Markku Siira Bloggaaminen, EU, geopolitiikka, globalisaatio, itä, kapitalismi, Kiina, koronavirus, Länsi, politiikka, Suomi, totalitarismi, tulevaisuus, ulkopolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Korona-ajan pimeä poliittinen tila

Ennen koronaa – ja myös sen aikana – kirjoitin satoja artikkeleita Kiinasta, Venäjästä ja muistakin valloista, analysoiden geopolitiikkaa ja muuttuvaa maailmanjärjestystä ”euraasialaisesta perspektiivistä”.

Tuolloin minua haukuttiin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kiihkoilevien ”atlantistien” toimesta ”disinformaatikoksi”, ”Kiina-mieliseksi”, ”putinistiksi” ja vaikka miksi. Maailmanpolitiikan eläviä realiteetteja ei tunnustettu, vaan haluttiin pysytellä nostalgisissa sfääreissä cowboy-bootsit jalassa.

Joillekin tahoille ikävin uutinen oli se, että kiinalainen uutistoimisto Xinhua julkaisi näkökantojani Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan liittyen (katso Linkkejä-välilehdestä, jos kiinnostaa). Suomessahan kaikkien tulisi olla kritiikittömästi Lännen™ puolella, sen lumedemokratian oletettuja vihollisia vastaan.

Myös omissa blogikirjoituksissani olen pyrkinyt tuomaan esiin vaihtoehtoista, länsikriittistä perspektiiviä. Toistuvana teemana kirjoituksissani on esiintynyt huomio siitä, että toisen maailmansodan jälkeen rakennettu liberaali järjestys on vaihtumassa uuteen.

Poliittisten päättäjien, viranomaisten ja finanssieliitin koronakonsensus on osoittanut, millaiseen suuntaan maailma on menossa ”neljännen teollisen vallankumouksen” siivittämänä. Globalisaatio joka tapauksessa jatkuu, tapahtui se sitten Kiinan, Yhdysvaltojen, tai Davosin klikin johdolla.

Tämän takia ”politiikan ja maailman tilan” kommentointi on muuttunut viime vuosina entistä haastavammaksi. Minua ei enää aivan entiseen tapaan kiinnosta Kiinan, Venäjän ja muiden lännen geopoliittisten kilpailijoiden tekemiset, jos ei myöskään Suomen ja EU:n poliittinen loiskiehunta.

Korona-aikana kuitenkin samat ”länsimieliset” natottajat, Kiinan ja Venäjän kovat kriitikot, ovat kummasti alkaneet ihannoida kiinalaistyyppistä valvontaa, digitalisaatiota ja vaatia pakkorokotuksia ja rokotepassia, kun taas itse olen ryhtynyt jyrkästi (ja ajoittain sarkastisesti) kritisoimaan tällaista ”kehitystä”.

Näyttää siis siltä, että viranomaissuosituksiin ja valtamedian valheisiin helposti uskoville suomalaisille kelpaakin teknokraattien ja talousvaikuttajien ”kommunistinen kapitalismi”, kunhan se vain on kuorrutettu angloamerikkalaisella jargonilla kiinalaisten kirjoitusmerkkien sijaan.

Eurokraattien arvopohjakin on federalistisessa unionissa paljastanut todellisen illiberaalin luontonsa kasvomaskin alta, kun Ursula von der Leyenin suulla jäsenmaita ”suositellaan” harkitsemaan kansalaistensa pakkorokottamista. Tässä asiassa häntä tukevat niin Brysselin hännystelijämaat kuin häirikötkin.

Fasismi nousee taas Euroopassa, mutta nyt se astuu esiin Maailman talousfoorumin valitsemien naispoliitikkojen johdolla. Uusi totalitarismi esiintyy myös lääkärintakissa, biolääketieteellistä turvallisuusvaltiota ajaen. Uusi vainojen aika on koittanut, mutta jostakin syystä se on hyväksyttävää jopa ”antifasistien” mielestä.

Yhden prosentin globaali kapitalistiluokka myhäilee seuratessaan tätä alati etenevää spektaakkelia toimistohuoneistaan ja kartanoistaan. Suuri ihmiskoe, lääketeollisuuden voittokierre, sekä talouden ja yhteiskuntien uudelleenorganisointi jatkuu, ilman sen suurempaa kollektiivista vastarintaa.

Jos haluat kuvan (lähi)tulevaisuuden dystooppisesta yhteiskunnasta, älä kuvittele, kuten George Orwell, ”saapasta tallaamassa ihmiskasvoja”. Kuvittele sen sijaan virtuaalisessa ”metaversumissa” elävä, rokotettu ja sirutettu kuluttaja, tuijottamassa näyttöruutua ja seuraamassa uneliaasti ”algoritmisesti hyväksyttyä” sisältöä, samalla synteettistä ravintoa nieleskellen.

Markku Siira etupiirit, EU, geopolitiikka, järjestys, kaaos, Kiina, maailmanjärjestys, sisäpolitiikka, suurvaltasuhteet, tulevaisuus, turvallisuuspolitiikka, ulkopolitiikka, Venäjä, Vladislav Surkov, Yhdysvallat, Yleinen

Vladislav Surkov: Poliittinen kaaos vai etupiirien paluu?

”Peruuttamattoman epävakauden” uhka kasvaa Venäjällä, mutta maan pitää olla varovainen, jotta se ei käynnistäisi riskialttiita ”liberalismin kokeiluja”, jotka voivat helposti epäonnistua, varoittaa Vladimir Putinin entinen neuvonantaja, Vladislav Surkov.

