”Pääministeri Sanna Marinin puhe Suomen oikeudesta liittyä Natoon ei ole ensimmäinen tämänkaltainen lausunto Suomen poliittiselta johdolta”, arvioi venäläistä Russtrat -ajatushautomoa johtava Elena Panina.
Venäläispoliitikko muistuttaa, että aiemmin myös presidentti Sauli Niinistö on ”kyseenalaistanut Moskovan oikeuden esittää Yhdysvalloille ja Natolle ehtoja Venäjän turvatakuiden suhteen”.
Miten nämä signaalit pitäisi ymmärtää? Ajatushautomon perustaja katsoo, että yhtäältä kyse on Venäjän ”geopoliittisesta kiristämisestä lännen taholta”. On selvää, että Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin liittoon ”vaikeuttaisi dramaattisesti turvallisuuspoliittista tilannetta Pohjois-Euroopassa, jos viimeinenkin puskurivyöhyke Venäjän ja Naton väliltä katoaisi”.
Toisaalta Nato-jäsenyyden hakemista kannattaa nykyään yhä vain vähemmistö suomalaisista. ”Vaikka maassa on viime vuosina aktiivisesti viljelty revansistisia tunteita, suomalaisten mentaliteetti eroaa puolalaisten mentaliteetista suuremman pragmatismin suuntaan”, Panina toteaa.
Suurin osa suomalaisista ei ole halukkaita tekemään maastaan ”rintamavaltiota”. Tämän vuoksi on aivan luonnollista, että ”yli puolet mielipidekyselyihin osallistuneista vastustaa Natoon liittymistä ja Suomen puolueettomuusaseman menettämistä”, Russtratissa nähdään.
Siksi nyt valtamediassa esillä oleva keskustelu Suomen liittymisestä Natoon ”vaikuttaa tietyssä mielessä bluffilta”. Lähitulevaisuudessa se ei ole mahdollista, koska enemmistö suomalaisista vastustaa kategorisesti tällaista skenaariota.
Nato-puheita ei pidä kuitenkaan aliarvioida pitkällä aikavälillä. Venäjää ja Natoon liittymisen aihetta käytetään hyväksi myös sisäpoliittisessa kamppailussa.
Tämän teeman rinnalla Panina muistuttaa, että Suomessa alkaa lähiaikoina oikeudenkäynti entistä sisäministeriä, kristillisdemokraattien kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan, joka on joutunut rikossyytteeseen Raamatun siteeraamisesta.
Räsäsen tapausta seurataan Venäjälläkin, jossa yleinen näkemys uskonnollisuudesta ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on konservatiivisempaa kuin liberaalissa Suomessa, joka kollektiivisen lännen esimerkkiä noudattaen heiluttaa poliittiseksi aseeksi nostettua sateenkaarilippua.
Panina väittää jopa, että ”kyse ei ole vain kostosta vastenmieliseksi koettua poliitikkoa vastaan, vaan myös oikeudellisesta ennakkotapauksesta, joka luo edellytykset Raamatun lainsäädännölliselle kieltämiselle länsimaissa”.
Tämä saattaa kuulostaa liioitellulta, mutta on totta, että sekulaarin EU:n puitteissa kristinuskoa on jo pitkään pidetty kiusallisena reliikkinä mantereen menneisyydestä, joka on syytä häivyttää taka-alalle.
Näissä olosuhteissa yritys siirtää suomalaisten huomio kysymyksiin, jotka liittyvät maan turvallisuuspolitiikkaan, jäsenyysmahdollisuuteen sotilasliitossa ja myyttisiin mittoihin kasvaneen ”Venäjän uhan” torjumiseen, on ymmärrettävää.
Venäläisanalyytikon mukaan on ilmeistä, että suomalainen yhteiskunta on tänä päivänä ”syvässä kriisissä”. Samaan aikaan suomalaisilla on aina ollut ”rationaalisten, rauhallisten ja harkitsevien ihmisten maine”. ”Suomi ei ole mikään Ukraina”, Panina kirjoittaa.
Hänen mielestään on syytä toivoa, että ”maalaisjärki voittaa ja suomalaiset pidättäytyvät tekemästä päätöksiä, jotka tuhoavat sekä maansa ulkopolitiikan että sen kulttuuriperinteet”.
Markku Siira 