Kategoria: kylmä sota

Kun kylmä sota kolme vuosikymmentä sitten päättyi Yhdysvaltojen voittoon, Washingtonilla ei näyttänyt olevan huolta uuden kilpailijan noususta. Sellaiselta ei näyttänyt varsinkaan Kiina, heikko ja köyhä maa, joka oli ollut liitossa Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan, kirjoittaa amerikkalainen politiikan tutkija John J. Mearsheimer.

Jo tuolloin oli olemassa joitakin merkkejä siitä, että amerikkalainen ylivalta ei kestäisi kauan. Kiinassa oli lähes viisi kertaa enemmän ihmisiä kuin Yhdysvalloissa ja sen johtajat olivat keskittyneet tarmokkaasti talousuudistuksiin. Mearsheimer muistuttaa, että ”väestön määrä ja vauraus ovat sotilaallisen voiman tärkeimmät rakennuspalikat, joten oli olemassa vakava mahdollisuus, että Kiina vahvistuisi merkittävästi tulevina vuosikymmeninä”.

Koska entistä mahtavampi Kiina haastaisi varmasti Yhdysvaltojen aseman Aasiassa ja mahdollisesti myös sen ulkopuolella, Yhdysvaltojen olisi kannattanut hidastaa Kiinan nousua, arvioi ”offensiivisen realismin” teoreetikko, Chicagon yliopiston professori Mearsheimer, maailmanpolitiikan perusdynamiikkaa tarkastellen.

Sen sijaan Washington edisti investointeja Kiinaan ja toivotti maan tervetulleeksi globaaliin kauppajärjestelmään uskoen, että kansantasavallasta saisi ennen pitkää muokattua läntisen demokratian sisäistäneen liberaalin vasallivaltion Yhdysvaltojen johtamaan ”sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen”.

Tämä kuvitelma ei tietenkään koskaan toteutunut. Kiina ei suinkaan omaksunut liberaaleja arvoja kotimaassaan, eikä ulkomailla vallitsevaa länsijohtoista status quota, vaan se kulki määrätietoisesti omaa tietään, pitkän tähtäimen suunnitelmiaan toteuttaen.

Kiinan mukaantulo kansainväliseen järjestykseen ei niinkään edistänyt sopusointua Pekingin ja Washingtonin välillä, vaan ainoastaan nopeutti Yhdysvaltojen unipolaarisen hetken päättymistä.

Nyt Kiina ja Yhdysvallat ovat lukkiutuneet tilanteeseen, jota voi kutsua ”uudeksi kylmäksi sodaksi”. Meneillään on kova ulko- ja turvallisuuspoliittinen kilpailu, joka koettelee Yhdysvaltojen poliittisia päättäjiä enemmän kuin alkuperäinen kylmä sota, sillä Kiina on Neuvostoliittoa voimakkaampi kilpailija. Mearsheimer ennakoi, että uusi kylmä sota voi vielä muuttua ”kuumaksi.”

Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Kiina toimii juuri niin kuin realistiset maailmanpolitiikan tutkijat ovat ennustaneet. ”Kuka voi syyttää Kiinan johtajia siitä, että he haluavat hallita Aasiaa ja tulla planeetan voimakkaimmaksi valtioksi? Yhdysvallat noudatti samanlaista ohjelmaa ja nousi oman alueensa hegemoniksi ja lopulta maailman vaikutusvaltaisimmaksi maaksi”, Mearsheimer perustelee.

Vielä nykyäänkin jo hieman horjuvampi Amerikka toimii kuten valtioetuun perustuvan politiikan logiikka määrää. Se on pitkään vastustanut muiden alueellisten hegemonien nousua ja näkee nyt Kiinan tavoitteet suorana uhkana ja pyrkii määrätietoisesti hillitsemään Aasian suurvallan nousua. Vääjäämätön lopputulos on kilpailu ja konflikti; sellaista on suurvaltapolitiikka.

Miksi suurvaltojen on sitten pakko kilpailla? Yhdysvallat suosii nollasummapeliä, mutta Kiina on korostanut yhteisvoiton periaatetta, joko vilpittömästi tai ainakin näön vuoksi. Bidenin puheet ”demokratioiden allianssista” ymmärretään jo Kiinan-vastaisina, siinä missä Xi Jinpingin lausunnot ihmiskunnasta ”yhteisen kohtalon yhteisönä” kuulostavat globalisaatiolta aasialaisin ominaispiirtein.