Tuoreessa artikkelissaan Surkov käyttää entropian analogiaa kuvaamaan, miten kaaos kasvaa suljetussa järjestelmässä. Hänen mukaansa vahva valtio on välttämätön, jotta ”sosiaaliseksi entropiaksi” kutsuttua kehitystä voidaan hillitä.

Kremlin ”harmaaksi kardinaaliksi” kutsuttu entinen avainhenkilö on toiminut Putinin alaisuudessa eri tehtävissä vuodesta 1999, aina helmikuuhun 2020 asti. Surkovia on usein pidetty myös yhtenä ”putinismin” varhaisista ideanikkareista ja esimerkiksi poliittisen nuorisojärjestö Našin johdon esimiehenä.

Läntisten lähteiden mukaan hän on myös toiminut Kiovan vastaisen propagandakampanjan ja Itä-Ukrainan Donbassin alueen Venäjä-mielisen separatistiliikkeen arkkitehtinä. Ukrainan kriisin alkuaikoina Yhdysvallat lisäsi Surkovin myös ensimmäiselle venäläisiä merkkihenkilöitä sisältävälle pakotelistalleen.

Surkovin mukaan 2000-luvun ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana Venäjällä on onnistuttu säilyttämään vakaus ”1990-luvun yhteiskunnallisen kaaoksen jälkeen” ja vetämään ”traumatisoitunut maa pois perestroikan raunioista”. ”Nämä vuodet muistetaan varmasti jonain päivänä kulta-aikana”, Surkov ajattelee.

Ennemmin tai myöhemmin maassa nähdään kuitenkin ”enemmän kaaosta”, kun valtio ei kykene käsittelemään kansalaisten kaikkia toiveita. Surkovin mielestä Kremlin ei kuitenkaan pitäisi yrittää käsitellä levottomuuksia avaamalla poliittista järjestelmää, sillä se voisi johtaa kansalaisten mielipahan ”hallitsemattomaan purkautumiseen” ja ”peruuttamattomaan epävakauteen”.

Surkovin viimeisin muistutus entropian lisääntymisen mahdollisuudesta ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on ottanut radikaalien poliittisten uudistusten vastaisen kannan.

Financial Timesin haastattelussa aiemmin tänä vuonna, Surkov väitti, että yhteiskuntaa on hallittava siten, jotta löydetään ”hyvä kompromissi kaaoksen ja järjestyksen välillä”. Putinin hän rinnasti roomalaiseen imperaattori Octavianus Augustukseen, ”joka yhdisti Caesarin tappaneiden tasavaltalaisten ja suoraa diktatuuria halunneen tavallisen kansan toiveet”.

”Vapauden yliannostus on valtiolle kuolemaksi”, hän sanoi. ”Kaikki, mikä on lääkettä, voi olla myös myrkkyä, kyse on vain annostuksesta”, Surkov selitti talouslehden ällistyneelle toimittajalle moskovalaisessa ravintolassa. Termodynamiikan toista lakia ei kuitenkaan voi kumota: kehityksen ja järjestyksen taustalla väijyvät alati kaaos ja epäjärjestys.

On kuitenkin epäviisasta jättää huomiotta tämän hetkinen ”ongelmattomuus”, Surkov valistaa omassa kirjoituksessaan. Maan hiljaisten ideologia on epämiellyttävää, koska se on ”puhumatonta ja siksi jäsentymätöntä, synkkää ja epäjohdonmukaista”. Jos sen aika tulee (vaikkakin ohimenevästi), se ”romahtaa olemassa olevaan asioiden järjestykseen ilman ymmärrettäviä tavoitteita”.

Kun venäläisten hiljainen enemmistö houkuteltiin poliittiselle näyttämölle 1980-luvun lopulla, kukaan ei saanut selvää, mitä se oikeastaan halusi: ”Miten voimme ymmärtää teitä, jos ette sano mitään? Kun [poliittinen eliitti] yritti saada ihmisiä puhumaan, he kuuntelivat niin paljon, että olivat hämmästyneitä ja lopulta täysin hämmentyneitä”, Surkov kirjoittaa.

Tämän seurauksena ”Neuvostoliiton sekava johto” ampui umpimähkään, eivätkä asiat menneet suunnitelmien mukaan. Keskuskomitean ja taloussuunnittelusta vastaavan Gosplanin edessä kypsyi nimittäin ”jokin suunnittelematon, ei-neuvostoliittolainen, käsittämätön ja kuohuva yhteiskunta, joka oli valmis ryntäämään ensimmäisen tilaisuuden tullen järjettömästi ja armottomasti kaikenlaisiin vaikeuksiin”.

Se, että teoriassa entropialla on taipumus kasvaa suljetuissa järjestelmissä, näyttää viittaavan yksinkertaiseen ongelmanratkaisuun – avataan järjestelmää, ”päästetään höyryjä ulos” ja kaaos vetäytyy taas joksikin aikaa. Tämä yksinkertaisuus on kuitenkin Surkovista petollista. Liberaalit kokeilut kotimaan politiikassa ovat uhkarohkeita.

Venäläisen poliittisen järjestelmän, ”tämän nykyisin hyvin toimivan sosiaalisen reaktorin”, paineistaminen on täynnä ”hallitsemattomia kansalaisärsytyksen purkauksia, jotka saattavat johtaa peruuttamattomaan epävakauteen, josta löytyy varottavia esimerkkejä 1980- ja 1990-luvuilta”.

