Markku Siira Afganistan, Taliban, tulevaisuus, Yleinen

Talibanit ja absurdi vaatimus inklusiivisesta hallituksesta

Talibanien perustettua väliaikaishallituksensa, sen kokoonpano ei ole miellyttänyt kaikkia islamilaisen emiraatin naapureita, eikä sitä länsijohtoista ”kansainvälistä yhteisöä”, joka on aina näihin päiviin asti hybristisesti kuvitellut kaikkien maiden ennen pitkää omaksuvan kulttuuriset eroavaisuudet syövyttävän toksisen liberalismin.

Pakistanin pääkaupungissa Islamabadissa sijaitsevan maanpuolustuskorkeakoulun uskonnon ja maailmanpolitiikan professori Ejaz Akram, on analysoinut Afganistanin tilannetta toimittaja Pepe Escobarin pyynnöstä.

Tohtori Ejazilla on tarvittavaa auktoriteettia paitsi kartoittaa alueen geopoliittista tilaa, myös kritisoida talibaneille esitettyjä vaatimuksia, sekä ehdottaa realistisia keinoja Afganistanin tervehdyttämiseksi pitkän sodan jälkeen.

Keskityn itse lähinnä siihen, kuinka arvon tohtori murskaa ulkovaltojen vaatimukset ”inklusiivisesta”, eli kaikki osapuolet sisällyttävästä hallituksesta, pelkän logiikan avulla. Aiheesta kiinnostunut voi perehtyä Ejaz Akramin kattavaan analyysiin lukemalla Escobarin kokoaman artikkelin ”Kirje talibaneille”.

Afganistanissa ei tapahtunut pelkkä hallituksen vaihtuminen. Hallituksesta puhutaan vasta sen jälkeen, kun valtion muodostaminen on saatu päätökseen. Lännen pystyttämä epävakaa ”nukkevaltio” paikallisine kätyreineen – joka oli vastuussa oman kansansa tappamisesta ja vieraan demokratia-aatteen levittämisestä alueella – syrjäytettiin Taliban-liikkeen toimesta.

Pakistanilaisprofessori ei pidä järkevänä, että ”viidettä kolonnaa” kohdeltaisiin silkkihansikkain tai heitä otettaisiin mukaan uuteen hallintoon. He voisivat tehdä tyhjäksi afgaanien puoli vuosisataa kestäneen kamppailun ulkomaista valtaa vastaan. ”Tämä on kuin pyytäisi kirurgia olemaan poistamatta kaikkea syöpäkudosta syöpäpotilaalta, koska siitä voi olla hyötyä myöhemmin”, Ejaz ironisoi.

”Valtiolla on oltava monopoli oikeutettuun väkivallan käyttöön. Kaikki muut ryhmät on riisuttava aseista ja hajotettava. Kun valtio on muodostettu ja ryhmät on sitoutettu yhteiseen sopimukseen, vasta sitten voidaan muodostaa laajemman joukon kattava hallitus, joka heijastaa ihmisten tunteita, uskomuksia ja arvoja”, Ejaz avaa valtio-opin perusteita.

Valtion legitimiteetti perustuu periaatteeseen, jonka kyseisen maan väestö hyväksyy alkuperäisten sosiaalisuskonnollisten kiinnekohtiensa kautta. Tämä yhteinen nimittäjä Afganistanissa on muslimien jakamat uskomukset ja arvot. Vaikka talibanien ylivoimainen enemmistö ovat paštuja, jotka harjoittavat tiettyä elämäntapaa ja käsitystä islamin šaria-laista, myös muut kuin paštut ovat afgaaneja ja muslimeja. Heidän yhteinen nimittäjänsä on siis edelleen islam.

Talibanien vaatimus siitä, että heidän hallintonsa olisi pohjauduttava islamin periaatteisiin, perustuu näin ollen puhtaaseen logiikkaan. Lännen odotukset siitä, että ”afganistanilaiset omaksuisivat ruotsalaisen liberalismin, on haaveilua”, akateemikko kuittaa. Maasta häpeällisesti paennut entinen presidentti Ashraf Ghani oli ”valmis lähtemään tälle typerälle tielle, mutta talibanit ovat liian fiksuja tehdäkseen samoin”.

”Kuvitelkaa, jos Ranskan vallankumouksellisia olisi pyydetty säilyttämään Ludvig XVI:n kuningaskunnan elementit uutta tasavaltaa muodostaessaan, jotta se pysyisi inklusiivisena”, Ejaz kysyy. Tai entäpä jos ”amerikkalaisia vallankumouksellisia olisi vaadittu ottamaan brittilojalistit mukaan uuteen amerikkalaiseen tasavaltaan, jotta se pysyisi kaiken kattavana?”

Ejaz jatkaa samaa loogista retoriikkaansa, jotta viesti menisi varmasti perille. ”Kuvitelkaa, jos bolševikkeja olisi pyydetty pitämään tsaarille uskolliset hallituksessaan, tai että puheenjohtaja Maota olisi sisällyttänyt vastustajansa osaksi uutta järjestelmäänsä?”

”Kuvitelkaa, että Khomeinin olisi täytynyt pitää šaahi Reza Pahlavin nukkehallituksen jäsenet mukana Iranin islamilaisen tasavallan vallankumoushallituksessa? Tai että Turkin presidentti Erdoğanin olisi ollut pakko hyväksyä gulenistit? Mitäpä jos saudimonarkialta vaadittaisiin asianmukainen edustus neljäsosalle šiiaväestöstä, jotta kuningaskunta olisi tarpeeksi inklusiivinen?”

Jos kaikki edellä mainitut asiat eivät ole mahdollisia, mitä logiikkaa niin kutsuttu kansainvälinen yhteisö noudattaa pyytäessään talibaneja pitämään täysin perusteettoman ulkomaisen miehityksen tukijat osana hallitustaan, vain jotta kaiken kattavuuden periaate säilyisi? Pakistanilaisen mietteissä on mielestäni järkeä.

On muistettava, että Taliban otti koko maan haltuunsa ilman veristä lopputaistelua. Niin kutsuttu Afganistanin kansallinen armeija hajosi amerikkalaisten lähdettyä helposti, pakeni tai antautui taliban-taistelijoille, ja monet jopa liittyivät heihin. Jos yleinen mielipide ei olisi ollut talibanien edustaman vastarintaliikkeen takana, liike ei olisi voinut koskaan menestyä.

Tämä on itse asiassa todiste talibanien suvaitsevaisuudesta, tohtori Ejaz väittää. ”Toisin kuin bolševikit, Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumoukselliset, saudit, iranilaiset ja monet muut, jotka teurastivat vastustajansa matkalla valtaan, talibanit antoivat yleisen armahduksen kaikille. Kenellä on enemmän armoa sydämessään, nykyaikaisten tasavaltojen esi-isillä vai talibaneilla? Emme ole koskaan nähneet tällaista näytelmää ihmiskunnan lähihistoriassa. Jos tämä ei ole inkluusiota, niin mikä sitten on?”

Syy siihen, miksi ”kansainvälisen yhteisön” peitenimeä käyttävä ”länsimainen rosvojoukko” nyt kiukuttelee ja valittaa Afganistanin islamilaisesta järjestyksestä, on sen tavanomainen ja historiallinen ennakkoluulo islamia ja muslimeja kohtaan, jota ”modernin islamofobian teollisuus” on vuosikaudet maailmalla lietsonut.

Pakistanilaisajattelijan mukaan ”voi vain toivoa, että Kiinan ja Venäjän poliittiset järjestelmät eivät anna hallitsevan eliitin kulkea tätä tietä, tai muuten pitkän aikavälin seuraukset näille suurvalloille eivät ole välttämättä miellyttäviä”.

”Toistaiseksi niiden valtiolliset tiedotusvälineet noudattavat länsimaista inklusiivisuuden logiikkaa, kuten silloin, kun ne esittivät Yhdysvaltoja tukevia kantojaan syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen, pohtimatta juurikaan sitä, kuka oli oikeassa ja kuka väärässä. Uskomme, että nämä kaksi poliittista järjestelmää tekevät tällä kertaa parempia päätöksiä”, Ejaz toivoo kriittisesti.