Mearsheimer ignoroi suurvaltojenkin taustalla vaikuttavat talouspiirit, jotka yhtiöineen ovat verkostoituneet ja asettuneet miltei maailman jokaisen valtion ytimeen. Amerikkalaistutkijasta ”ei ole olemassa mitään korkeampaa tahoa, joka ratkaisisi valtioiden välisiä kiistoja, tai suojelisi niitä, kun niitä uhataan”. YK:n rooliakaan Mearsheimer ei tässä yhteydessä näytä tunnustavan.

Kilpailijoiden aikeita on vaikea ennustaa, joten Mearsheimerin järkeilyllä ”paras tapa selviytyä anarkistisessa maailmassa on olla kaikkein voimakkain toimija, mikä käytännössä tarkoittaa hegemonina toimimista omalla alueella ja sen varmistamista, etteivät muut suurvallat hallitse niiden alueita”.

Tämä sama logiikka on ohjannut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa alusta alkaen. Varhaiset presidentit ja heidän seuraajansa työskentelivät tehdäkseen Yhdysvalloista läntisen pallonpuoliskon voimakkaimman maan.

Saavutettuaan alueellisen hegemonian 1900-luvun alussa Yhdysvallat oli avainasemassa estämässä neljää suurvaltaa hallitsemasta joko Aasiaa tai Eurooppaa: se auttoi kukistamaan keisarillisen Saksan ensimmäisessä maailmansodassa, keisarillisen Japanin ja natsi-Saksan toisessa maailmansodassa ja hillitsi Neuvostoliittoa kylmän sodan aikana.

Yhdysvallat pelkäsi näitä potentiaalisia hegemoneja paitsi siksi, että ne saattaisivat kasvaa niin voimakkaiksi, että ne voisivat laajentaa vaikutuspiirejään läntiselle pallonpuoliskolle, myös siksi, että kilpailijat vaikeuttaisivat Washingtonin omaa globaalia vallankäyttöä.

Mearsheimer uskoo, että Kiina ”toimii tämän saman realistisen logiikan mukaisesti ja jäljittelee itse asiassa Yhdysvaltoja”. Kommunistinen kansantasavalta ”haluaa olla oman takapihansa ja lopulta koko maailman voimakkain valtio”.

”[Kiina] haluaa rakentaa sinisen meren laivaston suojellakseen pääsyään Persianlahden öljynlähteisiin. Se haluaa kehittyneen teknologian johtavaksi tuottajaksi. Se haluaa luoda kansainvälisen järjestyksen, joka on sen etujen kannalta suotuisampi. Voimakas Kiina olisi typerä, jos se jättäisi käyttämättä tilaisuuden näiden tavoitteiden toteuttamiseen”, professori luennoi.

Useimmat amerikkalaiset ja länsimaisen demokratian kannattajat euromaissa eivät tiedosta (tai ainakaan tunnusta), että Washington ja Peking noudattavat aika pitkälle samaa toimintamallia. He esittävät Yhdysvaltojen olevan ylevä demokratia, joka toimii toisin kuin Kiinan kaltaiset autoritaariset maat. Mearsheimerin mukaan kansainvälinen politiikka ei kuitenkaan toimi näin.

Suurvalloilla ideologiaan katsomatta ei ole juuri muita vaihtoehtoja kuin kilpailla vallasta. ”Tämä pakko motivoi molempia suurvaltoja kylmän sodan aikana. Se motivoi Kiinaa nykyäänkin, ja se motivoisi sen johtajia, vaikka maa olisi demokratia. Se motivoi myös Yhdysvaltojen johtajia ja saa heidät yrittämään hillitä Kiinan nousua”, Mearsheimer toistelee teesejään.

Koska kansainvälisessä politiikassa on viime kädessä kyse suhteellisesta, eikä absoluuttisesta vallasta, realistisen logiikan mukaan Yhdysvaltojen poliittisten päättäjien olisi pitänyt yhdistää Kiinan talouskasvun hidastamiseen kampanja, jonka tavoitteena olisi säilyttää – ellei jopa lisätä – maan etumatkaa Kiinaan nähden.