”Venäjän valtio on vuosisatojen ajan selviytynyt karuine ja istutettuine poliittisine sisätiloineen ainoastaan pyrkimällä väsymättä omien rajojensa ulkopuolelle”, Kremlin takapiru sanoo. ”Venäjälle jatkuva laajentuminen ei ole vain ajatus, vaan historiallisen olemassaolomme eksistentiaalinen edellytys.”

”Keisarilliset tekniikat ovat tehokkaita vielä nykyäänkin, kun imperiumit on nimetty uudelleen suurvalloiksi. Krimin konsensus on elävä esimerkki yhteiskunnan lujittamisesta naapurimaan kaaoksen kustannuksella. Brysselin ja Washingtonin valitukset Moskovan sekaantumisesta ja siitä, että merkittäviä konflikteja eri puolilla maailmaa on mahdotonta ratkaista ilman Venäjän osallistumista, osoittavat, että valtiomme ei ole menettänyt imperialistisia vaistojaan”, Surkov kehuu.

”Suurin erilaisten häiriöiden aiheuttaja maailman poliittisilla markkinoilla on kuitenkin Yhdysvallat”, harmaa kardinaali huokaa. Hän myöntää sarkastisen oloisesti, että ”amerikkalainen epävakaus” on ollut ”kannattava tavaramerkki”, jonka ”kysyntä on ollut ilmiömäistä”.

”Valtio kompensoi surrealistisen talousarvionsa villiä epätasapainoa dollarin järjettömällä liikkeellelaskulla, joka ei enää pitkään aikaan ole ollut niinkään rahaa, vaan pikemminkin taloudellisen entropian yksikkö, kaaoksen virus, joka levittää talouskuplien ja epätasapainon pandemiaa koko planeetalle”, Surkov muotoilee.

”Värivallankumousten ja rakentavien sotien vienti, joka on näennäisesti pysähdyksissä, jatkuu välittömästi, kunhan demokratian maahantuojiksi aikovat ovat hieman rentoutuneet. Yhdysvaltojen kokeellinen etiikka nostattaa myrskyn afrikkalaisten, aasialaisten ja meidän euraasialaisten päissä ja järkyttää traditionalistien mieliä”, entinen neuvonantaja arvioi.

Myös toinen suurvalta, Kiina, saa runokirjankin julkaisseelta Surkovilta kommentin entropia -teeman hengessä. Hänen mielestään ”Kiinan maltillisuus peittää alleen kurinalaisen kansakunnan keräämät valtavat kaaoksen varannot”. Surkov väittää, että ”jos painaisi korvansa Kiinan muuria vasten, tuon kiehunnan voisi kuulla”.

Kuvitteleeko imperiaalisissa sfääreissä liitelevä venäläisideologi avaruuteen jo matkaavan Kiinan romahtavan Neuvostoliiton tavoin? Olipa Aasian suurvallan sisäpolitiikasta ja sosiaalisesta luottoluokitusjärjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, Xi Jinpingin johtama Kiinan ”kapitalistinen kommunismi” vaikuttaa vastustuskykyisemmältä ja maan järjestelmä vakaammalta kuin neuvostososialismi koskaan.

”Peking nousee tasaisesti maailman yläpuolelle ja geopoliittinen tilanne muistuttaa monia ihmisiä elämästä Vesuviuksen tulivuoren lähettyvillä: kaikki on hyvin, mutta kun Kiina alkaa purkautua, mistä paikasta tulee Pompeji”, Surkov spekuloi.

Surkovin tajunnanvirta tavoittaa myös Euroopan. Unioni, ”joka on kummallisessa kvanttitilassa, joko vielä muodostumassa tai jo hajoamassa, voi pitkällä aikavälillä olla sekä kaaoksen lähde että sen vaimentaja”.

Surkovista jälkimmäinen vaihtoehto, eli EU:n hajoaminen, ”näyttää todennäköisemmältä ainakin lyhyellä aikavälillä, koska eurokraattinen hallintorakenne on löyhä ja täysin toimimaton”. Jos tämä suuntaus jatkuu, EU:sta tulee ”kukoistava poliittinen kaatopaikka, jonne eri puolilta planeettaa saapuvat kulkurit ja vakoojat kasaavat mädäntyvää luokka- ja rotuvihamielisyyttä”.

Suurten valtioiden poliittisten järjestelmien ”sosiaalisia entropiapäästöjä, kuten niiden talouksien hiilidioksidipäästöjä”, voidaan periaatteessa hallita. Mutta missä määrin geopoliittisten erojen on syvennyttävä, ennen kuin suurvallat pääsevät yhteisymmärrykseen uudesta tavasta elää yhdessä?

Historialliset esimerkit ovat Surkoville pettymys. ”Sekä Münsterin rauhansopimukset, Wienin kongressi ja Jaltan konferenssi olivat mahdollisia ja onnistuneita vasta sen jälkeen, kun kaaos oli saavuttanut helvetin tason.”

Harmaan kardinaalin mielestä ”vaikutuspiirien uusjako” olisi tarpeen. Ja ”ennemmin tai myöhemmin, virallisesti tai epävirallisesti, salaa tai avoimesti”, se tulee hänen mukaansa ”väistämättä tapahtumaan”. Tämä näkemys ei varmasti miellytä Ukrainan, Baltian maiden tai vaikkapa Suomen turvallisuuspoliittisia kiihkoilijoita.

”Jos sopimusta ei synny, supervaltojen synnyttämät myrskyisät virtaukset alkavat törmätä toisiinsa ja synnyttävät tuhoisia geopoliittisia myrskyjä. Tällaisten törmäysten välttämiseksi kukin virta on kanavoitava omaan suuntaansa”, Surkov ideoi kuin jotain uuden ajan Molotov-Ribbentrop-sopimusta mielessään laatien.