”Toinen kansainvälisen yhteisön absurdi oletus on, että talibanien olisi täytettävä yhdessä yössä antamansa lupaukset. Tämä on kuin pyytäisi vastasyntynyttä vauvaa aloittamaan juoksemisen heti syntymänsä jälkeen. Kenen tahansa, joka tuntee valtiomiestaidon aakkoset, pitäisi tietää, että se ei ole mahdollista. Ensin on vahvistettava valtiota”, professori Ejaz toteaa.

”Valtion vakauttamisvaiheen jälkeen hallituksen muodostamisen pitäisi perustua ansioperiaatteeseen, eikä monipuoluedemokratiaan, jossa globaalit kapitalistit tekevät demokraateista prostituoitujaan ja ryöstävät kansaa. Kaikista etnisistä taustoista olisi valittava rehellisiä ja päteviä ihmisiä, jotka sitten koulutetaan johtamaan hallitusta”, akateemikko esittää.

Olen samaa mieltä tohtori Ejaz Akramin kanssa. Annetaan nyt talibanien näyttää kykynsä ja vakiinnuttaa valtiomuotonsa. Korruptiokypsän länsihallinnon jälkeen lopputulos voi olla vain parempi sodan jaloissa eläneelle, pitkään piinatulle paikallisväestölle.

Markku Siira Afganistan, feminismi, Islam, Länsi, liberalismi, Taliban, yhteiskunta, Yleinen

Talibanit esikuvina länsimaiden vieraantuneille nuorille miehille

Toimittaja Mary Harrington on tyrmistynyt länsimaisten nuorten miesten reaktioista Afganistanin tapahtumiin. Hätkähdyttävintä hänestä on ollut huomata, etteivät nuoret osoitakaan tukeaan demokratiaa maahan vieneille länsimaiden sotilaille, vaan kannustavat talibaneja.

Näiden ääriajattelua suosivien nuorten miesten mielestä kollektiivinen länsi on muuttunut ”globohomo-pellemaailmaksi”, jota määrittävät liberalismin, konsumerismin, sekularismin, feminismin ja keinottelukapitalismin masentavat voimat. Niinpä talibanien edustama sunnalainen islamkin alkaa vaikuttamaan jyrkkyydessään hyvältä vaihtoehdolta.

Lännen liberaalin demokratian arvomaailma, jota Yhdysvaltojen johtama liittouma miljardeja tuhlaten yritti istuttaa myös Afganistaniin kahden vuosikymmenen ajan, on internetin keskustelufoorumeilla öyhöttävien nuorten miesten mielestä perin vastenmielinen. Heidän mielestään on aivan oikein, jos se kaatuu omaan rappioonsa.

Nämä vieraantuneen oloiset nuoret inhoavat lännessä vallalla olevaa suuntausta: koko ”herännyttä” woke-maailmankuvaa monikulttuurisesta suvaitsevaisuudesta seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja feminismiin. Samaan aikaan he pitävät talibaneja lännen liberaalin elämäntavan vastaisina vapaustaistelijoina.

Kabulin länsimielisen hallinnon kaatuessa, sosiaalisessa mediassa levitettiin PR-temppuna meemiä, joka kuvasi paljasjalkaisia, miehekkäitä taliban-taistelijoita sekä korkokenkiä käyttäviä amerikkalaissotilaita. Näin länsimaiden tuki transsukupuolisuudelle yhdistettiin pilkallisesti sotilaalliseen epäpätevyyteen.

Harrington on pannut merkille, että osa lännen nuorista miehistä haaveilee islamiin rinnastettavissa olevan aseman määräämisestä naisille länsimaissa. Eräs nimimerkkiä käyttävä twitteristi on ehdottanut, että pandemian päätyttyä naisten pitäisi jatkaa kasvomaskien käyttöä. ”Islam on oikeassa naisten suhteen”, hän julistaa seinällään – ilkikurisesti vai täysin tosissaan?

Talibaneja on ylistetty paitsi homofobisin, antisemitistisin ja misogynistisin termein, myös miehisyyden ikoneina. Yksi yleinen kuva on ”Chad”, stereotyyppisesti ylimaskuliininen mies. Kabulin kukistumisen myötä alkoi ilmestyä ”Talichad”- ja ”Chadliban”-kuvia, joissa ”Chad”-miehelle on sovitettu afganistanilaistyylinen turbaani ja parta.

Viimeisin hyväksyntää saanut teko talibaneilta oli maalata amerikkalaista George Floydia esittänyt seinämaalaus piiloon Kabulin katukuvasta. Floydin kasvoista tuli vuonna 2020 globaalin mustan identiteettipoliittisen liikkeen epävirallinen symboli. Taliban on ryhtynyt korvaamaan amerikkalaismiehittäjien propagandaa omilla isänmaallisilla ja uskonnollisilla iskulauseillaan.

Mitä tämä kaikki merkitsee? Osa länsimaisista nuorista miehistä halveksii omaa, ”heikkona” pitämäänsä kulttuuria ja kansakuntaa, eikä tunne enää kiinteää yhteenkuuluvuuden tunnetta sitä kohtaan. He katselevat kuvia aseita heiluttavista miehistä väkivaltaisessa, sodan runtelemassa maassa, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo ei kukoista , eivätkä he ole kauhuissaan, vaan kateellisia. Miten tähän on päädytty, Harrington ihmettelee.

”Meillä on enemmän naispuolisia parlamentin jäseniä kuin koskaan. Puolet lääkäreistä on naisia. Yliopistossa opiskelee enemmän naisia kuin miehiä. Suuryritykset julkaisevat tietoja sukupuolten välisistä palkkaeroista”, hän listaa.

”Jopa Yhdysvaltojen sotateollisuutta johtavat nykyään naiset. Asetuotantoyhtiöiden Lockheed Martinin, General Dynamicsin ja Northrop Grummanin toimitusjohtajat ovat kaikki naisia. On vaikea löytää kulttuurin valtavirran kuvastoa, joka ei edes pintapuolisesti tukisi ’naispomo’-konsensusta”, naistoimittaja tunnustaa.

Teollisuuden alasajo on johtanut siihen, että koulutus- ja työelämä on yhä naisvaltaisempaa. Miesten perinteiset työllistymisalat on korvattu palvelu- ja hoivatyöllä, jossa fyysinen voima ja toveruus ovat toissijaisia ja niin kutsutut ”pehmeät taidot” ovat tärkeitä.

Vastatakseen näihin muuttuviin työllisyystarpeisiin, oppilaitokset ovat kääntyneet pois kurinalaisessa kilpailuympäristössä tapahtuvasta tiedon opettamisesta pehmeiden taitojen opettamisen hyväksi. Opettajista yli 70 prosenttia on jo naisia.

Ja silti tämä ei johda siihen, että nuoret miehet omaksuisivat naisellisemman – tai feministisemmän – ajattelutavan. Sen sijaan pojat eivät enää välitä: tytöt ovat nyt jatkuvasti poikia parempia koulussa.

Samaan aikaan nuorisotyöttömyysaste on noussut huimasti ja se on iskenyt nuoriin miehiin paljon kovemmin kuin nuoriin naisiin. Myös nuorten itsemurhaluvut ja mielenterveysongelmat ovat vain lisääntyneet.

Kasvavan työttömyyden keskellä nämä vieraantuneet, katkeroituneet nuoret näkevät, että heidän mahdollisuutensa vähenevät: miehisiä roolimalleja halveksitaan ja maailma tuntuu vihaavan heitä. Ei siis ihme, että tällaiset nuoret miehet katsovat kateellisena Afganistaniin, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa karikatyyrimäinen machoilu näyttää olevan voitolla, Harrington arvioi.