Mearsheimerin jälkiviisaudella Washingtonin olisi pitänyt ”investoida voimakkaasti tutkimukseen ja kehitykseen ja rahoittaa sellaista hellittämätöntä innovointia, jota tarvitaan, jotta amerikkalaiset voisivat säilyttää hallitsevan asemansa huipputeknologian alalla”.

Tällainen toiminta olisi voinut aktiivisesti estää valmistajia siirtymästä ulkomaille, vahvistaa kotimaista tuotantopohjaa ja suojella sen taloutta haavoittuvilta globaaleilta toimitusketjuilta. ”Mitään näistä toimenpiteistä ei kuitenkaan toteutettu”, tutkija ihmettelee, huomioimatta taaskaan Amerikan todellisia vallankäyttäjiä, itsekkäitä suursijoittajia ja yritysmaailmaa.

Kun otetaan huomioon 1990-luvulla vallinnut liberaalin amerikkalaisuuden voittokulku, oli hyvin epätodennäköistä, että realistinen ajattelutapa olisi vaikuttanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Sen sijaan Yhdysvaltojen päättäjät olettivat, että ylivalta-asema voitaisiin säilyttää ”levittämällä demokratiaa”, mikä oli oikeasti vain peitetarina vallanvaihto-operaatioille ja luonnonvarojen ryöstölle.

Myös George W. Bush kannatti pyrkimyksiä Kiinan saamiseksi mukaan maailmantalouteen ja lupasi presidenttiehdokkaana, että ”kauppa Kiinan kanssa edistää vapautta”. Ensimmäisenä virkavuotenaan hän allekirjoitti julistuksen, jolla Kiinalle myönnettiin pysyvä suosituimmuusasema ja otettiin viimeiset askeleet maan ohjaamiseksi mukaan Maailman kauppajärjestö WTO:hon.

Barack Obaman hallinto oli samanlainen. ”Presidenttinä ollessani tavoitteeni on ollut toimia Kiinan kanssa johdonmukaisesti rakentavalla tavalla, hallita erimielisyytemme ja maksimoida yhteistyömahdollisuudet”, Obama sanoi vuonna 2015, vaikka hänen kausillaan oli jo viritelty ”Aasian pivottia”.

Yhdysvaltojen liike-elämää ei Kiinan nousu ole haitannut, sillä sille Aasian talousmahti näyttäytyi sekä tuotantotukikohtana, että jättimäisenä markkina-alueena, jolla on yli miljardi potentiaalista asiakasta. Juuri kaupparyhmät lobbasivat ja auttoivat Kiinaa pääsemään WTO:n jäseneksi, Mearsheimer huomauttaa.

Tuolloin vain harvat Kiina-asiantuntijat tai kansainvälisten suhteiden tutkijat kyseenalaistivat sen, onko viisasta auttaa Pekingiä kasvattamaan vaikutusvaltaansa. Myös Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger – demokraattisen ja republikaanisen puolueen merkittävimmät kylmän sodan haukat – tukivat Kiinan sitouttamisen strategiaa.

”Sitouttamisen puolustajat eivät ennakoineet epäonnistumisen seurauksia”, Mearsheimer katsoo. ”He uskoivat, että jos Kiina kieltäytyisi demokratisoitumasta, siitä tulisi yksinkertaisesti heikommin kehittyvä maa. He eivät näyttäneet ottavan huomioon sitä, että Kiinasta oli tulossa entistä vauraampi ja voimakkaampi, mutta ei yhtään vähemmän autoritaarinen valtio.”

Vuosien kuluessa kävi selväksi, että Yhdysvallat oli epäonnistunut. Kiinan talous koki ennennäkemättömän kasvun, mutta maasta ei tullut liberaalia demokratiaa, eikä lännen säyseää vasallia. Päinvastoin, Kiinan johtajat pitävät liberaaleja arvoja uhkana maansa vakaudelle, ja kuten nousevat vallat yleensä tekevät, Peking ryhtyi harjoittamaan yhä itsevarmempaa ulkopolitiikkaa.

Mearsheimerin mielestä Kiinan suhteen tehtiin ”valtava strateginen virhe”. Kuten Bidenin hallinnossa nykyään työskentelevät Kurt Campbell ja Ely Ratner – kaksi entistä Obaman hallinnon virkamiestä, ovat todenneet, ”Washington kohtaa nyt modernin historiansa dynaamisimman ja mahtavimman kilpailijan”.

