”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?