Aivan kuten he yrittivät tehdä Afganistanissa, myös länsimaissa moraalinvartijamme ovat pyrkineet tyrkyttämään liberaalia demokratiaa ja herättelevää feminismiä ylhäältä alaspäin. Edes täällä tässä valistusprojektissa ei ole onnistuttu, vaan on luotu, Harringtonin sanoin, ”paperinohut valekonsensus”, joka lepää ”vihaisen kaunan kiehuvan kuopan päällä”.

Tämä on pahaenteinen tilanne, jossa yhteiskunnallinen polarisaatio vain lisääntyy. Länsimaita vaivaaviin sisäisiin ongelmiin olisi syytä löytää tasapainoisempia ratkaisuja ideologisen pakkosyötön ja poliittisen korrektiuden vaatimusten sijaan.

Markku Siira Afganistan, Taliban, Yleinen

Taliban ja Afganistanin strateginen vakaus

Talibanit ovat perustaneet Afganistaniin väliaikaisen hallituksen ja julistaneet maan ”islamilaiseksi emiraatiksi”. Uuden hallituksen ministerit ovat kaikki Talibanin omia edustajia tai heidän liittolaisiaan. Heillä oli pokkaa asettaa jopa FBI:n etsintäkuuluttama militantti sisäministeriksi. Toisin kuin meillä, naisia ei hallituksessa ole.

Olen itse asiassa iloinen, että Talibanilla oli rohkeutta muodostaa hallitus, joka ei olekaan ”inklusiivinen”, koska koko termi haiskahtaa länsimaiselle poliittiselle korrektiudelle. Talibantaistelijat voittivat, joten tietenkin heidän pitäisi hallita. Muun maailman on vain hyväksyttävä tämä tosiasia.

Meneillään olevasta muutoksesta kertonee sekin, että Taliban ei tietääkseni toivottanut länsivaltoja tervetulleiksi uuden hallituksensa julkistamistilaisuuteen, vaan kutsun saivat Kiina, Venäjä, Pakistan, Qatar, Iran ja Turkki. Naapurien ja yhteistyökumppanien kanssa kannattaisikin säilyttää asialliset välit.

Tiedotustilaisuudessa Talibanin tiedottaja kielsi ulkomaita sekaantumasta Afganistanin sisäisiin asioihin ja yrittämästä vallanvaihtoa. Toimittajien kysymyksiin kapinamaakunta Panjshirista hän totesi, että kapina on ulkomailta johdettu, samoin kuin Kabuliin masinoitu ”naisten mielenosoitus”.

Talibanit ovat luultavasti jo hyvin perillä CIA:n toimintatavoista ja juonista. En ihmettelisi, jos Afganistanissakin yritettäisiin nostaa esiin naisia ”kansannousun” keulakuviksi, joita voi markkinoida lännen liberaalille yleisölle, samalla islamilaisen emiraatin takapajuisuutta ja konservatiivisuutta paheksuen. Mielenosoittaminen uutta hallintoa vastaan ei tosin taida onnistua senkään vertaa kuin Valko-Venäjällä.

YK on jo todennut, että peruspalvelut ovat romahtamassa maassa ja että elintarvike- ja avustustoimitukset ovat vaarassa. Yhdysvallat on puolestaan ilmoittanut, ettei se aio tunnustaa Talibanin hallintoa. Senaattori Lindsey Graham on kuvaillut Afganistanin uutta hallitusta ”roistojen ja teurastajien kokoonpanoksi”.

Soraäänistä huolimatta, Yhdysvallat ei katso olevansa enää virallisesti vastuussa Afganistanista. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Afgaaniheimot tuskin alkavat yhtäkkiä toimia yhtenäisenä ryhmänä, joka ajaa maan kansallisia intressejä (onpa kerrottu, että erimielisyyksiä puidaan kaiken aikaa Taliban-liikkeen sisälläkin).

Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli taloudellinen koettelemus Yhdysvalloille, eikä joukkojen läsnäololle ollut enää kannatusta amerikkalaisten keskuudessa. Kuitenkin on esitetty epäilyjä siitä, että koko tilanne on enemmän tai vähemmän järjestettyä teatteria. Ymmärrän näitä skeptisempiäkin näkökantoja, vaikka itse toivonkin yhä erilaista lopputulosta.

Tosiasia on, että epävakaalle alueelle jätettiin lentokoneita, helikoptereita, lennokkeja, yönäkölaitteita, aseita ja muuta kalustoa kokonaisen armeijan tarpeisiin. Minne nuo sotatarvikkeet päätyvät? Yhdysvallat on nyt – ikään kuin vahingossa – aseistanut alueen aivan Iranin, Pakistanin ja Kiinan rajoilla, mikä saa miettimään syitä ja seurauksia.

Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Khamenei, on sanonut Iranin tukevan Afganistanin kansaa, vaikka maan ”hallitukset tulevat ja menevät”. Hän on myös varoittanut, että ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kulissien takana piilee saalistava susi, joka joskus muuttuu ovelaksi ketuksi. Tämän päivän tilanne Afganistanissa on tästä esimerkki”.

Olisi toivottavaa, että Kiina ja muut maat onnistuvat auttamaan Afganistanin vakauttamisessa ja islamilaisesta emiraatista kehkeytyisi ennen pitkää oikea valtio – muuten edessä saattaa olla uusi eskaloituva tilanne Libyan ja Syyrian tyyliin. Venäjä, Kiina ja Iran ovat luultavasti ottaneet tämänkin skenaarion jo huomioon.

Markku Siira Afganistan, Kiina, salaliittoteoriat, Sota, Taliban, terrorismi, tulevaisuus, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Talibanit ja Yhdysvallat – Salaliittoteoriat ja todellisuus

Talibanien nopea valtaannousu Afganistanissa yllätti monet geopolitiikan seuraajat, analyytikot ja aktivistit. Varsinkin vaihtoehtomedioissa esiintyvät kirjoittajat eivät ole hyväksyneet Kabulin tapahtumien yleistä kerrontaa. Jotkut heistä ovat väittäneet, että koko Afganistanin draama onkin vain CIA:n ovela psykologinen operaatio ja Taliban-liike – yhdessä Al-Qaidan kanssa – on mukana Washingtonin juonessa.

Tämän teorian mukaan Taliban ei ottanut Afganistania haltuunsa kukistettuaan Amerikan, vaan sen oletetut viholliset antoivat sille Afganistanin hallinnan salaisella sopimuksella. Aivan kuin amerikkalaisten pommitukset eivät olisi afganistanilaisille riittäneet, salaliittoteoreetikot ovat varmoja jo uudesta sodasta: nyt tarkoituksena on tehdä Afganistanista sillanpääasema hyökkäyksille Kiinan ja Venäjän suuntaan.

Näiden hyvää tarkoittavien aktivistien ja teoreetikkojen perusteltu epäluottamus amerikkalaista imperialismia kohtaan näyttää hämärtäneen heidän arvostelukykyään, arvioi analyytikko Andrew Korybko. He eivät kykene hyväksymään, että islamilainen Taliban olisi aito kansallinen vapautusliike, joka on päihittänyt sotilaallisen suurvallan jopa vietnamilaisia nöyryyttävämmin.

Osittain heidän teoriansa perustana on, että Afganistanin konservatiiviset muslimit, mujahideenit, taistelivat vuosina 1979-1989 Neuvostoliittoa ja sen pönkittämää Afganistanin demokraattista tasavaltaa vastaan juuri Yhdysvaltojen tukemina. Toinen tekijä epäilyissä lienee se, että nyky-Venäjällä Taliban-liike luokitellaan yhä terroristijärjestöksi, vaikkakin Kreml on ilmaissut olevansa valmis tekemään yhteistyötä islamilaisen emiraatin kanssa.

Antikommunistiset mujahideenit tekivät aikoinaan yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa omia intressejä ajaessaan. Neuvostoliiton tukema hallitus ei ollut erityisen suosittu Afganistanin kansan enemmistön keskuudessa. Mujahideenit ja amerikkalaiset käyttivät toisiaan hyväkseen, mutta Yhdysvallat tyypilliseen tapaansa hylkäsi myöhemmin liittolaisensa ja kääntyi sitten ratkaisevasti liikettä vastaan, joka muslimitaistelijoista lopulta syntyi 1990-luvun puolivälissä.

