Markku Siira historia, hybridisota, infosota, Kiina, koronavirus, Länsi, pandemia, politiikka, psyop, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Kiina-viruksesta ja psykologisista operaatioista

Ajattelin kirjoittaa hieman ”psykologisista operaatioista”, (lyhyesti ”psyopeista”), joiden kohteena me kaikki olemme kaiken aikaa, tuoreena esimerkkinä koronavirukseen liittyvä globaali narratiivi.

Daniel Millerin sanoin, ”se, mitä edelleen esitetään uutisina tai toistetaan kertomuksena, mitä kulutetaan esityksinä, tai mitä levitetään globaalin kyberneettisen kulttuuriteollisuuden tuotteina, on nyt yhä useampien mielestä psyoppien karuselli, tai yhden jättimäisen psyopin kehittyminen, joka alkoi epävarmana ajankohtana, kenties aikojen alussa, ja on kiihtynyt siitä lähtien”.

Termi on peräisin sotilastiedustelusta. Yhdysvaltojen armeijan upseeri ja okkultisti Michael A. Aquino, oli mukana kehittämässä psyop-oppia armeijalle 1980-luvulla. Hän määritteli psykologisen operaation seuraavasti: ”Otat hallintaasi kaikki keinot, joilla hallitus ja kansa käsittelevät tietoa ja muodostavat mielensä, ja muokkaat niitä niin, että he muodostavat mielensä haluamallasi tavalla.”

Miller muistuttaa, että ennen Aquinoa samankaltaisia lähestymistapoja olivat kehitelleet totalitaariset valtiot, sekä innovaattorit, kuten itävaltalais-amerikkalainen propagandan, tiedotus- ja suhdetoiminnan ja mainonnan pioneeri Edward Bernays, jonka veljenpojasta, Marc Randolphista, tuli suoratoistopalvelu Netflixin perustaja ja ensimmäinen toimitusjohtaja.

60-luvulla Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut käyttivät tiedotusvälineitä useiden psyoppien toteuttamiseen ja esimerkiksi ”salaliittoteorian” käsite luotiin tuolloin, Warrenin komission laadittua virallisen selvityksen presidentti John F. Kennedyn salamurhan jälkeen. Vielä nykyäänkin ”salaliittoteoria”-termiä käytetään, kun yritetään väheksyä tai mustamaalata virallisia narratiiveja kyseenalaistavia kansalaisia.

”Mikä yhteys on strategisten maailmanlaajuisten elinten verkostolla, joka toimii ilmoitetun agendan mukaisesti, mutta jota ei ole vielä tutkittu missään, ja esoteerisilla ja alkemistisilla, ellei peräti saatanallisilla symboleilla, jotka näyttävät nyt esiintyvän säännöllisesti spektaakkeleissa ja maailmanlaajuisissa mediatapahtumissa”, kysyy Miller.

Entä mikä on sotilastiedustelun merkitys nykyisissä yhteiskunnallisissa suunnittelutoimissa ja kuka näitä toimia valvoo? Mikä on tiedustelun, ulko- ja turvallisuuspolitiikan, sekä psykologisten tekniikoiden välinen suhde? Perustuuko kaikki huijaukseen?

Psyop on ”aseistettu psykologinen ilmiö”. Psyopit, jotka toteutetaan käyttäytymisen manipuloimiseksi, usein yhdessä muiden ehdollistamismenetelmien kanssa, ”laajentavat, jalostavat ja järkeistävät syvempää sosiaalista arkkitehtuuria”.

Psykologinen operaatio voidaan ”laukaista kuin ilotulitus, räjäyttää kuin autopommi tai levittää kuin pandemia”. Miller painottaa, ettei koskaan ole käynnissä ”vain yhtä psyoppia, eivätkä psyopit koskaan lopu”: massojen manipulointia toteutetaan kaiken aikaa erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tavoitteet voivat olla enemmän tai vähemmän kunnianhimoisia, ja ponnistelut niiden saavuttamiseksi etenevät eri tahtiin. Operaatioihin voi kuulua ”toistuvia kuvia maailmanlaajuisessa mainonnassa, astroturf-kampanjoita, kiertäviä mantroja/lauseita, lapsitähtien käyttöä, uutisten rikkomista sekä myyttien luomista ja tuhoamista”.

Yksilöitä suggeroidaan hallinnoitujen sosiaalisten pelien avulla, kuten esimerkiksi Facebookissa. ”Sosiaalisessa mediassa palkitsemisen ja rankaisemisen kannustinrakenteet kannustavat tai estävät tiettyjen teemojen, ajatusten, sanastojen, kuvien, artikkeleiden, linkkien ja tarinoiden ilmaisemista hyväksyttyinä tai hylättyinä viesteinä. Tämä vuoroin tuskallisten ja vuoroin palkitsevien signaalien virta luo eräänlaisen psykologisen ehdollistumisen tai hypnoosin kaltaisen käyttäytymisen.”