Sillä välin maailma nauttii hetken ”moninapaisuudesta, Neuvostoliiton jälkeisten nationalismien ja suvereniteettien paraatista”. Mutta seuraavassa historiallisessa syklissä ”nyt unohdettu globalisaatio ja kansainvälistyminen” palaavat ja ohittavat tämän hämärän moninapaisuuden.

Silloin voi käydä niin, Surkov uskoo, että ”Venäjä saa oman osuutensa maiden (tai pikemminkin tilojen) uudesta maailmanjärjestyksestä, mikä vahvistaa sen asemaa yhtenä harvoista globalisaattoreista, kuten se oli Kolmannen Rooman tai Kolmannen internationaalin aikakausina”.

Venäjän laajentumista Surkov ei pidä hyvänä eikä pahana asiana, vaan ennemminkin fysiikan maailmaan kuuluvana lainalaisuutena. Suurvaltojen välisten ”vaikutusalueiden” rajaamisella on kiire, jos halutaan välttää suuren luokan yhteenotot moninapaisessa tai navattomassa maailmassa, jossa taistelu tekoälyherruudesta jatkuu.

Markku Siira Aleksandr Lukašenko, EU, hybridisota, maahanmuutto, Puola, Valko-Venäjä, Yleinen

Siirtolaisselkkaus Valko-Venäjän ja Puolan rajalla

Onko Itä-Euroopasta alkamassa uusi siirtolaiskriisi? Suuri joukko pakolaisia – enemmistö ilmeisesti Irakin kurdeja – on matkannut Valko-Venäjälle ja sieltä Puolan rajalle, suuntana läntinen arvoyhteisö. Miksi jäädä Yhdysvaltojen länsiliittouman sotatoimien raunioittamiin kotikaupunkeihin, kun voi muuttaa avoimien rajojen Eurooppaan?

Puola syyttää Valko-Venäjää ”hybridisodankäynnistä” ja kyseessä onkin arvattavasti presidentti Lukašenkon kosto viime vuoden vallanvaihtoyrityksestä, jossa lännen rinnalla toimivat Puola, Liettua ja Ukraina.

Jännitteet ovat viime päivinä dramaattisesti kärjistyneet, kun siirtolaisjoukko ja puolalaissotilaat ovat ottaneet yhteen. Sekä Valko-Venäjä että Puola ovat syyttäneet toisiaan ”ihmisoikeusrikkomuksista” sekä ”vaarallisista sotilaallisista provokaatioista”. Varsova on syyttänyt myös Kremliä osallisuudesta Minskin epäsymmetriseen vastaiskuun; Puolan pääministerin mukaan ”kaiken takana on Putin”, jälleen kerran.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kommentoi myös asiaa ja syytti länsimaita siitä, että ne ovat epävakauttaneet muslimimaita ja ovat siten perimmäinen syy sieltä ajoittain lähteviin siirtolaisaaltoihin. Lavrov on toki oikeassa, mutta rehellisyyden nimissä on muistettava, että lännen syrjäyttämisyrityksistä suuttunut Lukašenko uhkasi jo kesällä lopettaa EU:n ”suojelemisen” maahanmuuttajien virralta ja antaa ihmisten kulkea mihin mielivät.

Puolalla on toki oikeus ja velvollisuuskin puolustaa maataan ”joukkomuuttoaseilta”, mutta sen ulkopoliittinen johto on osasyyllinen asioiden nykyiseen tilaan. Kannattiko Puolan osallistua Yhdysvaltojen ja EU:n rinnalla vallanvaihtoyritykseen Valko-Venäjällä ja tukea ”demokratia-aktivismia”? Nyt Lukašenko iskee takaisin hyödyntämällä EU:n suurinta heikkoutta, lepsua maahanmuuttopolitiikkaa.

Ratkaisu olisi periaatteessa yksinkertainen, mutta poliittisesti kiusallinen toteuttaa. Euroopan unionin olisi neuvoteltava Lukašenkon kanssa ja kumottava Valko-Venäjän vastaiset pakotteensa. Valitettavasti Brysselillä ei liene valmiutta tällaiseen pragmaattiseen siirtoon. Länsi saattaa halutakin pahentaa tilannetta strategisista syistä: rajaselkkauksen yhä eskaloituessa, on helpompi syyttää Venäjää tämän puolustusliittolaisen hybridioperaatiosta.

Olipa Lukašenkoa kohtaan esitetty kritiikki oikeutettua tai ei, kukaan ei voi ainakaan väittää, että hän luovuttaisi helpolla. Koronapandemian suhteen hänkin on tehnyt myönnytyksiä aiempaan skeptisyyteensä nähden, mutta kaiken kaikkiaan Valko-Venäjän päämies on osoittanut kykenevänsä kestämään valtavaa painetta viimeisen vuoden aikana.

Puolalla puolestaan on omat ongelmansa. Euroopan unionissa se on jo pitkään ollut hankalan jäsenmaan maineessa ja jatkuvan uhkailun kohteena, koska se ei Brysselin mielestä jaa ”unionin arvoja”, joihin liittyy ”oikeusvaltioperiaate” (mitä se sitten milloinkin tarkoittaakaan) ja suopeampi suhtautuminen maahanmuuttoon. Tätä yritetään muuttaa Puolan oppositiota yhdistävän Kansalaisfoorumin johtajan Donald Tuskin euromielisellä politikoinnilla.

