, Yleinen

Rokotepassien absurdi teatteri

Lionel Shriver kirjoittaa The Spectator-lehdessä, kuinka jo elokuussa brittiläinen kansanterveyslaitos julkaisi tietoja, jotka osoittivat, että rokottaminen ei suojaa merkittävästi koronavirustartunnalta. Shriver toteaa myös, että kaikki koronapassilla toteutettavat kansalaisten erottelut ovat järjettömiä.

”Uudemmat tiedot ovat vahvistaneet tätä kesän johtopäätöstä”, brittitoimittaja lisää. ”Kaikissa yli 30-vuotiaiden ikäryhmissä Yhdistyneessä kuningaskunnassa covid-tartuntojen määrä 100 000:ta kohti on nyt korkeampi rokotettujen kuin rokottamattomien keskuudessa.”

Itse asiassa 40-79-vuotiaiden ikäryhmissä tartuntaluvut ovat rokotettujen keskuudessa yli kaksi kertaa korkeammat kuin rokottamattomien keskuudessa. Mistähän tämä mahtaisi johtua? Epäluotettavasta testistä, itse rokotteesta, vai jostain muusta? Shriver ei tietenkään uskalla väittää, että koko ”pandemia” olisi vain tilastovääristelyyn ja pelon lietsontaan perustuvaa huijausta.

Shriver sentään myöntää, että rokotepassien järjetön teatteri Euroopassa on enemmän kuin turhaa. ”Pubien ja yökerhojen portinvartiointi edistää väärää käsitystä – tilastollista valhetta – siitä, että jalkakäytävälle karkotettu rokottamaton väki muodostaa paljon suuremman tartuntatautiuhan kuin läheisessä pöydässä istuvat ruokailijat, jotka ovat laillasi saaneet rokotuksen”, hän sanailee.

Viranomaisten jääräpäinen kieltäytyminen myöntämästä faktoja johtaa katastrofaalisiin seurauksiin (Shriver ei tätä sano, mutta ehkä siihen juuri pyritäänkin?). Esimerkiksi Englannin aikuissosiaalityön alalla on jo nyt yli 100 000 avointa työpaikkaa, rokottamattomien hoitokotien henkilökunnan pakollinen erottaminen voisi sulkea jopa 500 laitosta, joita kansakunnalla ei ole varaa menettää. Toimittaisiinko näin, jos meneillään olisi oikea tartuntatautiepidemia?

Yhdysvalloissa oikeusistuimet ovat toistaiseksi pysäyttäneet presidentti Joe Bidenin määräyksen, jonka mukaan kaikkien amerikkalaisten yritysten, joilla on vähintään 100 työntekijää, on vaadittava koko henkilökuntansa rokottamista tai suostuttava rasittaviin viikoittaisiin testeihin, ja jokaista rokottamatonta työntekijää kohti on määrättävä peräti 14 000 dollarin sakko.

Itävalta on asettanut koko kahden miljoonan rokottamattoman väestönsä lukkojen taakse. Jo ennestään rokottamattomilta on kielletty pääsy ravintoloihin, parturikampaamoihin ja elokuvateattereihin ja nyt nämä paarialuokkaan siirretyt kansalaiset saavat poistua kotoaan vain välttämättömille ostoksille ja töihin. Uusimpana siirtona hallitus on sittemmin laajentanut rajoitustoimia myös rokotteen jo ottaneisiin kansalaisiin ja ensi helmikuussa astuu voimaan rokotepakko.

”Myytti erittäin tartuttavista rokotevastaisista, jotka levittävät ruttoa kuin rotat keskiajalla, on lisännyt tarpeetonta vihanpitoa ja vastakkainasettelua”, Shriver kirjoittaa. Massapsykoosi on tehnyt tehtävänsä ja toimittaja mainitsee, kuinka ”eräs hänen New Yorkissa asuva ystävänsä oli ilmoittanut hiljattain toivovansa, että kaikki rokottamattomat yksinkertaisesti kuolisivat”. Samanlaisia älyvapaita kommentteja on kuultu jo Suomessakin.