”Strategisen alustakoordinoinnin” avulla identiteettejä voidaan käsitellä itsenäisesti, mutta samanaikaisesti ja koreografioida huolellisesti suunnitellun agendan koristeiksi ja vektoreiksi. ”Kuka tai mikä tahansa hallitsee tätä tietoa, sillä on jo sormensa jokaisen ihmisen hermoston psyykkisillä painepisteillä ja heidän otteensa kiristyy koko ajan”, Miller arvioi.

Psyopeissa hyödynnetään aina myös ihmisen perimmäisiä vaistoja ja ennakkoluuloja. Kiinan noustua talousmahdiksi Yhdysvaltojen rinnalle ja ohikin, lännen tiedustelupalveluille ja poliittisille ajatushautomoille annettiin tehtäväksi luoda uusi viholliskuva. Tehtiinkö tämä lännen aseman vahvistamiseksi, vai tehokkaaksi havaitun kiinalaisen mallin sovittamiseksi länteen? Lännen talousvaikuttajia ja teknokraatteja edustavalla Maailman talousfoorumilla on toimistonsa jopa Pekingissä.

Joka tapauksessa analyytikot viittaavat kirjoituksissaan aina ”Kiinasta alkaneeseen tartuntatautiepidemiaan”. Lännen jälkikolonialistinen ”orientalismi” tukee nykyistä ”näkymätöntä vihollista” koskevaa kertomusta. Myös asetelmaa idän ja lännen ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” viriteltiin Yhdysvalloissa Mike Pompeon ulkoministeriaikoina.

Viime vuosien tapahtumat asettuvat yhä erikoisempaan valoon, jos sattuu törmäämään vuoden 2010 tienoilla alun perin julkaistuun videoon, jossa Lontoon Cityn eliitin salaista kokousta vahingossa todistamaan päässyt mies väittää kuulleensa suunnitelmista vapauttaa ”flunssan kaltainen virus”, jotta ”Kiina vilustuisi”. Mitä tähän sanovat internetin faktantarkistajat?

Sean Stinson muistuttaa, että syyskuun 11. päivän psyopissa käytettiin hyväksi Lähi-idän asukkaita, muslimeja. Monien mielissä on yhä muistikuvia ”radikaalista islamilaisesta terrorismista” (joka on sittemmin osoittautunut CIA:n rahoittamaksi). ”Terrorismin vastainen sota” hyödynsi ”islamofobiaa”: viholliseksi leimattiin väkivaltainen, suvaitsematon uskonto ja sen illiberaali ideologia kannattajineen.

Koronavirus taas markkinoitiin ihmisille ”Kiina-viruksena”. Tällä kertaa psykologisessa operaatiossa käytettiin kylmän sodan stereotypioita maailman valloittamista yrittävästä ”kommunismista” sekä varhaisemman länsimaisen rasismin mielikuvia itämaisista ihmisistä, jotka syövät ällöttäviä ruokia ja harjoittavat huonoa elintarvikehygieniaa ”Wuhanin märkätoreilla”.

Tämä ”sinofobia” oli suunnitelmallista ja juuri näin psyop toimii. Eri asia on, ketkä kaikki tässä pandemiaprojektissa olivat alun alkaen mukana ja ketkä vain yrittivät sopeutua yllättävään tilanteeseen. Ehkä emme saa koskaan tietää, mutta tämäkin psyop, aikaisempien mielenmuokkausoperaatioiden jatkumossa, muuttaa maailmaa ja meitä kaikkia jopa tahtomattamme.

”Ihminen kiintyy orjuuteen, jota hän erehtyy luulemaan vapautukseksi, koska hän unelmoi vapautuksesta, aivan kuten hän erehtyy luulemaan psyoppia totuudeksi”, Daniel Miller analysoi olotilaamme tässä hyperteknologisessa ajassa, jossa ”neljäs teollinen vallankumous” etenee ja muokkaa kyberneettistä perustaa dystooppiselta vaikuttavalle tulevaisuudelle.

Markku Siira geopolitiikka, Gregory Copley, historia, hybridisota, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, kylmä sota, Länsi, Neuvostoliitto, pandemia, suuri uudelleenkäynnistys, Yleinen

Pelkopandemia ja demokratian loppu

”Olemme palanneet länsimaissa tilanteeseen, jota historiallisesti olisi kutsuttu tyranniaksi. Ihmiset ovat jälleen kerran hallitusten mielivallan alaisia”, sanoo kirjailija ja analyytikko Gregory Copley.

”Demokratia on ollut läpi historian ohimenevä elementti”, hän muistuttaa. Juuri nyt se on jälleen häviämässä ja sen korvaa autoritaarisempi järjestelmä, joka on pystytetty ”pelkopandemian” varjolla.

Copley siteeraa Tšekin tasavallan entistä presidenttiä, Václav Klausia, joka on sanonut monissa yhteyksissä, että ”emme hankkiutuneet eroon Neuvostoliitosta luodaksemme sen tilalle uuden”.