Myöskään Bidenin demokraattihallinnon kanssa Puolan konservatiivijohto ei ole parhaimmissa mahdollisissa väleissä, joten nähtäväksi jää, miten Yhdysvallat suhtautuu Nato-vasallinsa edesottamuksiin. Onpa Puolan konservatiivis-nationalistisen hallituksen väitetty joutuneen jopa Washingtonin ja Berliinin liberaaliglobalistien hybridihyökkäyksen kohteeksi.

Rajaselkkaus saattaa toki antaa Varsovalle mahdollisuuden esiintyä lännen ”kilpenä” ”venäläisperäistä hybridisodankäyntiä” vastaan. Toisaalta Bidenin hallinnon kerrotaan yrittävän sopia tietyistä asioista Venäjän kanssa ja siirtolaiskriisin pitkittyminen saattaa pilata sovitteluyritykset.

EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen vaatii jäsenmaita asettamaan uusia pakotteita Valko-Venäjää vastaan. Pakotteet saattavat koskea myös kolmansien maiden lentoyhtiöitä, joilla Eurooppaan pyrkivät ovat matkustaneet Minskiin. Myös Suomen presidentti Sauli Niinistö haluaisi panna ”kovan kovaa vastaan”, mutta hän harmittelee, että liberaali demokratia on niin kovin kädetön tällaisen haasteen edessä.

Tällä välin myös Lukašenko on antanut haastattelun tapahtumiin liittyen. Siirtolaisvirtaa hän kommentoi toteamalla, että Euroopan unionissa toimii ”mafian kaltainen rakenne, joka järjestää maahanmuuttajien kauttakulkua”. Ihmiset pyrkivät omasta tahdostaan Saksaan ja muualle Eurooppaan, Valko-Venäjän ollessa vain välietappi.

EU:n pitäisi nyt päättää, ottaako se avosylin kaikki tulijat vastaan, vai muuttaako kenties maahanmuuttopolitiikkaansa. Siinä missä itärajalta tulevia siirtolaisia pidetään Venäjän hybridisodankäyntinä, länsirajalta on saanut tulla vapaasti yli isompiakin määriä turvapaikanhakijoita, kuten vuonna 2015, jolloin Ruotsista kuljetettiin Tornion linja-autoasemalle bussilasteittain ihmisiä päivittäin.

Pidetäänkö vastaisuudessa kaikkia euromaihin pyrkijöitä osallisina ”hybridioperaatioihin” ja maahanmuuttomyönteisiä ”Venäjän trolleina”? Vai onko vain niin, että lännessä on voimassa kaksoisstandardi, mitä tulee pakolaisuutisointiin?

Näyttää siltä, että Lukašenkoa yritetään taas kammeta vallasta antamalla kuva, että hän on suurin piirtein hyökkäämässä Puolaan. Virolainen europarlamentaarikko Riho Terras haluaisi jo sotilasliitto Naton neljännen artiklan mukaisia ”yhteisiä toimia” Valko-Venäjää vastaan.

”Emme ole koskaan aikoneet, emmekä aio hyökätä Puolaan. Meillä on kädet täynnä töitä sillä alueella, joka meillä on. Mutta he itse haaveilevat koko [Valko-Venäjän] alueesta”, Lukašenko on sanonut haastattelussa, jossa hän myös kuvaili Valko-Venäjän joutuneen ”länsimaisen mustamaalauskampanjan uhriksi”.

Lukašenkon mielestä lännen vaatimukset siitä, että Valko-Venäjän pitäisi pysäyttää siirtolaisvirta, ovat täysin epäloogisia: ”Olette asettaneet pakotteita minua ja valkovenäläisiä vastaan. Olette aloittaneet hybridisodan Valko-Venäjää vastaan. Ja nyt te haluatte minun suojelevan teitä maahanmuuttajilta?”

Markku Siira Aasia, EU, Eurooppa, geopolitiikka, historia, Länsi, Patrick Buchanan, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Geopoliitikan tarkastelua Euroopan auringonlaskun aikaan

”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?

Markku Siira EU, Euraasia, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Länsi, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Euraasia, Eurooppa ja muuttuva maailmanjärjestys

Tutkija Glenn Diesen on analysoinut perusteellisesti Euraasian meneillään olevaa yhdentymisprosessia. Hän on kirjoittanut aiheesta uuden kirjankin, Europe as the Western Peninsula of Greater Eurasia: Geoeconomic Regions in a Multipolar World (”Eurooppa Suur-Euraasian läntisenä niemimaana: Geoekonomiset alueet moninapaisessa maailmassa”).

Kirjaksi kasvaneessa aiemmassa artikkelissaan Diesen jo kysyi, onko Euroopasta tulossa Euraasian mantereen kautta kulkevien taloudellisten yhteyksien lisääntyessä osa muotoutuvaa Suur-Euraasian aluetta. Yksinapaisella aikakaudella Yhdysvallat organisoi ja johti maailman kahta suurta talousaluetta, Eurooppaa ja Aasiaa, mutta nyt tuo aika on päättynyt.

Kiinan nousu on tehnyt lopun yksinapaisesta aikakaudesta ja jopa viisisataa vuotta kestäneestä läntisestä ylivallasta. Kiina ja Venäjä johtavat pyrkimyksiä yhdistää Aasia ja Eurooppa yhdeksi suureksi talousalueeksi. Transatlanttisen alueen ja Suur-Euraasian välissä sijaitsevan EU:n on sopeuduttava uuteen kansainväliseen voimatasapainoon.