Hallitukset ovat rokoteajattelun kärjessä kiinnittäneet itsensä tuotteeseen. Ne ovat liittoutuneet lääketeollisuuden kanssa, Shriver arvioi, ajatellen, että onnistuessaan rokote lisäisi myös sitä suosittaneen hallituksen suosiota. Valtavirran tiedotusvälineet ja suuri osa lääketieteen edustajista ovat ryhtyneet kaikki yhden tuotteen mannekiineiksi, vaikka tämän ”turvalliseksi ja tehokkaaksi” väitetty injektio ei olekaan tuottanut haluttua tulosta.

Kaikki nämä tahot pitävät yhteistyössä yllä manikealaista sosiaalista jakoa, jossa täytyisi olla varauksetta rokottautumisen puolesta, muuten ei ole kunnon kansalainen. Rokotteiden riskien tai koronarajoitusten arvosteleminen taas tekee sinusta pelätyn ”rokotevastaisen”, vaikka juuri fanaattinen usko rokotteen täydelliseen hyvyyteen kuulostaa huomattavasti mielipuolisemmalta.

”Tuote on kuitenkin pieni pettymys”, myöntää jopa kahteen kertaan rokottautunut brittitoimittaja. Se ei selvästikään estä virusta pyyhkäisemästä vahvasti rokotettujen väestöjen läpi. Kyseessä on siis mainosongelma; tuotteiden tarjoajat ovat taipuvaisia lupaamaan liikoja. Shriver ottaa vertailukohteeksi hiustenlähtöhoitomainokset, joissa ei yleensä kehuta, että se ”stimuloi pientä follikkelin kasvua”, vaan pikemminkin, että se ”parantaa kaljuuntumisen”.

Tarpeettomia rokotuksia puoltavat hallitukset eivät uskalla perääntyä väitteissään. ”Ei estä sinua sairastumasta tai edes sairastuttamasta muita ihmisiä, mutta estää joskus kuoleman”, on Shriveristä aika heikko mainoslause. Samaan aikaan joukko rokotettuja saa haittavaikutuksia, huippu-urheilijoita lyyhistyy sydänkohtauksiin ja alkaa näyttää siltä, että yhä synkemmäksi muodostuvaa kokonaiskuvaa yritetään häivyttää näkyviltä.

Shriverin mielestä lääketieteelliset perusteet rokottamattomien välttämiselle eivät ole vakuuttavia ja rokotepassit ja työelämän velvoitteet toimivat puhtaasti kiristyksen välineinä. Kuten eräs tuomari totesi Bidenin määräyksen jäädyttämisen yhteydessä, ”valtuutuksen todellinen tarkoitus ei ole parantaa työturvallisuutta, vaan lisätä rokotteiden käyttöä kaikin keinoin”.

”Suuri osa länsimaisesta kansanterveyspolitiikasta on nyt järjenvastaista. Hallitusten olisi irrottauduttava tuotteesta. Sen sijaan ne ovat irrottautuneet tosiasioista”, Shriver kuittaa.

Markku Siira Brexit, Iso-Britannia, politiikka, Yleinen

Globaali Britannia?

Vuonna 2016 järjestetyn EU-kansanäänestyksen jälkeen brittipoliitikot mainostoimistoineen ovat yrittäneet kohottaa saarivaltion profiilia visiolla ”globaalista Britanniasta”. Kyseessä on konservatiivipuolueen kokoon kyhäämä ohjelma maan tulevaisuutta varten.

Se on matkaesite Britanniasta, joka ottaa menneisyyden suuruudesta mallia vähemmän mairittelevaan nykyhetkeen. Kuten brexitööri-kansanedustaja Jacob Rees-Mogg on todennut, britit ovat historialtaan ”globaali kansakunta”, vaikka ”valtionlaiva on ollut satamassa vuodesta 1973 lähtien”. Nyt kun EU-ero on toteutunut, engelsmannit voivat ”jälleen kerran lähteä avomerelle ja tarkastella koko maailmaa kapean Euroopan sijaan”.