Obama vannoi presidenttikautensa aikana kovempaa linjaa Pekingiä vastaan, mutta ponnisteluista ei tullut juuri mitään. Vasta vuonna 2017 Kiinan-politiikka kiristyi Donald Trumpin noustua presidentiksi. Trumpin hallinto hylkäsi nopeasti aiempien hallintojen strategian. Avoin suurvaltakilpa oli palannut: vuonna 2018 Trump aloitti kauppasodan ja yritti heikentää teknologiajätti Huawein ja muiden Yhdysvaltojen teknologista ylivaltaa uhkaavien kiinalaisyritysten toimintaa. Uusi kylmä sota tuntui alkaneen.

Olisi voinut odottaa, että presidentti Joe Biden luopuisi Trumpin repivästä politiikasta, mutta itse asiassa hän on suhtautunut Kiinaan yhtä jyrkästi kuin edeltäjänsä, joka lupasi ”äärimmäistä kilpailua” pian virkaan astumisensa jälkeen. Myös kongressi on tullut mukaan ja kahden puolueen hyväksymässä lakialoitteessa Kiina nimetään ”Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suurimmaksi geopoliittiseksi ja geotaloudelliseksi haasteeksi”.

Tavalliset amerikkalaiset näyttävät olevan samaa mieltä: Pew Research Centerin tekemän kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä amerikkalaisesta pitää Kiinan valtaa uhkana. Myös Mearsheimer on vakuuttunut, että Yhdysvaltojen ja Kiinan uusi kilpailu ei ole loppumassa lähiaikoina. ”Itse asiassa se todennäköisesti voimistuu, olipa Valkoisessa talossa kuka tahansa.”

Kiina on jo nyt lähempänä Yhdysvaltoja piilevän voiman suhteen kuin Neuvostoliitto koskaan oli. Neuvostoliitto ei ollut ainoastaan Yhdysvaltoja köyhempi, vaan kylmän sodan huippuvaiheessa se oli myös yhä toipumassa natsi-Saksan aiheuttamista tuhoista. Toisessa maailmansodassa maa menetti 24 miljoonaa kansalaista, puhumattakaan yli 70 000 kaupungista ja kylästä, 32 000 teollisuusyrityksestä ja 40 000 kilometristä rautateitä.

Entäpä ideologiset motiivit? Neuvostoliiton tavoin Kiinaa johtaa nimellisesti kommunistinen hallinto. Mutta aivan kuten amerikkalaiset olivat kylmän sodan aikana väärässä pitäessään Moskovaa ensisijaisesti ”kommunistisena uhkana, joka pyrki päättäväisesti levittämään pahantahtoista ideologiaansa ympäri maailmaa”, olisi Mearsheimerista virhe pitää Kiinaa ”ideologisena uhkana”.

Mearsheimer väittää, että ”kommunistinen ajattelu” vaikutti Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan vain marginaalisesti; Josif Stalin oli kovan luokan realisti, kuten hänen seuraajansakin. Kommunismilla on vieläkin vähemmän merkitystä nyky-Kiinassa, jota voidaan parhaiten ymmärtää autoritaarisen kapitalismin omaksuneena valtiona. ”Amerikkalaisten pitäisi toivoa, että Kiina olisi kommunistinen; silloin sen talous olisi vaisu”, Mearsheimer irvailee.

Kiinalla on kuitenkin eräs ”ismi”, joka todennäköisesti pahentaa sen kilpailua Yhdysvaltojen kanssa: nationalismi. Kiinalainen kansallismielisyys on voimistunut 1990-luvun alusta lähtien, Mearsheimer taustoittaa. Erityisen vaarallista tästä nationalismista tekee se, että siinä korostetaan Kiinan ”kansallisen nöyryytyksen vuosisataa”, ensimmäisestä oopiumisodasta alkanutta ajanjaksoa, jonka aikana Kiina joutui suurvaltojen, erityisesti Japanin, mutta myös lännen, uhriksi.

Tämän voimakkaan kansallismielisen tarinan vaikutukset näkyivät vuosina 2012-13, kun Kiina ja Japani ottivat yhteen Diaoyu/Senkakusaarista ja eri puolilla Kiinaa pidettiin Japanin vastaisia mielenosoituksia. Mearsheimer olettaa, että ”tulevina vuosina Itä-Aasian kiristyvä turvallisuuskilpailu lisää Kiinan vihamielisyyttä Japania ja Yhdysvaltoja kohtaan ja kasvattaa myös kuuman sodan todennäköisyyttä”.