Monilla Washingtonin hallintojen kanssa huonoissa väleissä olevilla mailla sekä aseellisilla ryhmittymillä on ollut ja on yhteyksiä Yhdysvaltoihin sekä muihin länsimaihin ja niiden tiedustelupalveluihin. Tämä on ymmärrettävää, ottaen huomioon monimutkaisten sotilaallisten, poliittisten ja taloudellisten kuvioiden dynamiikan. Sanotaan myös, ettei varsinkaan suurvalloilla ole ystäviä, vain itsekkäitä intressejä ja vaihtuvia kumppaneita. Reaalipolitiikka on kaikkea muuta kuin mustavalkoista.

Kun Talibanin tiedottaja Suhail Shaeen kertoi BBC:lle, että hänen liikkeensä haluaa avata uuden luvun myös suhteissa Yhdysvaltoihin ja toivoo, että Amerikka auttaisi sodan runteleman maan jälleenrakentamisessa, tätä pidettiin tietyissä piireissä hälyttävänä merkkinä siitä, että Talibanista on tullut suurvallan kätyri ja proksijärjestö.

Taliban on kuitenkin neuvotellut myös Kiinan ja Venäjän kanssa. Kiina toivoo jopa, että Yhdysvallat liittyisi sen Vyö ja tie -aloitteeseen sen sijaan, että Washington yrittäisi sabotoida sitä, kun taas Venäjän presidentin Afganistanin erityisedustaja on sanonut, että Yhdysvalloilla on taloudellisia velvollisuuksia Afganistanille myös sodan päättymisen jälkeen.

Talibanin toinen tiedottaja Zabihullah Mujahid on kehottanut insinöörejä, lääkäreitä ja koulutettua väkeä jäämään (tai palaamaan) kotimaahansa, jossa heidän asiantuntemustaan tarvitaan maan jälleenrakentamisessa. ”Heidän on kokoonnuttava yhteen ja laadittava etenemissuunnitelma maan talouden elvyttämiseksi”, Mujahid sanoi ja lisäsi, että on ”välttämätöntä luoda ilmapiiri ulkomaisten investointien houkuttelemiseksi”.

Afganistanista ei olisi koskaan tullut liberaalidemokraattista asiakasvaltiota lännen haluamalla tavalla. Niinpä kahden vuosikymmenen sotimisen ja ”kriisinhallinnan” jälkeen Yhdysvaltojen täytyi suostua sovintoratkaisuun, jonka yksityiskohdat avautunevat pikkuhiljaa jossakin määrin myös meille sivustaseuraajille. Mitä kaikkia strategisia ja geopoliittisia seurauksia ”islamilaisen emiraatin” uudella tulemisella on, jää nähtäväksi.

Nyt Talibanin on vielä sovittava hallituskokoonpanosta entisten vastustajiensa kanssa. Pelin politiikka saattaa luoda outoja kumppanuuksia. Kun poliitikot, militiat ja valtiot etsivät kiireesti uusia liittolaisia, ne ovat varmasti valmiita sietämään historian kaunistelua.

Miten kansainvälinen yhteisö tulee suhtautumaan islamilaiseen emiraattiin? Nyt on jo oltu huolissaan islamilaisen šarialain tulkinnasta ja naisten oikeuksista, vaikka maata uhkaa talouskriisi ja nälänhätä. Tulemmeko näkemään pakotteita vai sovittelevampaa politiikkaa? Pakolaisvyöryä eivät halua Afganistanin naapurit, Pakistan ja Iran, eikä myöskään Eurooppa.

Afganistanilla on miljardeja dollareita ulkomailla ja Taliban tarvitsee pääsyn pankkiverkostoihin päästäkseen niihin käsiksi. Talibanien edustajat ovat jo ilmoittaneet haluavansa aitoa kansainvälistä tunnustusta suurlähetystöineen ja diplomaatteineen. Vaikka heidän on osoitettava kannattajilleen tiettyä ideologista puhtautta – varsinkin kun taistelu länttä vastaan on kestänyt näin kauan – he ovat tietoisia siitä, että kompromisseja on tehtävä, jotta yhteiskunta pääsisi taas jaloilleen.

En usko, että talibanit ovat mitään CIA:n kätyreitä ja valmiita käymään euraasialaisia valtoja vastaan. Olen tällä hetkellä taipuvainen jokseenkin optimistiseen tulkintaan, jonka mukaan Yhdysvaltojen todelliset vallanpitäjät tietävät, että maan päivät globaalina hegemonina ovat ohi. Niinpä Washington vetäytyy turhista sitoumuksista ja vähentää liiallista ja kallista läsnäoloa entisillä sotakentillä, kuten Afganistanissa. Jos Yhdysvallat vielä alueella operoi, se tulee varmasti käyttämään lennokkeja ja palkkasotilaita.

Ellei mitään radikaalia tapahdu, pian uusien aiheiden uutissykli saa maailman unohtamaan kaksikymmentä vuotta kestäneen sodan, talibanit ja ”imperiumien hautausmaan”. Yhdysvallat toki jatkaa hybridisodankäyntiään ja kilpailua muita valtoja vastaan, yrittäessään vahvistaa asemiaan uudessa, moninapaisessa maailmassa. Toivottavasti länsi jättää tulevaisuudessa afganistanilaiset rauhaan.

Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, hegemonia, historia, Joe Biden, Länsi, Taliban, Yhdysvallat, Yleinen, Zbigniew Brzezinski

Afganistan ja amerikkalaisen imperiumin ahdinko

”Washingtonin viisaat ovat jo vuosia väittäneet, että tappio Afganistanissa on se, mikä ajoi Neuvostoliiton romahtamaan. Nyt kun Yhdysvalloille on käynyt paljon huonommin, maailma saa pian nähdä, pitävätkö heidän teoriansa paikkansa”, kirjoittaa serbialais-amerikkalainen toimittaja Nebojsa Malic.

Yhdysvaltojen viimeinen sotilaslento Hamid Karzain kansainväliseltä lentokentältä lähti kotia kohti maanantaina, vain vähän ennen kuin Kabuliin saapui keskiyö. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli päättynyt ja talibanit valaisivat yötaivaan juhlallisella ammuskelulla.

Presidentti Joe Bidenin mukaan ”Yhdysvaltojen historian suurin ilmakuljetus” oli ”menestys”, jonka amerikkalaisarmeija, diplomaatit, veteraanit ja vapaaehtoiset toteuttivat ”vertaansa vailla olevalla rohkeudella, ammattitaidolla ja päättäväisyydellä”. Yhdysvaltojen sisällä sekä muualla maailmassa asiasta on esitetty myös eriäviä mielipiteitä.

Vaikka kenraalimajuri Christopher Donahue oli virallisten tietojen mukaan viimeinen amerikkalaissotilas, joka nousi koneeseen ja poistui Afganistanin maaperältä, Kabulista lähteneillä viidellä viimeisellä lennolla ei ollut mukana yhtään amerikkalaista siviiliä. Tämän kenraali Kenneth McKenzie myönsi toimittajille maanantai-iltana. ”Emme saaneet ulos kaikkia, jotka halusimme”, kenraali sanoi pettyneenä.

Toimittaja Malic kehottaa vertaamaan amerikkalaisten lähtöä Neuvostoliiton vetäytymiseen Afganistanista, joka päättyi helmikuussa 1989. Neuvostoliitolla kesti yhdeksän kuukautta vetää maasta yli 100 000 sotilasta. Viimeinen mies, joka ylitti Ystävyyden sillan nykyisen Uzbekistanin puolelle, oli kenraali Boris Gromov, joka kääntyi televisioryhmän puoleen ja sanoi: ”Yksikään Neuvostoliiton sotilas ei jäänyt taakseni”.