”Ja kuitenkin juuri niin on tapahtunut EU:ssa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja muualla”, Copley havainnoi. Me näemme tämän ”drakonisen vallankaappauksen” tuloksen omassa arjessamme (erityisesti nyt, kun ihmisiä erotellaan ”rokotettuihin” ja ”rokottamattomiin”, ja heidän elämäänsä rajoitetaan digitaalisella terveyspassilla).

Ero lännen ja idän välillä on muuttumassa minimaaliseksi. Vielä jokin aika sitten lännessä arvosteltiin Kiinaa ihmisoikeuksien polkemisesta, sensuurista ja valvontayhteiskunnasta, mutta nyt samaa sapluunaa toteutetaan innokkaasti länsimaissa, jotka ovat aiemmin vannoneet ”vapauden” ja ”demokratian” nimiin.

Omassa kirjassaan The New Total War of the 21st Century and the Trigger of the Fear Pandemic Copley käsittelee Wuhanin koronakeskiöstä alkanutta ”totaalista sotaa” länsikeskeisestä perspektiivistä.

”Pelko oli uuden totaalisen sodan alkuase ja doktriini ja koronavirus ruuti, jolla sitä ruokittiin”, Copley sanailee. Saman pelon avulla muutetaan nyt suurvaltojen voimatasapainoa, maailmantaloutta ja yhteiskuntia.

Copleyn kirjan peruslähtökohta on, että ”2000-luvun uusi totaalinen sota” alkoi, kun ”1900-luvun viimeinen totaalinen sota” – kylmä sota – päättyi. Vaikka kylmä sota oli totaalinen, se oli pääasiassa sosiaalinen, taloudellinen ja teknologinen sota, jossa oli vain hetkittäin aseellisia konflikteja.

Kylmä sota johti Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tappioon osittain siksi, että länsi pystyi erottamaan Kiinan kansantasavallan Neuvostoliitosta. Kiinan kansantasavallasta ei sen jälkeen kuitenkaan tullut lännen liittolaista, vaan pikemminkin kylmän sodan keskeinen voittaja.

Australialaislähtöinen Copley väittää amerikkalaisten tapaan, että Kiina tavoittelee ”globaalia hegemoniaa” ja aikoo saavuttaa tämän aseman vuoteen 2049 mennessä, jolloin tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun kommunistinen puolue sai Manner-Kiinan hallintaansa.

Copley ei kuitenkaan huomioi kansainvälisen keskuspankkikabaalin roolia pandemiapelissä ja tämä osittain vesittää hänen väitteensä ja saa ne kuulostamaan lännen liberaalin järjestyksen propagandalta.

Geopolitiikan kommentoijilla ja akateemisilla tutkijoilla on taipumus esineellistää valtiot objekteiksi, joilla on haluja ja tavoitteita, mutta samalla unohdetaan tunnistaa ensisijaiset toimijat, ihmiset, jotka ovat vastuussa maailman tapahtumista ja vaikutuksista.

Jos nämä ihmiset poistetaan kuvasta maailmanpolitiikan analyyseissä, tapahtumista annetaan vain pinnallinen ja valheellinen kuva, jossa eri valtiot vain kilpailevat keskenään ja vaaleilla valitut poliitikot käyttävät ylintä päätäntävaltaa.

Todellisuudessa yhteiskuntien asioista määräävät pienet ylikansalliset piirit; vaikutusvaltaiset talouselämän tahot, jotka anastavat kokonaisten valtioiden vallan itselleen, ajaakseen omien intressiensä mukaisia taloudellis-poliittisia tavoitteita.

Korona-aikana olemme saaneet huomata myös sen, ettei maailmanpolitiikassa ole ”hyviä” ja ”pahoja”, vaan kaikkien maiden poliittinen johto on sitoutunut samaan synkkään koronanarratiiviin; pelon lietsontaan, rajoitustoimiin, rokotuksiin ja laajemmin, ”suuren uudelleenkäynnistyksen” edistämiseen.

Tästä huomauttajia kutsutaan valtamediassa vieläkin ”salaliittoteoreetikoiksi”, vaikka kyseessä ei enää ole ”teoria”, vaan yhteiskunnissa koko ajan etenevä käytäntö, jonka voi helposti havaita.

Copleyn ”pelkopandemia” on hyvä termi, mutta hänen analyysinsä, jossa Kiina pyrkii saavuttamaan globaalin ylivallan, aikomuksenaan ryhtyä Yhdysvaltojen unipolarismin manttelinperijäksi, ei ole täysin vakuuttava.

Oikeampi tulkinta olisi, että omistavan luokan edustajilla (joista usein käytetään nimitystä ”globalistit”) ja eri valtioiden toimijoilla on keskinäinen sopimus siitä, mihin suuntaan maailmanjärjestystä seuraavaksi viedään. Tarvitseeko finanssikriisiä kohti kulkeva maailma valepandemian lisäksi vielä maailmansodan uusiutuakseen?