Diesen kertoo, miten Suur-Euraasian alue on tällä hetkellä järjestäytymässä. Superalueella on uusia strategisia teollisuudenaloja (jotka perustuvat uusiin ja mullistaviin teknologioihin), fyysisten yhteyksien liikennekäytäviä ja uusia taloudellisia yhteyksiä kehityspankkien, kauppavaluuttojen ja maksujärjestelmien muodossa. Euraasian mantereella niinkin erilaiset maat kuin Etelä-Korea, Intia, Kazakstan ja Iran edistävät yhdentymistä.

”Suur-Euraasian kumppanuus” on ollut Venäjän ulkopolitiikan ytimessä ainakin vuonna 2016 järjestetystä Pietarin talousfoorumista lähtien. Tavoitteena on kehittää geoekonominen infrastruktuuri, joka tukee moninapaista poliittista järjestelmää ja korvaa aiempina vuosikymmeninä vallinneen, taantuvan, Yhdysvaltoihin keskittyneen globalisaatiomuodon.

Moskovasta on tullut myös Kiinan silkkitiehankkeen johtava tukija, sillä se on itä-länsisuuntainen liikennekäytävä, jota tasapainottaa Venäjän, Iranin ja Intian kautta kulkeva pohjois-eteläsuuntainen käytävä.

Jos Venäjä on tämän lisäksi valmis kehittämään arktista aluetta yhdessä Kiinan kanssa, Venäjän pohjoinen merireitti liitetään osaksi Kiinan konseptia ”polaarisesta silkkitiestä”, joka tarjoaa nopeamman ja halvemman kuljetusmahdollisuuden Aasian ja Euroopan välillä Yhdysvaltojen valvonnan ulkopuolella.

Entäpä sitten Euroopan rooli tässä kuviossa? Euroopan itsemääräämisoikeus on yksinkertaisesti olematon, niin kauan kuin se alistuu ulkopoliittisesti Yhdysvalloille. Irtiotto ”transatlanttisesta kumppanuudesta” on välttämätöntä todellisen eurooppalaisen suvereniteetin saavuttamiseksi.

EU:ta on myös pyydetty osallistumaan Suur-Euraasian kumppanuuteen, jotta jännitteet Venäjän kanssa lievenisivät ja nollasummapelistä päästäisiin kiinalaisten ehdottamaan yhteisvoittoon. Kysymys on nyt siitä, ymmärtävätkö eurojohtajat, miten nopeasti maailma muuttuu ja käyttävätkö he näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Ainakaan vielä ei aivan siltä näytä, vaikka Kiinaa matkitaan jo koronakriisin hoitamisessa.

Diesen osoittaa, miten käsitys Eurooppaa ja Aasiaa yhdistävästä Euraasiasta ”on historiallisesti ollut vaihtoehto merivaltojen ylivallalle valtamerikeskeisessä maailmantaloudessa” ja miten Britannian ja Yhdysvaltojen strategioihin on vaikuttanut syvästi pelko nousevasta Euraasiasta ”suorana uhkana niiden etuasemalle valtamerellisessä maailmanjärjestyksessä”.

Loppujen lopuksi on palattava taas Halford Mackinderin klassikkoteorian pariin. Kyse on angloamerikkalaisesta pakkomielteestä estää ”tasavertaisen kilpailijan” nousu Euraasiassa tai sellaisen liittouman – Mackinderin aikakaudella pelotteena toimi Venäjän ja Saksan mahdollinen liitto, nykyisin Venäjän ja Kiinan strateginen kumppanuus – syntyminen, joka kykenisi, kuten Diesen sanoo, ”viemään geoekonomisen hallinnan merivaltojen käsistä”.

Lännessä elätellään yhä toiveita siitä, että Yhdysvallat valvoisi Euraasiaa globaalina hegemonina. Realistisemmat analyytikot taas uskovat, että edes Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian AUKUS-allianssi tai Quad-maiden turvallisuuspoliittinen nelikko eivät enää kykene muuttamaan historian kulkua. Tulevaisuus on euraasialainen.

Ratkaiseva tekijä näyttää nyt olevan atlanttisuuden pirstaloituminen. Diesen näkee tässä prosessissa kolme tasoa: Euroopan ja Yhdysvaltojen tosiasiallinen irtautuminen toisistaan Kiinan nousun vauhdittamana; EU:n sisäiset erimielisyydet, joita Brysselin eurokraattien asuttama rinnakkaisuniversumi vain lisää, ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, ”länsimaiden sisäinen polarisoituminen”, jonka ovat aiheuttaneet uusliberalismin ylilyönnit.

Vallitseva todellisuus sanelee, että Venäjä yhdistää Euroopan ja Tyynenmeren, kun taas Kiina yhdistää kehittyneen itärannikkonsa ja Xinjiangin, ja molemmat maat yhdistävät Keski-Aasian. Diesen tulkitsee tämän niin, että Venäjä ”saattaa päätökseen historiallisen muutoksensa eurooppalaisesta/slaavilaisesta imperiumista euraasialaiseksi sivilisaatiovaltioksi”.

Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu tekee Euroopasta geoekonomisen kilpailun kohteen, mutta EU:n ja Venäjän välinen sovintoratkaisu voisi nostaa molempien asemaa. Diesen esittää, että Brysselin olisi luotava Venäjälle kannustimia tukea itsenäistä EU:ta Suur-Euraasiassa. Toiseksi Brysselin ja Moskovan yhteinen etu on estää Venäjän liiallinen riippuvuus Kiinasta.

Suur-Euraasia tarjoaa Venäjällekin suotuisamman ympäristön entiseen nähden. Euroopan ja Aasian muuttuminen yhdeksi alueelliseksi kokonaisuudeksi, antaa Venäjälle mahdollisuuden saada etuoikeutetun paikan neuvottelupöydässä ja samalla monipuolistaa kumppanuuttaan välttääkseen liiallisen riippuvuuden yhdestä valtiosta tai alueesta.