Presidentti Najibullahin hallitus, jota Neuvostoliitto auttoi Yhdysvaltojen tukemia islamisteja vastaan kymmenen vuotta aiemmin, taisteli vielä kolme vuotta – ja romahti vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto itse romahti ja lopetti avun lähettämisen. Sitä vastoin Yhdysvaltojen tukema Kabulin hallitus katosi olemattomiin jo ennen kuin Yhdysvaltojen vetäytyminen oli edes päättynyt.

Presidentti Ashraf Ghani lensi pois Kabulista 14. elokuuta ja antoi talibanien ottaa vallan ampumatta laukaustakaan. Afganistanin kansallinen armeija, jota Biden itse mainosti 300 000 miehen vahvuiseksi ja joka oli varustettu parhaimmalla amerikkalaisaseistuksella, yksinkertaisesti antautui ja kalusto jäi talibanitaistelijoille sotasaaliiksi.

Amerikkalaisarmeijan vuosia kestänyt miehitys ja raakuudet siviilejä kohtaan olivat varmasti osasyynä siihen, miksi jopa talibanien ”islamilainen emiraatti” tuntui afgaaneista länsiliittouman nukkehallitusta paremmalta vaihtoehdolta. Ehkä nyt olisi aika jättää maa poliittisesti rauhaan ja auttaa sitä rakentamaan tulevaisuuttaan kansalliselta pohjalta, ilman vieraiden valtojen tuputtamia aatteita?

Vaikka Bidenin hallinto vaatii nyt kunniaa Afganistanin sodan lopettamisesta, on selvää, että amerikkalaiseliitin ote narratiivista – sekä kotimaassa että ulkomailla – on heikentynyt. Vain fanaattisimmat amerikkalaisuuden ihannoijat seisovat enää Washingtonin toimien takana. Jopa suomalaistoimittajan on pakko myöntää, että amerikkalaista hegemoniaa ja sotilaallisia interventioita suosinut ”neokonservatismi on ideologiana kuollut”.

Jälkipyykkiä varmasti riittää, mutta myös menneisyys on kouriintuntuvasti läsnä. Vuosikausia luultiin, että Yhdysvallat auttoi islamistisia mujahideeneja Afganistanissa vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli puuttunut maan asioihin. Tammikuussa 1998 Yhdysvaltojen entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kertoi ranskalaiselle julkaisulle, että Washingtonin tuki alkoi jo aikaisemmin, osana hänen omaa suunnitelmaansa ”antaa Neuvostoliiton kokea oma Vietnamin sotansa”.

Kollektiivisen lännen strategi ja arkkiglobalisti Brzezinski kerskui, että tuloksena syntynyt mittava konflikti ”aiheutti Neuvostoliiton imperiumin demoralisaation ja lopulta hajoamisen”. Monet yhdysvaltalaistutkijat olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Vuosikymmeniä myöhemmin saatiin nähdä, ettei Afganistan alistunut amerikkalaisillekaan.

Nykyhetkessä juuri amerikkalaista imperiumia uhkaa poliittisen ja taloudellisen kriisin keskellä entisen Neuvostoliiton kohtalo. Biden vihittiin virkaan 25 000 sotilaan ympäröimänä Washingtonin tyhjennetyillä kaduilla ja hän julisti poliittisten vastustajiensa väitetyn ”ääriajattelun” suurimmaksi uhkaksi maalle, joka on nyt nimetty uudelleen demokratian johtotähdeksi maailmassa.

Nyt kun Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista vihaisena ja nöyryytettynä, epäonnistuneen ”demokratian viemisen” ja ”kansakunnan rakentamisen” jälkeen, geopoliittisen pelurin Zbigniew Brzezinskin teoria imperiumin romahduksesta joutuu toden teolla koetukselle. Elämme myös vaaran hetkiä: haluaako horjuva hegemoni osoittaa voimaansa hyökkäämällä jonkun muun kimppuun?

Markku Siira Afganistan, EU, Eurooppa, maahanmuutto, Suomi, Yleinen

Afganistan ja EU: Maahanmuuttajien unioni vai linnake-Eurooppa?

On spekuloitu, että Taliban-liikkeen uusi valtaannousu Afganistanissa voi aiheuttaa pakolaisaallon länteen. Aiempi siirtolaiskriisi kuuden vuoden takaa on vielä tuoreessa muistissa ja uuden pakolaisvirran mahdollisuus aiheuttaa huolta euromaiden kansalaisissa. Schengen-alueen rajojen ympärille rakennetaan nyt muureja ja aitoja.

Kun vuonna 2015 yli miljoona siirtolaista ylitti Välimeren päästäkseen Eurooppaan, Puola, Tšekki ja Unkari kieltäytyivät suorasukaisesti ottamasta tulijoita vastaan. Vuonna 2020 kapinoivien jäsenmaiden todettiin rikkoneen EU:n lainsäädäntöä. EU:n siirtolaiskiintiöjärjestelmä on herättänyt arvostelua maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvissa maissa.

Asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Unkarin pääministeri Viktor Orbán kommentoi hiljattain radiohaastattelussa Afganistanin tilannetta ja totesi, että ”maahanmuutto ei ole ihmisoikeus”. Orbánin mielestä pakolaisasiassa pitäisi tehdä yhteistyötä Turkin hallituksen kanssa. Turkin presidentti Erdoğan on kuitenkin varoittanut, ettei Turkki aio olla ”Euroopan pakolaisvarasto”. Unkari on joka tapauksessa evakuoinut Afganistanista 114 afgaanipakolaista.

Kreikka on saanut valmiiksi neljänkymmenen kilometrin pituisen aidan Turkin vastaiselle rajalle, jonka tarkoituksena on pitää uudet turvapaikanhakijat poissa. Ateenaa voi tuskin syyttää tällaisesta päätöksestä, kun ottaa huomioon, millaiseen kurimukseen maa on joutunut pakolaisvirtojen kanssa viime vuosina.

Puola on haluton ottamaan vastaan edes sen rajoille leiriytyneitä, Valko-Venäjän kautta euromaihin pyrkiviä pienempiä siirtolaismääriä, joten ei liene yllätys, että maassa ei odoteta innolla Afganistanista lähtevää, huomattavasti suurempaa tulijajoukkoa. Tällaista elämä kuitenkin on Yhdysvaltojen vasallina toimiville maille, joten Varsovankin olisi syytä harkita, kannattaako Washingtonin vallanvaihto-operaatioissa olla apuna.

Myös naapurimaa Tšekki suhtautuu massamaahanmuuttoon kielteisesti. Lokakuussa pidettävien vaalien lähestyessä kaikki kolme Tšekin pääministeriehdokasta ovat ilmoittaneet vastustavansa EU:n määräämää uutta siirtolaiskiintiöjärjestelmää. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 63 prosenttia väestöstä ei usko, että tasavallan pitäisi ottaa vastaan Taliban-hallintoa pakenevia afganistanilaisiakaan.

Keski- ja Itä-Euroopan pakolaisskeptisyys on leviämässä Länsi-Eurooppaan. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puhunut siitä, että ”merkittävien laittomien muuttovirtojen” vastaanottamisessa on oltava varovainen. Valko-Venäjän Lukašenkon hallinnon syrjäyttämistä haluava Bryssel ei voi kritisoida Puolaa ja Liettuaa nyt samalla lailla kuin aikaisemmin.

Venäjä ja Kiina eivät ota afgaanipakolaisia vastaan, sillä pelkona on, että pakolaisten mukana voi soluttautua myös terroristeja. Yhdysvaltojen johtama länsiliittouma on sen sijaan evakuoimassa afgaaneja, jotka ovat vuosien ajan työskennelleet lännen sotaponnistelujen hyväksi talibanien vastaisessa taistelussa.