Kriitikot, kuten brexitiä vastustanut Robert Saunders, ovat nähneet tässä merivallan ”imperialistista nostalgiaa”: jokin on jo taakse jäänyttä elämää, eikä siihen voi palata kuin mielikuvituksessa. Ehkä toinen sana olisi ”kieltäminen”, sillä nykyään eri yhteyksissä käytetty anglistinen denialismi tulee mieleen Downing Streetin nykyaivoituksista, joissa yritetään päivittää geopoliittista asemaa Kiinan nousua vasten.

”Globaalin Britannian” ydinajatus on nimittäin se, että mikään ei ole muuttunut: Britannia voi tässä visiossa nauttia samasta arvovallasta kuin kolonialismin aikoihin. Tosin imperiumin sijaan monet euroeroa vaatineet britit innostuivat enemmän ”pienestä saaresta, joka on aina pärjännyt omillaan”, sekä eksentrisestä kansasta, joka on ”urheasti voittanut vastoinkäymiset”. Teknokraattien ja pankkiirien ”globaalin Britannian” rinnalla elää realistisempi narratiivi ”pikku-Britanniasta”.

Kykenevätkö globaalin Britannian kauppamiehet sovittamaan yhteen nämä kaksi ristiriitaiselta vaikuttavaa näkemystä? Ensimmäisessä Britannia nähdään maailmanlaajuisena titaanina, toisessa pienenä saarena, joka on ”kokoaan suurempi” ja ”painaa yli oman painonsa maailmassa”.

Kahden maailmansodan aikana, kun tappio oli todellakin mahdollinen, kansallista hegemoniaa tukevat aatteet vahvistivat jossakin määrin brittiläistä kansanmoraalia. Nykyään näillä iskulauseilla vedotaan ”loistavaan menneisyyteen tulevaisuuden mallina” ja pyyhitään samalla kansan muistista kaikki se väkivalta ja roistomaisuus, mikä teki Britanniasta kerran mahtailevan suurvallan.

Tarinassa, jossa juhlitaan pienuutta ja kerrotaan kunniakkaista voitoista mahdottomia mahdollisuuksia vastaan, ei ole juurikaan tilaa Britannian sotakoneistolle, talousmahdille, kavalalle ulkomaan tiedustelupalvelulle ja maailmanlaajuiselle imperiumille, jonka synkkä panos sotarikoksissa ja vallanvaihto-operaatioissa ei useinkaan tule esiin Yhdysvaltojen viedessä mediatilan.

Millainen on Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuus tämän päivän maailmannäyttämöllä? Mikä on ”globaalin Britannian” tarkoitus uudella geopoliittisella aikakaudella? Brexitöörit hehkuttivat aiemmin ajatusta eurosääntelystä vapautetusta vapaakauppasaaresta ja ”itsenäisestä Englannista”.

YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä, yhtenä Naton johtavista sotilasmahdeista ja maailman kuudenneksi suurimpana taloutena Yhdistynyt kuningaskunta voi edelleen käyttää vaikutusvaltaa, mutta kuten on nähty esimerkiksi Hongkongin sisäisissä muutoksissa, silläkin on rajansa. Nyt olisi järkevää keskittyä huolehtimaan kotimaan kriiseistä.

Nykymaailmassa, jossa Britannian armeijan on määrä kutistua pienimmäksi sitten vuoden 1714, on epärealistista ehdottaa, että Yhdistynyt kuningaskunta voisi johtaa muuta maailmaa väkisin: maavallat ajavat jo merivaltojen ohi, vaikka anglomaiden allianssi yrittääkin taistella Kiinaa vastaan. Jäljelle jää toki finanssieliitin valta, jota ohjataan Lontoon Cityn kautta.

Yhdistynyt kuningaskunta aikoo kuitenkin yrittää vastata nykyajan haasteisiin ja säilyttää kilpailukykynsä. Innovaatio- ja tiedepolitiikasta on tulossa ensisijainen kunnianhimoinen tavoite. Kallistuminen kohti Indopasifista aluetta luo uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia haasteita suhteessa Kiinaan. Uudessa monenvälisessä järjestelmässä Britannia pyrkii asemoitumaan omaa valtioetuaan ajaen. Myös uhkakuva Venäjästä on yhä ennallaan brittien vakoojia vilisevässä infosotatarinassa.