”Sodan mahdollisuutta lisäävät myös Kiinan alueelliset tavoitteet”, amerikkalaistutkija analysoi. ”Kiina on sitoutunut laajentumisohjelmaan Itä-Aasiassa. Vaikka Kiinan halujen pääkohteilla on varmasti strategista arvoa Kiinalle, niitä pidetään myös pyhinä alueina, mikä tarkoittaa, että niiden kohtalo on sidoksissa kiinalaiseen nationalismiin.”

Tämä pätee erityisesti Taiwaniin: mannerkiinalaisilla on saarta kohtaan tunnesiteitä, joita neuvostoliittolaiset eivät koskaan tunteneet esimerkiksi Berliiniä kohtaan, mikä tekee Washingtonin sitoutumisesta Taipein puolustamiseen entistä riskialttiimpaa.

Mearsheimer pelkää, että uuden kylmän sodan maantiede on omiaan sodankäynnille. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpailu oli toki maailmanlaajuista, mutta sen painopiste oli Euroopassa rautaesiripun ympärillä, jossa molemmilla osapuolilla oli massiiviset armeijat ilmavoimineen ja ydinaseineen.

Suurvaltasodan mahdollisuus Euroopassa oli vähäinen, koska molempien osapuolten poliittiset päättäjät ymmärsivät sodan eskaloitumisen pelottavat riskit. Yksikään johtaja ei halunnut aloittaa konfliktia, joka olisi todennäköisesti tuhonnut hänen omankin maansa.

Aasiassa puolestaan ei ole rautaesiripun kaltaista selkeää jakolinjaa, joka ankkuroisi vakauden. Sen sijaan on olemassa kourallinen mahdollisia konflikteja, jotka olisivat paikallisesti rajattuja ja joissa käytettäisiin tavanomaisia aseita, mikä tekee sodankäynnistä ajateltavissa olevan.

Niihin kuuluvat taistelut Taiwanin, Etelä-Kiinanmeren, Diaoyu/Senkaku-saarten sekä Kiinan ja Persianlahden välisten merireittien hallinnasta. Nämä konfliktit käytäisiin pääasiassa avoimilla vesillä, kilpailevien ilma- ja merivoimien välillä ja niissä tapauksissa, joissa on kyse saarten hallinnasta, niihin osallistuisi todennäköisesti pienimuotoisia maavoimia. Jopa Taiwanista käytävässä taistelussa, johon kiinalaiset amfibiojoukot saattaisivat osallistua, eivät ydinaseilla varustetut armeijat törmäisi toisiinsa.

”Tämä ei tarkoita, että nämä rajoitetun sodan skenaariot olisivat luultavia, mutta ne ovat todennäköisempiä kuin Naton ja Varsovan liiton välinen suursota”, Mearsheimer rauhoittuu hetkeksi villeistä pohdinnoistaan.

”Suurvallat eivät yksinkertaisesti halua antaa muiden suurvaltojen vahvistua niiden kustannuksella. Suurvaltojen välisen kilpailun taustalla oleva liikkeellepaneva voima on rakenteellinen, mikä tarkoittaa, että ongelmaa ei voida poistaa fiksulla politiikalla”, hän muotoilee.

Ainoa asia, joka voisi muuttaa taustalla olevaa dynamiikkaa, olisi suuri kriisi, joka joko pysäyttäisi Kiinan nousun tai romahduttaisi lännen. Kuitenkaan edes koronakriisi, josta lännen Financial Times-lehdessä ennustettiin tulevan Kiinan nykyisen johdon ”Tšernobyl-hetki”, ei ole lamaannuttanut Kiinaa.

Nykyisessä maailmantilanteessa Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu on jäänyt koronauutisoinnin varjoon. Onko kummallakaan suurvallalla hihassaan valttikorttia, joka tekisi siitä vaikkapa koronakriisin ratkaisijan ja kasvattaisi merkittävästi maan arvostusta? Vai jatkuuko kriisi, kunnes koko maailma vajoaa konflikteihin ja uuteen suurlamaan?