Myös afgaanien evakuoiminen Suomeen on herättänyt keskustelua. Tulijoiden joukossa on Suomen valtiolle työskennelleitä afgaaneja perheineen, mutta myös Yhdysvalloille ja sotilasliitto Natolle töitä tehneitä paikallisia. Miksi juuri Suomen täytyisi huolehtia näistä ihmisistä, vaikka se ei ole Naton jäsen? Tällaiseen järjestelyyn hallitus on kuitenkin jo suostunut.

Tässä nähdään epätyydyttävä lopputulos Suomen osallistumisesta ”kriisinhallintatehtäviin” lännen vallanvaihtokoneiston demokratiasodassa. Mitään tuskin tästäkään episodista opitaan, sillä uudet sotateollisen kompleksin käynnistämät konfliktit odottavat jo horisontissa ja suomalaiset lännen asiamiehet haluavat innokkaasti mukaan.

Monietnistä liittovaltiota Richard Coudenhove-Kalergin ajatusten mukaisesti rakentaville eurofederalisteille uudet pakolaisvirrat ovat tervetulleita, joten vielä on matkaa siihen, että maahanmuuttokriittisyydestä tulisi toden teolla poliittista valtavirtaa kaikkialla Euroopassa. Näin ollen myös puheet ”Linnake-Euroopasta”, joka nostaa laskusillan ylös maahanmuuttajien edessä, ovat liioittelevia.

Mikäli Euroopan unioni joutuu kohtaamaan uuden massiivisen siirtolaisaallon Afganistanista, turvapaikkapolitiikkaa täytyy arvioida uudestaan. Afganistanissa on 38 miljoonaa asukasta ja maan sisäisiä pakolaisia kolmesta viiteen miljoonaan, joten EU:n rajojen yli pyrkivien määrä voisi pahimmillaan ylittää Syyriasta, Irakista ja Libyasta sekä Afganistanista viimeisten kuuden vuoden aikana tulleet pakolaisaallot.

Tällä välin Venäjän ja Kiinan johtajat ovat jo keskustelleet Afganistanin tilanteesta yksityiskohtaisesti. Moskova ja Peking aikovat tehdä yhteistyötä Afganistanin ympärillä olevan alueen turvaamiseksi. Molempien osapuolten kerrotaan ilmaisseen valmiutensa tehostaa ponnistelujaan alueelta lähtevien terrorismin ja huumekaupan uhkien torjumiseksi. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on puhuttu.

Valitettavasti EU:n virkamiehet ovat enemmän huolissaan siitä, että Moskova ja Peking selviytyvät Afganistanin kaaoksesta voittajina, kuin siitä, mitä seurauksia tilanteesta on afganistanilaisille tai Euroopalle itselleen.

Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on varoittanut, että ”emme voi antaa kiinalaisten ja venäläisten hallita tilannetta ja olla Kabulin tukijoita, jolloin meistä tulee merkityksettömiä”. Tämä ei kuulosta järin ylevältä syyltä auttaa afganistanilaisia. Kiinassa onkin arvioitu, että lännellä on Afganistanissa etusijalla geopoliittiset manööverit, ei alueen vakaus ja jälleenrakentaminen.

Markku Siira Afganistan, Donald Trump, Iso-Britannia, Joe Biden, ulkopolitiikka, Yhdysvallat, Yleinen

Brittiarvio: Afganistanin jälkeen Pax Americana on ohi – samoin Nato

Brittiläisessä Guardian-lehdessä Simon Tisdall kirjoittaa, että Afganistanin jälkeen Pax Americana (ts. toisen maailmansodan jälkeen vallinnut Yhdysvaltojen hallitseva sotilaallinen ja taloudellinen asema) on ohi. Myös sotilasliitto Nato on mennyttä kalua. ”Oli jo aikakin”, Tisdall kertoo mielipiteensä.

Mitä enemmän Joe Biden on yrittänyt vierittää syytä Afganistanin kaaoksesta pois Yhdysvaltojen niskoilta, sitä suuremmaksi on kasvanut railo Yhdysvaltojen ja Britannian sekä euroliittolaisten välillä.

”Tämä Yhdysvaltojen presidentti, joka saarnaa monenkeskisyyden hyveistä, mutta toimii kuitenkin yksin, on tehnyt muutamassa viikossa enemmän heikentääkseen länsiliittoutumaa kuin Donald Trump koskaan kaikilla möläytyksillään”, väittää Tisdall.

Kaiken kaikkiaan tämä ei ehkä olekaan niin huono lopputulos. Tilinteon hetken oli koitettava. Bushin ja Blairin hyökkäys Irakiin oli historiallinen virhe, jota he eivät vieläkään myönnä. Barack Obaman isku Syyriaan oli myös häpeällinen. Nyt 20 vuotta kestänyt erittäin kallis Afganistanin interventio on päättymässä katastrofiin, pakolaiskaaokseen ja uuteen terrorismin uhkaan, joka vaikuttaa jälleen kerran pääasiassa Eurooppaan.

”Jos Yhdysvaltojen johtajuus johtaa tähän, kuka sitä tarvitsee”, Tisdall kysyy suorasukaisesti. Kun Amerikka leikkii maailmanpoliisia, moni liittolainen joutuu maksamaan siitä kovan hinnan. Kierre toistuu ja pelko kasvaa, että Yhdysvaltojen vasallit vedetään mukaan uuteen ”ikuiseen sotaan”, tällä kertaa Kiinan kanssa.

Tisdall on vakuuttunut, ettei Trump keksinyt ”Amerikka ensin”-slogania; Biden on vain tämän pitkäaikaisen poliittisen linjan uusin edustaja. Tämän päivän Afganistan on tämän ilmiön uusin geopoliittinen ilmentymä (ja tuskin viimeinen).

George W. Bush kirjoitti vuonna 2010 ilmestyneissä muistelmissaan Ratkaisun hetket (Decision Points), kuinka Afganistaniin mentiin juurikin kansakunnan rakentaminen ja demokratisaatio mielessä. Viikko sitten Biden kielsi tämän televisiopuheessaan, väittäen, että Afganistaniin hyökättiin vain syyskuun 11. päivän terrori-iskun vuoksi. Tisdallin mielestä Bidenin väite on ”irvokkaasti valheellinen”.

Yhdysvaltojen johtoaseman horjuminen on järkyttänyt syvästi brittiläisiä ja eurooppalaisia atlantisteja. Kun Biden sanoi, etteivät amerikkalaisjoukkojen sotilaalliset sijoitukset merentakaisiin konflikteihin ole kansallisen edun mukaisia, amerikkalaishegemonian alla kasvaneista länsimielisistä tämä oli varmasti tyrmistyttävää kuultavaa.

Ilmeinen opetus Euroopan johtajille ja Brexit-Britannialle on se, että Washingtoniin ei voi enää luottaa, jos on koskaan voinutkaan, Tisdall synkistelee. ”Afganistan on viimeisin todiste siitä, että Yhdysvallat, kuten jokainen muukin kansallisvaltio, toimii viime kädessä omien etujensa mukaisesti”, hän artikuloi itsestäänselvyyden.

Vuoden 1945 jälkeen Yhdysvalloille sopi, että se lujitti uutta fyysistä ja taloudellista valtaansa Euroopassa ja hillitsi siten kilpailijaansa Neuvostoliittoa. Tästä johtuva Trumanin oppi, jossa puolustettiin ”yleisiä vapauksia”, perustui pääasiassa oman edun tavoitteluun. Nyt, kun Yhdysvaltojen valta suhteessa Kiinaan vähenee ja uusia haasteita syntyy, oman edun tavoittelu vaatii uudelleenarviointia, priorisointia ja entisten sidonnaisuuksien supistamista.

Tisdall katsoo, että vetäytyminen Afganistanista olisi ymmärrettävä laajemmassa kontekstissa, sillä Bidenin seuraajat tuskin toimivat kovinkaan eri tavalla. ”EU:n jäsenvaltioiden, Britannian kanssa tai ilman, on vihdoinkin lunastettava vuosien puheet uskottavien ja riippumattomien eurooppalaisten puolustus- ja turvallisuusvalmiuksien rakentamisesta”, eurohenkinen toimittaja vaatii.