Brittiläinen maailmankuva tunkee yhä koteihin vähintään television draamasarjojen välityksellä. Anglofiileille monarkismi ja saarivaltion historia saattavat riittää, mutta Boris Johnsonin hallinnon olisi kuitenkin vielä osoitettava muulle maailmalle, että ”globaali Britannia” on todellisuutta, eikä vain epärealistinen iskulause, jonka takaa paljastuvat monikulttuuristuneen brittiyhteiskunnan epäkohdat ja sisäiset ongelmat.

Markku Siira Carl Schmitt, filosofia, geopolitiikka, hegemonia, Iso-Britannia, Länsi, liberalismi, politiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Carl Schmitt ja merisairas länsi

Saksalaisen oikeusfilosofin ja poliittisen teoreetikon Carl Schmittin mukaan maailmanhistoria koostuu toisiaan vastaan kamppailevista maa- ja merivalloista. Liberaalia järjestystä nykyajassa kritisoiva Srdja Trifkovic löytää Schmittin teoksista vastauksia aikamme ongelmiin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtaman lännen patologioihin.

Schmitt ei toki ollut ensimmäinen, joka oli havainnut tämän ilmiön, Trifkovic huomauttaa. Vastaavaa on dokumentoitu kautta historian, aina ”Ateenan ja Spartan välisestä taistelusta peloponnesolaissodassa”. Tänä päivänä potentiaalisesti kohtalokas kilpailu jatkuu ”Amerikan – joka on paradigmaattinen talassokratia eli merivaltakunta – ja tellurokraattisen eli maalla toimivan Kiinan välillä”.

Schmitt totesi, että ”ihmisen olemassaolon historiallinen muoto” on sidoksissa maahan. Maata, jolla asumme, leikkaavat rajat, jotka erottavat sen, mikä on meidän ja mikä jonkun toisen. Se erottaa ”ystävät vihollisista, sodan rauhasta ja soturit siviileistä”.

Valtamerillä taas ei ole selkeitä rajoja saati keskipistettä: meren hallintaa ei ole rajoitettu samalla tavalla kuin maan hallintaa. Schmittistä tämä oli ”globaalin interventionismin opin ydin”. Wienin kongressin jälkeen Manner-Euroopan suurvallat ja toisaalta Iso-Britannia ja sen ulkopuoliset perilliset loivat kaksi hyvin erilaista, mutta symmetristä oikeusjärjestystä – toinen maa- ja toinen merialueille – jotka synnyttivät kaksi hyvin erilaista käsitystä sodankäynnistä.

Englannin teollinen vallankumous ja sen teknologinen edistys, väitti Schmitt, johtui sen eliittiluokan päätöksestä kääntyä merelle ja käynnistää näin planetaarinen tilallinen vallankumous. Siitä lähtien Brittein saaria ei enää voitu pitää osana Eurooppaa. Brittiläinen imperiumi kolonisoi, siinä missä nykyajan ylikansalliset jättiyhtiöt globalisoivat.

Britanniasta tuli maasta irrallinen, merellä kelluva sotalaiva. Britannian saariasema alkoi ilmentää Britannian valtuuttamaa tehtävää hallita aaltoja. Merkittävää on, että Britannia hallitsi merta julistamalla sen ehdotonta ja loukkaamatonta vapautta. Britannia pohjusti näin tietä vapauden liberaalin, abstraktin, irrotetun ja muka universaalin käsitteen syntymiselle.

Vastapainoksi talassokraattiselle universalismille ja sille ominaiselle monopoliselle valta-aseman tavoittelulle Schmitt kehitti Großraum-käsitteen ”suurista tiloista”, pluralistisen, moninapaisen maailman rakennusaineeksi. Nämä autonomiset tilat toimisivat mahdollisen hegemonin hillitsijänä. Tämä oli sekä mahdollista että välttämätöntä, koska maailma on ”pluriversaali” moninaisuus, joka luonnostaan vastustaa yhden vallan monopolia.