Ankeasta korona-ajasta huolimatta on ollut huikeaa seurata, miten euraasialainen tai moninapainen maailmanjärjestys vääjäämättä muotoutuu ja angloamerikkalainen maailma siirtyy taka-alalle. Globalisaatio toki jatkuu, mutta sentään ”kiinalais-venäläis-eurooppalaisilla ominaispiirteillä”. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa lukea Dieseniä (sekä tätäkin blogia).

Markku Siira EU, hybridisota, Liettua, maahanmuutto, Puola, Valko-Venäjä, Yleinen

Liettuan ja Puolan konflikti Valko-Venäjän kanssa: Siirtolaisongelmia EU:n ulkorajalla

Valko-Venäjän ja sen Nato-naapureiden, Puolan ja Liettuan, välinen hybridisota on jatkunut sitten Ryanair-kohun ja presidentti Lukašenkon syrjäyttämisyritysten. Nyt taistelutantereena ovat maiden väliset rajat.

Läntiset mediat ovat väittäneet, että Valko-Venäjä päästää laittomia maahanmuuttajia Liettuaan ja Puolaan. Kyseessä on eurolähteiden mukaan ”Lukašenkon kosto” Valko-Venäjälle asetettujen pakotteiden johdosta.

Liettuan sisäministeriö arvioi, että Irakista alueelle saapuneet siirtolaiset tulevat rajalle Valko-Venäjän hallinnon järjestämänä. Valko-Venäjä on kiistänyt väitteet.

Valko-Venäjä puolestaan selittää, että euromaat Liettua ja Puola käyttävät uutta taktiikkaa pakolaisten laittomaan karkottamiseen: pelotellakseen EU:sta turvapaikkaa hakevia maahanmuuttajia lainvalvontaviranomaiset toimittavat hakattuja, erittäin uupuneita ulkomaalaisia rajalle ja heittävät heidät Valko-Venäjän puolelle.

Syyskuussa on ilmennyt useita tällaisia tapauksia. Viimeksi eilen rajavartioston yksikkö löysi Valko-Venäjän ja Puolan rajalta Svislotšin piirikunnasta tajuttoman ulkomaalaisen, jolla oli merkkejä fyysisestä pahoinpitelystä. Samaan aikaan Puolan turvallisuusjoukot seurasivat tapahtumia sivusta omalta puoleltaan.

Ottaen huomioon pakolaisen vakavan tilan, Valko-Venäjän viranomaiset veivät hänet raja-asemalle, jonne kutsuttiin ambulanssi. Ensimmäinen lääkärintarkastus osoitti, että mies oli koomassa ja hänellä oli selviä merkkejä hypotermiasta. Ulkomaalaisella oli Irakin passi ja puolalaisen hoitolaitoksen tekemä negatiivinen PCR-testitulos.

Mies kuljetettiin Svislotšin keskussairaalaan, jossa hän lopulta tuli tajuihinsa; hän saa parhaillaan tarvittavaa lääketieteellistä hoitoa. Vastaavia tapauksia on alkanut ilmaantua useita.

Valko-Venäjän viranomaiset toivovat EU:n puuttuvan jäsenmaidensa laittomiin ja epäinhimillisiin toimiin. Huolimatta yhteistyöhaluttomuudesta euromaiden puolelta, Valko-Venäjä sanoo estäneensä lukuisia organisoituja laittoman maahanmuuton järjestämisiä tämän vuoden aikana.

Valko-Venäjä toivookin unionin johdon osoittavan kiinnostusta laitonta maahanmuuttoa järjestäviin toimijoihin Liettuassa ja Puolassa. Valko-Venäjä on valmis rakentavaan yhteistyöhön naapurimaidensa kanssa, mutta ei oman kansallisen turvallisuutensa kustannuksella.

Markku Siira EU, Eurooppa, geopolitiikka, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat, Yleinen

Yhdysvaltoihin pettynyt EU haaveilee geopoliittisesta vallasta

Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.

Markku Siira Afganistan, EU, Eurooppa, maahanmuutto, Suomi, Yleinen

Afganistan ja EU: Maahanmuuttajien unioni vai linnake-Eurooppa?

On spekuloitu, että Taliban-liikkeen uusi valtaannousu Afganistanissa voi aiheuttaa pakolaisaallon länteen. Aiempi siirtolaiskriisi kuuden vuoden takaa on vielä tuoreessa muistissa ja uuden pakolaisvirran mahdollisuus aiheuttaa huolta euromaiden kansalaisissa. Schengen-alueen rajojen ympärille rakennetaan nyt muureja ja aitoja.

Kun vuonna 2015 yli miljoona siirtolaista ylitti Välimeren päästäkseen Eurooppaan, Puola, Tšekki ja Unkari kieltäytyivät suorasukaisesti ottamasta tulijoita vastaan. Vuonna 2020 kapinoivien jäsenmaiden todettiin rikkoneen EU:n lainsäädäntöä. EU:n siirtolaiskiintiöjärjestelmä on herättänyt arvostelua maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvissa maissa.

Asenteet eivät ole juurikaan muuttuneet. Unkarin pääministeri Viktor Orbán kommentoi hiljattain radiohaastattelussa Afganistanin tilannetta ja totesi, että ”maahanmuutto ei ole ihmisoikeus”. Orbánin mielestä pakolaisasiassa pitäisi tehdä yhteistyötä Turkin hallituksen kanssa. Turkin presidentti Erdoğan on kuitenkin varoittanut, ettei Turkki aio olla ”Euroopan pakolaisvarasto”. Unkari on joka tapauksessa evakuoinut Afganistanista 114 afgaanipakolaista.