Afganistanin hanke epäonnistui. Pax Americanan ja Bidenin pahoittelemien ”loputtomien sotilasoperaatioiden” tahrima aikakausi on onneksi päättymässä. Myös ”diskreditoitu ja huonosti johdettu” sotilasliitto Nato on Tisdallista ”aikansa elänyt”. Jos turvallisuusarkkitehtuuria ei osata päivittää, länsiliittouma ei ehkä ole enää kauan olemassa.

Markku Siira Afganistan, Euraasia, geopolitiikka, Islam, maailmanjärjestys, Taliban, ulkopolitiikka, Yleinen

Talibanin valtaannousu porttina euraasialaiseen järjestykseen

Afganistania jälleen hallitseva Taliban-liike on pitänyt ensimmäisen lehdistötilaisuutensa Kabulissa tiistaina. Tilaisuuden transkriptio on luettavissa eri uutissivustoilta.

Talibanin tiedottaja Zabihullah Mujahid aloitti lehdistötilaisuuden siteeraamalla Koraania sekä ”onnittelemalla kansakuntaa voitosta, joka on saavutettu ulkomaalaisten karkottamisen myötä”.

Verrattuna vuosien 1996 ja 2001 välisen ajan hallintoon, jolloin liike viimeksi hallitsi Afganistania, nyky-Taliban otti sovittelevamman linjan. Eri maiden toimittajille väännettiin asioita rautalangasta.

Tiedottaja Mujahid muun muassa ilmoitti Talibanin haluavan ”rauhanomaiset suhteet muiden maiden kanssa”. ”Emme halua sisäisiä tai ulkopuolisia vihollisia”, hän painotti ikään kuin viestinä naapurimaille, joita terrorismi ja alueen epävakaus ovat huolettaneet.

Talibanin uudistuneen linjan mukaan puhuttiin myös ”naisten oikeuksista. Naisilla on ”oikeus työskennellä sekä opiskella”, ja Mujahid kaavaili afgaaninaisille ”aktiivista yhteiskunnallista roolia islamin puitteissa”

Taliban ilmoitti myös laajamittaisista armahduksista, jotta yhteiskuntaa päästäisiin pian rakentamaan yhdessä. Armahdus koskisi aiemmin afgaaniarmeijalle työskennelleitä sotilaita sekä kansainvälisiä joukkoja auttaneita afganistanilaisia työntekijöitä ja tulkkeja.

Mujahid lisäsi, että maasta pakenemaan pyrkivät afgaanit voisivat palata koteihinsa ilman pelkoa siitä, että heitä vahingoitettaisiin.

Mujahidin mukaan kostotoimia ei suunnitella edes Talibania vastaan taistelleille sotilaille saati länsimaiden tukemalle afgaanihallitukselle. ”Kukaan ei vahingoita teitä, eikä koputtele ovillenne”, Mujahid lupasi.

Tiedottajan mielestä nykypäivän Talibanin sekä kaksikymmentä vuotta sitten vallassa olleen Talibanin välillä on ”valtava ero”.

Taliban toivoo, että nyt kun konflikti on ohi, sodan runtelemaa maata ryhdytään jälleenrakentamaan ja taloutta elvyttämään. ”Vuorovaikutus kansainvälisen yhteisön ja muiden maiden kanssa jatkuu”, Mujahid vakuutti.

Islamilainen emiraatti aikoo jatkossa toimia avoimesti päivänvalossa, toisin kuin Yhdysvaltojen johtamaa liittoumaa vastaan käydyn sodan aikana, jolloin liikkeen johtohahmot pysyivät ymmärrettävistä turvallisuussyistä poissa parrasvaloista.

”Pikku hiljaa maailma näkee kaikki johtajamme. Salaperäisyyden varjoa ei tule olemaan”, eräs nimettömänä pysyttelevä Taliban-edustaja on sanonut uutistoimisto Reutersille.

Talibanien poliittis-uskonnollinen liike on siis palannut valtaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen, ja ellei radikaalia käännettä tapahdu, Afganistanissa, Keski-Aasiassa ja laajemmin Euraasiassa, on alkamassa uusi ja merkittävä historiallinen vaihe.

Jos lännen sotilaallisiin interventioihin ja terroristiseen epävakauteen ei enää palata, Afganistanin alue voi toimia omalta osaltaan katalysaattorina Kiinan ja Venäjän euraasialaisen unelman toteutumiselle ja kansainvälisen järjestelmän siirtymiselle moninapaisuuteen, Amerikka-johtoisen länsikeskeisen ajanjakson jälkeen.

Markku Siira Afganistan, historia, Neuvostoliitto, poliittinen korrektius, Taliban, Yhdysvallat, Yleinen

Pako Washingtonista – Yhdysvaltojen seuraava ilmakuljetus?

Yhdysvaltojen Kabulin suurlähetystön evakuointia on verrattu Vietnamin sotaan ja vuoden 1975 huhtikuun 30. päivään, jolloin Vietkong valloitti Saigonin ja pakotti amerikkalaisarmeijan toteuttamaan massiivisen ilmakuljetusoperaation lähetystönsä katolta. Tätä alleviivaava kuvamateriaali leviää nyt sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja-kirjailija Robert Bridgen mielestä Afganistanin fiasko enteilee huonoja aikoja Yhdysvalloille, jota vaivaa muukin kuin vain sotilaallinen toimintahäiriö. Ikonisten valokuvien ei määritelmänsä mukaan pitäisi koskaan toistua kahdesti, mutta nyt internetissä on esillä karuja kuvia Chinook-helikoptereista, jotka siirtävät amerikkalaishenkilökuntaa turvaan ennen talibanien tuloa.

Epäonnisen sodankäynnin ohella nousee esiin toinen kysymys: ”Mitä nyt tapahtuu amerikkalaiselle supervallalle?”. Bridge pohtii, osoittavatko tulevaisuuden historioitsijat Yhdysvaltojen Afganistanin katastrofaalisen tappion tärkeimmäksi syyksi sen rappioon ja lopulliseen tuhoon?

Itse asiassa sitten sisällissodan päivien Amerikka ei ole näyttänyt näin vaarallisen hajanaiselta ja kestämättömältä säilymään yhtenäisenä valtiojärjestelmänä. Vain amerikkalaisen ”poikkeuksellisuuden” myyttiin sokeasti uskova henkilö kieltäytyy uskomasta, että Neuvostoliiton tyylinen romahdus voisi kohdata yhtä lailla Yhdysvaltojakin.

Myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajava woke-liike on jo vuosia luonut pohjatyötä amerikkalaiselle kulttuurivallankumoukselle. Bridge arvioi, että kongressiin nostetut radikaalit demokraattinaiset – Alexandria Ocasio-Cortez ja hänen hengenheimolaisensa – sekä Joe Bidenin valinta presidentiksi edustavat käänteentekevää hetkeä, jolloin Yhdysvallat ryhtyi toden teolla sotimaan itseään vastaan.

Itsensä ruoskiminen, josta on tullut rituaalinen osa tätä heränneiden ideologiaa, on levinnyt kaikkialle amerikkalaiseen yhteiskuntaan, myös armeijan riveihin. Vain viikkoja ennen Kabulin kukistumista amerikkalaisarmeijassa keskusteltiin siitä, miten 1990-luvulla syntyneitä ”Z-sukupolven” jäseniä rekrytoitaisiin soveltamalla mainonnassa heille tuttua hyvesignalointia.

Ja kuten sopii sukupolvelle, jota indoktrinoidaan jatkuvasti kriittisellä rotuteorialla, seksuaalivähemmistöjen elämäntyyleillä ja varoituksilla ”toksisesta maskuliinisuudesta”, ei ole ihme, että armeijan oli pakko turvautua animaatiomainokseen, joka vaikuttaa ennemminkin irvokkaalta parodialta kuin vakavasti otettavalta rekrytointikampanjalta. Vertailun vuoksi voi katsoa kiinalaisen ja venäläisen mainosvideon.