Vielä kylmän sodan hyytävimpinä vuosina Schmitt oli vakuuttunut siitä, että maailman väliaikainen kaksinapainen jakautuminen Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, kapitalismin ja sosialismin leireihin, ei ollut alkusoittoa maailman yhtenäisyydelle vaan uudelle moninaisuudelle. Ovatko Schmittin profetiat jo käymässä toteen?

Schmitt jäljitti selkeän yhteyden meren nomoksen ja vapaakaupan, kapitalismin, parlamentarismin, konstitutionalismin ja ihmisoikeuksien ideologian nousun välillä, Trifkovic selventää. Poliittisen kieltäminen taloudellisen ja moraalisen universalismin hyväksi on merellinen ilmiö; moderni itsessään on pohjimmiltaan merellinen.

Liberalismin tulva valtioon teki nykyaikaisista yhteiskunnista ”nestemäisiä”: kuten meri, liberaali järjestys on epävakaa ja alati liikkeessä. ”Painavasta tehdään kevyttä, kollektiivinen yksilöllistyy, identiteetit eivät ole enää kiinteitä tai pysyviä – vapaasti kelluvassa nestemäisessä maailmassa ne myös purjehtivat satamasta toiseen”, Trifkovic runoilee Schmittiä jäljitellen.

Tämä on nestemäinen moderniteetin maailma, joka perustuu valistuksen perintöön, näkemykseen ihmisestä täysin autonomisena subjektina, joka on riippumaton kaikista luonnollisista, uskonnollisista ja historiallisista rajoituksista, joka kykenee rakentamaan oman todellisuutensa ja luomaan itsensä jatkuvasti uudelleen.

Ihmisen irrottautuminen maasta ja kääntyminen merelle muuttui ”individualismiin, universalismiin ja progressiivisuuteen perustuvaksi emansipaatiohankkeeksi”, Trifkovic näkee. Totalitaariset suuntaukset olivat aina olennainen osa tätä kaikesta irtautumisen pyrkimystä, jonka fanaattisuudessa kaikki koti- ja ulkomaiset viholliset kriminalisoidaan. Talassokratia ei tunne fyysisiä rajoja, se ei hyväksy minkäänlaisia rajoja.

Trifkovicin mielestä Schmittin ajatukset maasta ja merestä auttavat ymmärtämään ”liberalismin, taloudellisen globalisaation ja oman aikamme vasemmistolaisen ideologian välisen orgaanisen yhteyden”. Yhteys ei ole satunnainen eikä väliaikainen. Se on ilmeinen amerikkalaisessa yrityseliitissä, joka yksimielisesti ja innokkaasti asettuu postmodernin vasemmiston puolelle.

Amerikkalaiseen paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuuluva Trifkovic arvioi, ettei ole mahdollista olla sosiaalinen ja kulttuurinen konservatiivi, joka tukee perinteisiä instituutioita, tapoja ja uskomuksia, mutta on samaan aikaan liberaali vapaan markkinatalouden kannattaja. Ei ole mahdollista olla konservatiivi ja silti perustella Yhdysvaltojen planetaarista interventionismia ja patologista pyrkimystä maailmanlaajuiseen hegemoniaan.

Vasemmiston retoriikka, sen vastustus taloudellista globalisaatiota, kotimaista eriarvoisuutta ja reaalipalkkojen laskua vastaan, on yhtä merkityksetöntä, jos se samanaikaisesti tukee monikulttuurisuutta, avoimia rajoja, massamaahanmuuttoa, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, identiteettipolitiikkaa ja ”humanitaarisia interventioita”.

Trifkovic on nähnyt, että Yhdysvallat on nykymaailmassa ”selvästi ainoa suurvalta, joka torjuu päättäväisesti kaikenlaisen alueellisen realismin”. Amerikka on ”ainoa suurvalta, joka pitää kiinni deterritorialisoidusta, puhtaasti ideologisesta ja avoimen hegemonisesta etujensa määrittelystä”.

Julistettuaan 1990-luvulla Amerikan kuvitteellisen kansainvälisen yhteisön johtajaksi Washingtonin ulkopoliittiset päättäjät kehittivät ajattelutavan ja ottivat käyttöön strategioita ja poliittisia linjauksia, joita on ylimielisesti luonnehdittu ”Amerikan hyväntahtoiseksi globaaliksi hegemoniaksi”. Todellisuudessa kyse on postmodernista valtapolitiikasta, joka on vain peitetty ”demokratian edistämisen” ja ”ihmisoikeuksien puolustamisen” retoriikalla.