Kreikka on saanut valmiiksi neljänkymmenen kilometrin pituisen aidan Turkin vastaiselle rajalle, jonka tarkoituksena on pitää uudet turvapaikanhakijat poissa. Ateenaa voi tuskin syyttää tällaisesta päätöksestä, kun ottaa huomioon, millaiseen kurimukseen maa on joutunut pakolaisvirtojen kanssa viime vuosina.

Puola on haluton ottamaan vastaan edes sen rajoille leiriytyneitä, Valko-Venäjän kautta euromaihin pyrkiviä pienempiä siirtolaismääriä, joten ei liene yllätys, että maassa ei odoteta innolla Afganistanista lähtevää, huomattavasti suurempaa tulijajoukkoa. Tällaista elämä kuitenkin on Yhdysvaltojen vasallina toimiville maille, joten Varsovankin olisi syytä harkita, kannattaako Washingtonin vallanvaihto-operaatioissa olla apuna.

Myös naapurimaa Tšekki suhtautuu massamaahanmuuttoon kielteisesti. Lokakuussa pidettävien vaalien lähestyessä kaikki kolme Tšekin pääministeriehdokasta ovat ilmoittaneet vastustavansa EU:n määräämää uutta siirtolaiskiintiöjärjestelmää. Tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan 63 prosenttia väestöstä ei usko, että tasavallan pitäisi ottaa vastaan Taliban-hallintoa pakenevia afganistanilaisiakaan.

Keski- ja Itä-Euroopan pakolaisskeptisyys on leviämässä Länsi-Eurooppaan. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on puhunut siitä, että ”merkittävien laittomien muuttovirtojen” vastaanottamisessa on oltava varovainen. Valko-Venäjän Lukašenkon hallinnon syrjäyttämistä haluava Bryssel ei voi kritisoida Puolaa ja Liettuaa nyt samalla lailla kuin aikaisemmin.

Venäjä ja Kiina eivät ota afgaanipakolaisia vastaan, sillä pelkona on, että pakolaisten mukana voi soluttautua myös terroristeja. Yhdysvaltojen johtama länsiliittouma on sen sijaan evakuoimassa afgaaneja, jotka ovat vuosien ajan työskennelleet lännen sotaponnistelujen hyväksi talibanien vastaisessa taistelussa.

Myös afgaanien evakuoiminen Suomeen on herättänyt keskustelua. Tulijoiden joukossa on Suomen valtiolle työskennelleitä afgaaneja perheineen, mutta myös Yhdysvalloille ja sotilasliitto Natolle töitä tehneitä paikallisia. Miksi juuri Suomen täytyisi huolehtia näistä ihmisistä, vaikka se ei ole Naton jäsen? Tällaiseen järjestelyyn hallitus on kuitenkin jo suostunut.

Tässä nähdään epätyydyttävä lopputulos Suomen osallistumisesta ”kriisinhallintatehtäviin” lännen vallanvaihtokoneiston demokratiasodassa. Mitään tuskin tästäkään episodista opitaan, sillä uudet sotateollisen kompleksin käynnistämät konfliktit odottavat jo horisontissa ja suomalaiset lännen asiamiehet haluavat innokkaasti mukaan.

Monietnistä liittovaltiota Richard Coudenhove-Kalergin ajatusten mukaisesti rakentaville eurofederalisteille uudet pakolaisvirrat ovat tervetulleita, joten vielä on matkaa siihen, että maahanmuuttokriittisyydestä tulisi toden teolla poliittista valtavirtaa kaikkialla Euroopassa. Näin ollen myös puheet ”Linnake-Euroopasta”, joka nostaa laskusillan ylös maahanmuuttajien edessä, ovat liioittelevia.

Mikäli Euroopan unioni joutuu kohtaamaan uuden massiivisen siirtolaisaallon Afganistanista, turvapaikkapolitiikkaa täytyy arvioida uudestaan. Afganistanissa on 38 miljoonaa asukasta ja maan sisäisiä pakolaisia kolmesta viiteen miljoonaan, joten EU:n rajojen yli pyrkivien määrä voisi pahimmillaan ylittää Syyriasta, Irakista ja Libyasta sekä Afganistanista viimeisten kuuden vuoden aikana tulleet pakolaisaallot.

Tällä välin Venäjän ja Kiinan johtajat ovat jo keskustelleet Afganistanin tilanteesta yksityiskohtaisesti. Moskova ja Peking aikovat tehdä yhteistyötä Afganistanin ympärillä olevan alueen turvaamiseksi. Molempien osapuolten kerrotaan ilmaisseen valmiutensa tehostaa ponnistelujaan alueelta lähtevien terrorismin ja huumekaupan uhkien torjumiseksi. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on puhuttu.

Valitettavasti EU:n virkamiehet ovat enemmän huolissaan siitä, että Moskova ja Peking selviytyvät Afganistanin kaaoksesta voittajina, kuin siitä, mitä seurauksia tilanteesta on afganistanilaisille tai Euroopalle itselleen.

Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on varoittanut, että ”emme voi antaa kiinalaisten ja venäläisten hallita tilannetta ja olla Kabulin tukijoita, jolloin meistä tulee merkityksettömiä”. Tämä ei kuulosta järin ylevältä syyltä auttaa afganistanilaisia. Kiinassa onkin arvioitu, että lännellä on Afganistanissa etusijalla geopoliittiset manööverit, ei alueen vakaus ja jälleenrakentaminen.