Kaiken lisäksi samaan aikaan kun Taliban, joka ei ole kiinnostunut lännelle ominaisesta poliittisesta korrektiudesta, eteni kohti Kabulia, hämmentynyt ja sekava Joe Biden katsoi tarpeelliseksi hemmotella puolueensa mielipuolisia äärilaitoja kumoamalla Yhdysvaltojen armeijan transsukupuolisuuskiellon. Ilmeisesti tämä on juuri sitä, mitä Yhdysvallat tarvitsee voittaakseen lisää taisteluita, Bridge sarkastisoi.

Sen lisäksi, että tällaisen radikaalisti relativistisen sukupuoliaatteen korostaminen herättää joukkohämmennystä armeijan riveissä, jotka ovat jo ennestään jakautuneet koronarokotevelvoitteen vuoksi, nämä kokeilut ovat luoneet syvän kuilun suoraan amerikkalaisen yhteiskunnan keskelle, joka vain syvenee ajan myötä. Samaa halkeamaa on havaittavissa toki myös EU:n jäsenvaltioissa, joissa väestöä propagoidaan samoilla aatteilla.

Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kello tikittää suuressa amerikkalaisessa demokratiakokeilussa: radikaalisti erilaiset ihmistyypit, joita erottavia kysymyksiä tiedotusvälineet lietsovat joka ikinen päivä, saavuttavat vielä murtumispisteensä ja jälki voi olla rumaa.

Amerikkalaistoimittaja Bridge kysyy, otetaanko joskus vielä kolmas ”ikoninen” kuva, jossa helikopterit nostavat hallinnon ihmisiä turvaan Yhdysvalloissa? Tammikuun 6. päivän mielenosoitus, jossa poliittisen oikeiston tyytymättömät jäsenet, ”Trumpin epäkelvot”, ryntäsivät Capitol-rakennukseen, jossa oli määrä käsitellä kysymystä mahdollisesta vaalivilpistä, osoittaa, että tämä ei ole aivan perusteeton mahdollisuus.

Sotilaalliset aggressiot ovat tekemässä täyden ympyrän vapauden ja demokratian mallimaassa. Ainoa jäljellä oleva kysymys näyttää olevan, kuka jää ja kuka lähtee. Eivätkö kaikki imperiumit lopulta kaadu oman erinomaisuutensa harhan vallassa, hämmentyneenä siitä, miten tässä nyt näin kävi?

Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, historia, Islam, Kiina, Sanna Marin, Sauli Niinistö, Suomi, Taliban, terrorismi, Yhdysvallat, Yleinen

Talibanit lännen imperiumin hautureina Afganistanissa

Näyttää siltä, että Afganistan siirtyy nopeasti uuteen komentoon Yhdysvaltojen vetäydyttyä. Afganistanin presidentti Ashraf Ghani on paennut maasta. Lännen mediassa on esitetty, että neuvottelut ”siirtymäkauden hallinnosta” ovat vielä kesken, mutta käytännössä valta on jo Taliban-liikkeellä.

Yhdysvallat on käyttänyt 20 vuotta ”terrorismin vastaiseen sotaansa” Afganistanissa ja sijoittanut maahan valtavasti resursseja tukeakseen paikallista nukkehallintoa ja auttaakseen sen joukkojen kouluttamisessa. Kuitenkin vain noin kuukausi amerikkalaisjoukkojen vetäytymisen jälkeen, Afganistanin armeija romahti Talibanin hyökkäysten alla. Vallanvaihdon nopeus yllätti monet läntiset kommentoijat täysin.

Bidenin hallinto saa nyt rankkaa arvostelua osakseen. Afganistanin tilanteen jyrkkä muutos on epäilemättä raskas isku Yhdysvalloille. Se on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen pyrkimys muuttaa Afganistania on totaalisesti epäonnistunut. Vuosikymmeniä kestänyt ”kriisinhallintaoperaatio” on maksanut huimaavat 2000 miljardia dollaria (eli noin 1700 miljardia euroa).

Amerikkalaisten epätoivoinen vetäytyminen osoittaa myös sen, että Yhdysvaltojen sitoumukset ulkomaisia liittolaisiaan kohtaan ovat äärimmäisen epäluotettavia: Kun Washingtonin edut vaativat sitä hylkäämään liittolaisensa, se ei epäröi keksiä kaikkia mahdollisia tekosyitä tehdäkseen juuri niin.

Historiankirjoihin voidaan nyt merkitä, ettei edes Yhdysvaltojen kaltainen, omissa silmissään poikkeuksellinen ”hypervalta”, pystynyt kahdessa vuosikymmenessäkään kukistamaan Taliban-taistelijoita, jotka edustavat Afganistanin kotikutoista vapautusliikettä. Tämä tappio on jopa Vietnamin sotaa selvempi osoitus amerikkalaisten voimattomuudesta.

Myös Neuvostoliitto koki tappion Afganistanissa 1980-luvulla ja romahti vain kaksi vuotta maasta vetäytymisensä jälkeen. Olisiko mahdoton ajatus, että Yhdysvallat kokisi lähivuosina samanlaisen kohtalon? Afganistania ei ole turhaan sanottu ”imperiumien hautausmaaksi”.

Meneillään oleva muutos vaikuttaa alueelliseen geopoliittiseen tilanteeseen ja aiheuttaa melkoista epävarmuutta. Britannian pääministeri Boris Johnson on vedonnut, ettei mikään maa tunnustaisi Talibanin hallintoa, vaan ”toimisi yhdessä YK:n ja sotilasliitto Naton kanssa”. Toive lienee turha, sillä uusi, kaikkia afganistanilaisia edustava hallitus, tullaan muodostamaan nimenomaan Talibanin johdolla.

Länsimaiset tiedotusvälineet ovat maininneet myös Kiinan useasti raportoidessaan Afganistanista. Nyt jopa pahantahtoisesti spekuloidaan, että Kiinakin tulisi vielä kokemaan kovia Afganistanin tilanteen vuoksi. Tällainen kuvitelma vaikuttaa vain sekavalta yritykseltä tyynnytellä länsidemokratian lähettiläiden synkeitä tunnelmia.

Talibanin edustajat ovat jo käyneet vierailulla Kiinassa ja turvallisuuspoliittisista asioista on sovittu. Talibanin tiedottajan mukaan liike ei salli Afganistanin maaperän käyttämistä Kiinaa vastaan. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on keskusteltu kiinalaisten kanssa. Kuvaavaa lienee myös se, että Kiinan ja Venäjän suurlähetystöjä ei ole evakuoitu, eivätkä maiden diplomaatit ole paenneet Kabulista amerikkalaisten tavoin.

Euraasian vallat suhtautuvat pragmaattisesti Afganistanin muuttuvaan tilanteeseen. Kiinalla ei ole halua täyttää tyhjiötä, jonka Yhdysvallat on jättänyt Afganistaniin; tuskin Putinin Venäjääkään kiinnostaa toistaa neuvostoajan selkkauksia vuoristomaassa.

Kiinalle ja muille lännen kilpailijoille saattaa olla varattuna Yhdysvaltoja rakentavampi rooli niiden auttaessa Afganistania saavuttamaan rauhan ja ryhtymään maan jälleenrakennukseen. Jos Talibanin tuleva hallinto saa aikaan vakautta, se ei olisi huono uutinen vuosien sodankäynnin jälkeen.

Kuten presidentti Sauli Niinistö on jo ehtinyt mainostaa, myös Suomi on ollut mukana Afganistanin runteluprojektissa sillä seurauksella, että joutuu evakuoimaan lännen miesten palveluksessa olleita afgaaneja Suomeen.

Marinin hallitus onkin jo päättänyt, että Suomesta saa oleskeluluvan 170 henkilöä, ”jotka ovat olleet Suomen, EU:n tai Naton palveluksessa”. Näin jälleen meilläkin ”kannetaan vastuuta” ja ”jaetaan taakkaa” länsiliittouman epäonnistuneen operaation jälkeen.