Joka tapauksessa näyttää siltä, että jo miltei kaiken omistavalle talouseliitille kelpaa Kiinan mallin mukainen, nimellisesti ”kommunistinen”, käytännössä kapitalistinen, teknofeodaalinen järjestys, jota he taustalla hallinnoivat.

Markku Siira Aasia, EU, Eurooppa, geopolitiikka, historia, Länsi, Patrick Buchanan, tulevaisuus, Yhdysvallat, Yleinen

Geopoliitikan tarkastelua Euroopan auringonlaskun aikaan

”Vuosisatojen ajan aina 1900-luvulle asti Eurooppa näytti olevan maailmanhistorian silmiinpistävä keskus”, muistelee amerikkalainen politiikan veteraani Patrick J. Buchanan.

Sitten tuli lännen suuri sisällissota, ”toinen kolmikymmenvuotinen sota” (1914-1945), jossa kaikki Euroopan suurvallat – Britannia, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä – sekä lähes kaikki muutkin, kävivät historian suurimpia taisteluita.

Tämän verilöylyn seurauksena, Euroopan suurimmat kansakunnat saivat kaikki köniinsä. Kaikki Euroopan imperiumit kaatuivat; siirtomaakansat vapautuivat suurelta osin ja aloittivat muuttoliikkeen emämaihinsa. ”Eurooppakin jakautui Yhdysvaltojen johtaman lännen ja Moskovan hallitseman neuvostoblokin välille”, Buchanan kertaa.

Silti jopa tuon neljän vuosikymmenen kylmän sodan aikana Eurooppaa pidettiin taistelun voittajana.

Kylmän sodan päättyessä vapaan maailman voittoon Amerikan Yhdysvaltojen luoman unionin mallin mukainen Euroopan unioni oli syntymässä, ja lähes kaikki Euroopan entiset itäblokin valtiot alkoivat liittyä Pohjois-Atlantin ”puolustusliittoon”, Natoon.

Buchananin mukaan nykyään on kuitenkin aistittavissa, että ”Euroopan rooli maailmanhistoriassa on ohimenovaiheessa, että Yhdysvaltojen suuntautuminen Kiinaan ja Tyynenmeren alueelle on sekä historiallista että pysyvää ja että menneisyys kuuluu Euroopalle, mutta tulevaisuus Aasialle”.

Aasiassa sijaitsevat maailman väkirikkaimmat kansakunnat Kiina ja Intia, kuusi maailman yhdeksästä ydinasevallasta ja lähes kaikki suuret muslimivaltiot: Indonesia, Intia, Pakistan, Bangladesh, Turkki ja Iran sekä maailman suurimmat taloudet Yhdysvaltojen ulkopuolella: Kiina ja Japani.

Miten käy eurofederalistien unelmalle ”Euroopan Yhdysvalloista”, liittovaltio-Euroopasta? Vuonna 2016 Iso-Britannia äänesti EU:sta eroamisesta. Tänä kesänä britit liittyivät australialaisten ja amerikkalaisten kanssa AUKUS-sopimukseen, joka romutti Ranskan vaaliman sukellusvenesopimuksen.

Pariisi piti tätä ”petoksena”, ”selkään puukotuksena” liittolaisilta, joita kenraali Charles De Gaulle oli haukkunut ”anglosakseiksi”. Uusi anglomaiden allianssi oli kuitenkin myös kiistatta selkeä kannanotto siihen, missä australialaiset näkivät tulevaisuutensa, eikä se ollut Ranskan, vaan Yhdysvaltojen ja Britannian rinnalla.

”Silti tämä oli pahin amerikkalaisloukkaus ranskalaista liittolaistamme kohtaan sitten sen, kun presidentti Dwight Eisenhower määräsi britit ja ranskalaiset pois Suezista”, Buchanan historioi.

Vastalauseena Ranskan kohtelulle sukellusvenekaupassa presidentti Emmanuel Macron kutsui suurlähettiläänsä takaisin Yhdysvalloista, mitä ei ole tehty koskaan sen jälkeen, kun Ranska tunnusti Amerikan siirtomaat ja tuli niiden avuksi itsenäisyyssotien aikana.

Sukellusvenesopimus pakotti nimittäin perumaan Ranskan Washingtonin suurlähetystön suuret juhlat, joilla juhlittiin Capen taistelun 240-vuotispäivää.

Kyseessä oli kriittinen brittiläis-ranskalainen meritaistelu Chesapeaken suulla vuonna 1781, jossa Ranskan laivasto voitti ja pystyi tarjoamaan kenraali George Washingtonin armeijalle suojaa, kun se piiritti, pommitti ja pakotti kenraali Lord Cornwallisin armeijan antautumaan Yorktownissa.