Historia osoittaa, että kun tasavalloista tulee imperiumeja, rappio ja normien romahtaminen ovat väistämättömiä. Rooman tasavalta oli vahva yhteisö, joka perustui kunnian ja isänmaallisuuden maataloushyveisiin. Se oli täysin erilainen kuin historioitsija Edward Gibbonin kuvaus myöhäisestä keisarillisesta Roomasta, jota pidettiin pystyssä muukalaismassoilla ja jonka asukkaat vajosivat ”iljettäväksi ja kurjistuneeksi kansaksi”.

Tämä on ”monimuotoisuus”, joka on mennyt sekaisin ja joka on yhtä lailla tappava sekä isäntäorganismille että vieraille tunkeutujille. Tällainen on ”uppoava länsi”: tämän päivän Amerikka, Britannia itsenäistyneine siirtokuntineen ja nykyinen Eurooppa liittovaltiopyrkimyksineen.

Uuskonservatiivis-uusliberaalin duopolin ”merisairaus”, ideologisesti messiaaninen paradigma, tulee jatkamaan vallankäyttöään vielä jonkin aikaa, todellisten ihmisten ja todellisten yhteisöjen vahingoksi kaikkialla. Se kieltää kaikkien sellaisten valtiojärjestelmien legitimiteetin, jotka eivät ole sen oman käskyvallan, indoktrinaation ja rangaistavan valvonnan alaisia.

Trifkovicista tämä ”sama järjestelmä, joka varasti vuoden 2020 vaalit – ja joka tukeutuu samaan pysyvään valtiokoneistoon – on jatkossakin suurin yksittäinen uhka republikaanisen vapauden kutistuvalle jäänteelle kotimaassa, rauhalle ja vakaudelle ulkomailla ja järkevästi määritellyille amerikkalaisille intresseille kaikkialla”.

Lähes kahdeksan vuosikymmentä sen jälkeen, kun Carl Schmitt julkaisi teoksensa Land und Meer: Eine weltgeschichtliche Betrachtung, hänen sanomansa resonoi niiden kanssa, jotka sinnikkäästi uskovat, että peli ei ole pelattu. Legitiimin kansainvälisen järjestyksen on hyväksyttävä ja integroitava poliittisten yhteisöjen moninaisuus, joilla on erilaiset, itsemääritellyt kansalliset poliittiset identiteetit. Tässä projektissa euraasialaiset maavallat, Kiina ja Venäjä, ovat avainasemassa.

Markku Siira Afganistan, Donald Trump, Iso-Britannia, Joe Biden, ulkopolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Brittiarvio: Afganistanin jälkeen Pax Americana on ohi – samoin Nato

Brittiläisessä Guardian-lehdessä Simon Tisdall kirjoittaa, että Afganistanin jälkeen Pax Americana (ts. toisen maailmansodan jälkeen vallinnut Yhdysvaltojen hallitseva sotilaallinen ja taloudellinen asema) on ohi. Myös sotilasliitto Nato on mennyttä kalua. ”Oli jo aikakin”, Tisdall kertoo mielipiteensä.

Mitä enemmän Joe Biden on yrittänyt vierittää syytä Afganistanin kaaoksesta pois Yhdysvaltojen niskoilta, sitä suuremmaksi on kasvanut railo Yhdysvaltojen ja Britannian sekä euroliittolaisten välillä.

”Tämä Yhdysvaltojen presidentti, joka saarnaa monenkeskisyyden hyveistä, mutta toimii kuitenkin yksin, on tehnyt muutamassa viikossa enemmän heikentääkseen länsiliittoutumaa kuin Donald Trump koskaan kaikilla möläytyksillään”, väittää Tisdall.