Mutta jos britit ovat eronneet EU:sta ja ranskalaiset ovat vieraantuneet Nato-liittolaisistaan, Saksassa pidettiin syyskuun lopulla liittopäivävaalit, joissa Konrad Adenauerin, Helmut Kohlin ja Angela Merkelin kristillisdemokraattinen liitto jäi ensimmäistä kertaa historiansa aikana vain neljännekseen äänistä.

Kuukausia kestäneiden neuvottelujen jälkeen Saksan uusi johtaja saattaa olla sosiaalidemokraattien johtaja yhdessä vihreiden kanssa. Buchanan arvioi, että tätä hallitusta ei ehkä saada koottua jouluun mennessä.

Kummallakaan kristillisdemokraattisen unionin tai sosiaalidemokraattisen puolueen tulevista kansleriehdokkaista ei ole Merkelin kaltaista arvovaltaa johtajana; tulevaisuus lienee harmaampi ja entistä ”eurobyrokraattisempi”?

”Aiemmin Natoa juhlittiin historian menestyksekkäimpänä liittoumana, koska se esti koko kylmän sodan ajan Neuvostoliiton hyökkäykset Naton Eurooppaan”, Buchanan spekuloi.

Vuonna 2001 Nato vetosi V artiklaan, jonka mukaan ”hyökkäys yhtä vastaan on hyökkäys kaikkia vastaan”, ja liittoutui amerikkalaisten kanssa heidän syöksyessään Afganistaniin syyskuun 11. päivän tapahtumien varjolla. Missään tosikoitoksissa ei sotilasliitto ole ollut, vaan aina heikompia vastuksia pommittamassa.

Tämän vuoden elokuussa, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, koko Washingtonin vetämä ”länsiliittouma” vetäytyi, Afganistanin armeija mureni ja lännen asettama nukkehallinto Afganistanissa romahti. ”Nato-liittolaisemme saivat näin osallistua Yhdysvaltojen vetäytymisen ja tappion häpeällisiin seurauksiin”, Buchanan sanoo.

Yhdysvaltojen poliittinen painopiste on siirtymässä Euroopasta Aasiaan ja Euroopan yhtenäisyys näyttää olevan mennyttä aikaa.

Britannia on eronnut EU:sta, ja Skotlanti harkitsee eroamista Englannista. Katalonia harkitsee edelleen irtautumista Espanjasta. Sardinia harkitsee irtautumista Italiasta. Puola ja Unkari ovat riidoissa EU:n kanssa sisäpoliittisista uudistuksista. Puola on linjannut, että maan oma laki menee EU-lainsäädännön edelle ja Unkari on samaa mieltä.

EU:n ja Naton eteläisten maiden, Espanjan, Italian ja Kreikan, suurin huolenaihe ei ole niinkään Venäjän hyökkäys, kuin Välimeren yli Afrikasta ja Länsi-Aasiasta tuleva pakolaisinvaasio.

Buchananin pohtiessa näitä maailmanpoliittisia kysymyksiä historian valossa, lännen globalisteja ja finanssieliittiä edustava Rockefeller Foundation on laatinut ”tiekartan”, jonka mukaan ”koronapandemia” saatettaisiin päätökseen ”vuoden 2022 loppuun mennessä”.

Kyynistyneempi politiikan seuraaja voi oikeutetusti kysyä, onko edes alati edessämme liikkuvalla suurvaltojen geopoliittisella pelillä enää konkreettista merkitystä verkottuneessa maailmassa, jossa pieni suurrikkaiden prosenttijengi toteuttaa hämäriä projektejaan valtioiden pelatessa vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti mukana?

Markku Siira globalismi, historia, Kiina, Kirja-arvio, Länsi, Song Hongbing, Sota, talous, Yhdysvallat, Yleinen

Kiinalaisnäkökulmaa lännen globalistien valuuttasotiin

Törmäsin hiljattain kiinalaisen Song Hongbingin kirjaan Valuuttasodat, 貨幣戰爭 , joka julkaistiin alun perin vuonna 2007. Songin teoksen lähtökohtana on, että länsimaita hallitsee viime kädessä yksityispankkiirien ryhmä, joka johtaa eri maiden keskuspankkeja ja keinottelee valuutoilla omaa etuaan ajaen.

Kirjan kerrotaan olleen Kiinassa myyntimenestys ja sen ovat väitetysti lukeneet monet maan hallituksen ja liike-elämän korkean tason edustajat. Sinänsä kirjan teesit eivät tarjoa mitään uutta, mutta hyvä, jos myös Aasiassa tiedostetaan lännen nykyisen alennustilan taustat ja vaikuttajat.

Songin teosta on tietenkin kritisoitu lännen mediassa ”salaliittoteorioihin tukeutuvaksi”. Kirjan mukaan länsimaita yleensä ja erityisesti Yhdysvaltoja hallitsee kansainvälisten pankkiirien klikki, joka käyttää valuuttamanipulaatiota vaurastuakseen (tästä nimi, ”Valuuttasodat”) lainaamalla ensin rahaa kehitysmaille Yhdysvaltojen dollareina ja myymällä sitten näiden maiden valuutan lyhyeksi.

Japanin menetetty vuosikymmen, Aasian vuoden 1997 rahoituskriisi, Latinalaisen Amerikan rahoituskriisi ja monet muut tapahtumat talouden rintamalla, johtuvat Songin mukaan juuri lännen kapitalistiluokan keinottelusta. Lisäksi Song esittää, että Rothschildin suvulla on todellisuudessa yhä suurin omaisuus, vaikka ”maailman rikkaimmiksi” esitetään milloin mitäkin muita nimiä.

Song on myös järkytyksekseen huomannut, että Yhdysvaltojen kuuluisa keskuspankki, Federal Reserve, ei olekaan valtion omistama, vaan sitä ylläpitävät yksityisen sektorin pankit, jotka ovat kaikki uskollisia länttä hallitsevalle eliitille. Samoja teorioita on kierrätetty lännessä äärioikeiston piirissä, vaikka Songin teos ei kirjoittajansa ja kiinalaislukijoiden mielestä olekaan juutalaisvastainen.

Kirjassa tarkastellaan muutakin taloushistoriaa ja väitetään, että ”fiat-raha” itsessään on lännen globalistien luoma manipulointiväline; se näkee kultakantaan sidottujen valuuttojen lakkauttamisessa ja fiat-valuutan käyttöönotossa ”pankkiliigan” ja länsimaiden hallitusten välisen kamppailun, joka päättyi ensin mainittujen voittoon. Song neuvoo Kiinan hallitusta pitämään maan valuuttaa tarkasti silmällä.

Kun markkinat romahtivat ja Yhdysvalloissa vuosina 2007-2009 koettu asuntomarkkinoiden lainakriisi nousi otsikoihin myös Kiinassa, Songin kirja ampaisi myydyimpien listalle. Kirjaa suositeltiin luettavaksi, jotta ihmiset ymmärtäisivät, miksi finanssikriisi tapahtui.

Goldman Sachsin tuolloinen toimitusjohtaja Fred Hu on kiistänyt kirjan väitteet ja sanonut Songin tekstin sisältävän ”monia virheitä, asiayhteydestä irrotettuja ja liioiteltuja väitteitä”. Songin kirjassa yhdistyvät kuulemma ”äärivasemmistolaiset ja äärioikeistolaiset tendenssit”, sekä ”populismi, isolationismi ja anarkismi”.

Kirjaa on kritisoitu myös antisemitististen teorioiden edistämisestä. Kirjassa sanotaan, että juutalaisten vaikutusvaltainen ryhmä on vaikuttanut ”historiallisiin tapahtumiin Waterloon taistelusta John F. Kennedyn salamurhaan, tarkoituksenaan lisätä vaurauttaan ja vaikutusvaltaansa”. Tältä osin teosta on pidetty ”melko epätavallisena”, sillä Kiina ei yleisesti ottaen ole tunnettu antisemitismistä. Mainittakoon, että kirjoittaja asuu Yhdysvalloissa.

Song Hongbing on vastannut syytöksiin toteamalla, että ”vaikka monet tutkijat ovat esittäneet vastalauseensa, ne kohdistuvat kirjan yksityiskohtiin, eivät sen logiikkaan tai rakenteeseen”. Song on kirjoittanut sittemmin Valuuttasotiin kaksi jatko-osaa, jotka ovat myyneet miljoonia kappaleita.

Markku Siira historia, Kiina, kulttuurivallankumous, politiikka, sisäpolitiikka, Xi Jinping, Yleinen

Kiinan kulttuurivallankumous 2.0

Kiinan presidentin Xi Jinpingin ja maan liike-elämän ja kulttuurieliitin välinen ideologinen kahtiajako on noussut esiin sen jälkeen, kun tunnetun nationalistibloggaajan, Li Guangmanin, alun perin sosiaaliseen mediaan päivitetty kommentaari julkaistiin myös valtion tiedotusvälineissä.

Laajalti levinneessä tekstissä vaaditaan ”syvällistä muutosta”, jotta Kiinasta tulisi riittävän vahva taistelemaan Yhdysvaltoja vastaan; prosessia, jota jotkut ovat kutsuneet jopa ”kulttuurivallankumous 2.0:ksi”.

Kommentti on seurausta viimeaikaisista kovista toimista yritysjättejä vastaan sekä uusista painopisteistä sosiaali-, koulutus- ja kulttuurialoilla. Peking on käynnistänyt toimenpiteitä teknologiajättien, kuten Tencentin ja Didi Globalin, hillitsemiseksi. Uusia sääntöjä on annettu myös koulutus- ja viihdealojen uudistamiseksi.