Kaiken kaikkiaan tämä ei ehkä olekaan niin huono lopputulos. Tilinteon hetken oli koitettava. Bushin ja Blairin hyökkäys Irakiin oli historiallinen virhe, jota he eivät vieläkään myönnä. Barack Obaman isku Syyriaan oli myös häpeällinen. Nyt 20 vuotta kestänyt erittäin kallis Afganistanin interventio on päättymässä katastrofiin, pakolaiskaaokseen ja uuteen terrorismin uhkaan, joka vaikuttaa jälleen kerran pääasiassa Eurooppaan.

”Jos Yhdysvaltojen johtajuus johtaa tähän, kuka sitä tarvitsee”, Tisdall kysyy suorasukaisesti. Kun Amerikka leikkii maailmanpoliisia, moni liittolainen joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Kierre toistuu ja pelko kasvaa, että Yhdysvaltojen vasallit vedetään mukaan uuteen ”ikuiseen sotaan”, tällä kertaa Kiinan kanssa.

Tisdall on vakuuttunut, ettei Trump keksinyt ”Amerikka ensin”-slogania; Biden on vain tämän pitkäaikaisen poliittisen linjan uusin edustaja. Tämän päivän Afganistan on tämän ilmiön uusin geopoliittinen ilmentymä (ja tuskin viimeinen).

George W. Bush kirjoitti vuonna 2010 ilmestyneissä muistelmissaan Ratkaisun hetket (Decision Points), kuinka Afganistaniin mentiin juurikin kansakunnan rakentaminen ja demokratisaatio mielessä. Viikko sitten Biden kielsi tämän televisiopuheessaan, väittäen, että Afganistaniin hyökättiin vain syyskuun 11. päivän terrori-iskun vuoksi. Tisdallin mielestä Bidenin väite on ”irvokkaasti valheellinen”.

Yhdysvaltojen johtoaseman horjuminen on järkyttänyt syvästi brittiläisiä ja eurooppalaisia atlantisteja. Kun Biden sanoi, etteivät amerikkalaisjoukkojen sotilaalliset sijoitukset merentakaisiin konflikteihin ole kansallisen edun mukaisia, amerikkalaishegemonian alla kasvaneista länsimielisistä tämä oli varmasti tyrmistyttävää kuultavaa.

Ilmeinen opetus Euroopan johtajille ja Brexit-Britannialle on se, että Washingtoniin ei voi enää luottaa, jos on koskaan voinutkaan, Tisdall synkistelee. ”Afganistan on viimeisin todiste siitä, että Yhdysvallat, kuten jokainen muukin kansallisvaltio, toimii viime kädessä omien etujensa mukaisesti”, hän artikuloi itsestäänselvyyden.

Vuoden 1945 jälkeen Yhdysvalloille sopi, että se lujitti uutta fyysistä ja taloudellista valtaansa Euroopassa ja hillitsi siten kilpailijaansa Neuvostoliittoa. Tästä johtuva Trumanin oppi, jossa puolustettiin ”yleisiä vapauksia”, perustui pääasiassa oman edun tavoitteluun. Nyt, kun Yhdysvaltojen valta suhteessa Kiinaan vähenee ja uusia haasteita syntyy, oman edun tavoittelu vaatii uudelleenarviointia, priorisointia ja entisten sidonnaisuuksien supistamista.

Tisdall katsoo, että vetäytyminen Afganistanista olisi ymmärrettävä laajemmassa kontekstissa, sillä Bidenin seuraajat tuskin toimivat kovinkaan eri tavalla. ”EU:n jäsenvaltioiden, Britannian kanssa tai ilman, on vihdoinkin lunastettava vuosien puheet uskottavien ja riippumattomien eurooppalaisten puolustus- ja turvallisuusvalmiuksien rakentamisesta”, eurohenkinen toimittaja vaatii.

Afganistanin hanke epäonnistui. Pax Americanan ja Bidenin pahoittelemien ”loputtomien sotilasoperaatioiden” tahrima aikakausi on onneksi päättymässä. Myös ”diskreditoitu ja huonosti johdettu” sotilasliitto Nato on Tisdallista ”aikansa elänyt”. Jos turvallisuusarkkitehtuuria ei osata päivittää, länsiliittouma ei ehkä ole enää kauan olemassa.