Virallinen Kiina on suhtautunut nuivasti ”naisellisen näköisiin miespuolisiin julkkiksiin” ja määrännyt myös, että alle 18-vuotiaat saavat pelata koukuttavia videopelejä vain kolme tuntia viikossa. Kiina ei selvästikään halua seurata lännen (tai Yhdysvaltojen miehittämien Japanin ja Etelä-Korean) varoittavaa esimerkkiä: Peking tiedostaa angloamerikkalaisen liberalismin yhteiskuntaa rappeuttavan vaikutuksen.

”Kiina kohtaa tällä hetkellä yhä ankaramman ja monimutkaisemman kansainvälisen ympäristön. Yhdysvallat on toteuttanut sotilaallisia uhkauksia, taloudellisia ja teknologisia saartoja, rahoitusiskuja sekä poliittista ja diplomaattista piiritystä…Yhdysvallat on myös käynnistänyt biologista sodankäyntiä, kybersodankäyntiä ja julkista mielipidettä Kiinaa vastaan”, Li kirjoittaa viitaten viime vuosien tapahtumiin.

”Jos luotamme kapitalismin paroneihin taistellessamme imperialismin ja hegemonian voimia vastaan, jos jatkamme alistumistamme amerikkalaiselle ’tissiviihdetaktiikalle’, jos annamme tämän nuorisosukupolven menettää rohkeutensa ja miehisyytensä, kuka silloin tarvitsee vihollista – olemme itse aiheuttaneet itsellemme tuhon, aivan kuten Neuvostoliitto aikoinaan”, Li sivaltaa ja väittää Yhdysvaltojen jo käynnistäneen värivallankumouksen Kiinaa vastaan eri kanavien kautta.

Kiinassa meneillään olevan muutoksen tarkoituksena on ”vastata Yhdysvaltojen raakoihin ja julmiin hyökkäyksiin sekä nykyiseen monimutkaiseen kansainväliseen tilanteeseen”. Kiinan täytyy leikata julkkispiirien ja kapitalismin ”kasvaimet” pois, kun maa käy läpi ”syvän vallankumouksen” ja ”palaa kansankeskeisyyteen ja sosialismin olemukseen”, Li kirjoittaa.

Kriitikoiden mukaan kansallismielinen Li käyttää artikkelissaan tietoisesti ”maolaista kieltä, joka osoittaa, että puolue aikoo uudistaa maan kulttuuria ja ihmisten mieliä ja siten koko yhteiskuntaa”.

”Jos tämä ei ole kulttuurivallankumous, mitä se sitten on? Olemme huutaneet sutta kulttuurivallankumouksen uudelleentulemisesta jo monta vuotta. Nyt susi on tullut”, parahtaa Yhdysvalloissa asuva demokratia-aktivisti Wang Dan.

Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, hegemonia, historia, Joe Biden, Länsi, Taliban, Yhdysvallat, Yleinen, Zbigniew Brzezinski

Afganistan ja amerikkalaisen imperiumin ahdinko

”Washingtonin viisaat ovat jo vuosia väittäneet, että tappio Afganistanissa on se, mikä ajoi Neuvostoliiton romahtamaan. Nyt kun Yhdysvalloille on käynyt paljon huonommin, maailma saa pian nähdä, pitävätkö heidän teoriansa paikkansa”, kirjoittaa serbialais-amerikkalainen toimittaja Nebojsa Malic.

Yhdysvaltojen viimeinen sotilaslento Hamid Karzain kansainväliseltä lentokentältä lähti kotia kohti maanantaina, vain vähän ennen kuin Kabuliin saapui keskiyö. Kaksikymmentä vuotta kestänyt sota oli päättynyt ja talibanit valaisivat yötaivaan juhlallisella ammuskelulla.

Presidentti Joe Bidenin mukaan ”Yhdysvaltojen historian suurin ilmakuljetus” oli ”menestys”, jonka amerikkalaisarmeija, diplomaatit, veteraanit ja vapaaehtoiset toteuttivat ”vertaansa vailla olevalla rohkeudella, ammattitaidolla ja päättäväisyydellä”. Yhdysvaltojen sisällä sekä muualla maailmassa asiasta on esitetty myös eriäviä mielipiteitä.

Vaikka kenraalimajuri Christopher Donahue oli virallisten tietojen mukaan viimeinen amerikkalaissotilas, joka nousi koneeseen ja poistui Afganistanin maaperältä, Kabulista lähteneillä viidellä viimeisellä lennolla ei ollut mukana yhtään amerikkalaista siviiliä. Tämän kenraali Kenneth McKenzie myönsi toimittajille maanantai-iltana. ”Emme saaneet ulos kaikkia, jotka halusimme”, kenraali sanoi pettyneenä.

Toimittaja Malic kehottaa vertaamaan amerikkalaisten lähtöä Neuvostoliiton vetäytymiseen Afganistanista, joka päättyi helmikuussa 1989. Neuvostoliitolla kesti yhdeksän kuukautta vetää maasta yli 100 000 sotilasta. Viimeinen mies, joka ylitti Ystävyyden sillan nykyisen Uzbekistanin puolelle, oli kenraali Boris Gromov, joka kääntyi televisioryhmän puoleen ja sanoi: ”Yksikään Neuvostoliiton sotilas ei jäänyt taakseni”.

Presidentti Najibullahin hallitus, jota Neuvostoliitto auttoi Yhdysvaltojen tukemia islamisteja vastaan kymmenen vuotta aiemmin, taisteli vielä kolme vuotta – ja romahti vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto itse romahti ja lopetti avun lähettämisen. Sitä vastoin Yhdysvaltojen tukema Kabulin hallitus katosi olemattomiin jo ennen kuin Yhdysvaltojen vetäytyminen oli edes päättynyt.

Presidentti Ashraf Ghani lensi pois Kabulista 14. elokuuta ja antoi talibanien ottaa vallan ampumatta laukaustakaan. Afganistanin kansallinen armeija, jota Biden itse mainosti 300 000 miehen vahvuiseksi ja joka oli varustettu parhaimmalla amerikkalaisaseistuksella, yksinkertaisesti antautui ja kalusto jäi talibanitaistelijoille sotasaaliiksi.

Amerikkalaisarmeijan vuosia kestänyt miehitys ja raakuudet siviilejä kohtaan olivat varmasti osasyynä siihen, miksi jopa talibanien ”islamilainen emiraatti” tuntui afgaaneista länsiliittouman nukkehallitusta paremmalta vaihtoehdolta. Ehkä nyt olisi aika jättää maa poliittisesti rauhaan ja auttaa sitä rakentamaan tulevaisuuttaan kansalliselta pohjalta, ilman vieraiden valtojen tuputtamia aatteita?

Vaikka Bidenin hallinto vaatii nyt kunniaa Afganistanin sodan lopettamisesta, on selvää, että amerikkalaiseliitin ote narratiivista – sekä kotimaassa että ulkomailla – on heikentynyt. Vain fanaattisimmat amerikkalaisuuden ihannoijat seisovat enää Washingtonin toimien takana. Jopa suomalaistoimittajan on pakko myöntää, että amerikkalaista hegemoniaa ja sotilaallisia interventioita suosinut ”neokonservatismi on ideologiana kuollut”.

Jälkipyykkiä varmasti riittää, mutta myös menneisyys on kouriintuntuvasti läsnä. Vuosikausia luultiin, että Yhdysvallat auttoi islamistisia mujahideeneja Afganistanissa vasta sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli puuttunut maan asioihin. Tammikuussa 1998 Yhdysvaltojen entinen kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniew Brzezinski kertoi ranskalaiselle julkaisulle, että Washingtonin tuki alkoi jo aikaisemmin, osana hänen omaa suunnitelmaansa ”antaa Neuvostoliiton kokea oma Vietnamin sotansa”.

Kollektiivisen lännen strategi ja arkkiglobalisti Brzezinski kerskui, että tuloksena syntynyt mittava konflikti ”aiheutti Neuvostoliiton imperiumin demoralisaation ja lopulta hajoamisen”. Monet yhdysvaltalaistutkijat olivat hänen kanssaan samaa mieltä. Vuosikymmeniä myöhemmin saatiin nähdä, ettei Afganistan alistunut amerikkalaisillekaan.

Nykyhetkessä juuri amerikkalaista imperiumia uhkaa poliittisen ja taloudellisen kriisin keskellä entisen Neuvostoliiton kohtalo. Biden vihittiin virkaan 25 000 sotilaan ympäröimänä Washingtonin tyhjennetyillä kaduilla ja hän julisti poliittisten vastustajiensa väitetyn ”ääriajattelun” suurimmaksi uhkaksi maalle, joka on nyt nimetty uudelleen demokratian johtotähdeksi maailmassa.

Nyt kun Yhdysvallat vetäytyy Afganistanista vihaisena ja nöyryytettynä, epäonnistuneen ”demokratian viemisen” ja ”kansakunnan rakentamisen” jälkeen, geopoliittisen pelurin Zbigniew Brzezinskin teoria imperiumin romahduksesta joutuu toden teolla koetukselle. Elämme myös vaaran hetkiä: haluaako horjuva hegemoni osoittaa voimaansa hyökkäämällä jonkun muun kimppuun?

Markku Siira historia, Kiina, Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yleinen

Onko Yhdysvallat uusi Neuvostoliitto?

Onko Yhdysvalloista tulossa uusi Neuvostoliitto? Tähän kysymykseen vastaa myöntävästi kiinalainen politiikan ja ajankohtaisasioiden toimittaja Shao Xia.

”Neuvostoliitossa suuren byrokraattiluokan itseoikeutetut arvovaltaiset edustajat loisivat kaikilla neuvostoyhteiskunnan osa-alueilla, käyttäen hyväkseen etuoikeuksiaan ja hyvinvointiaan”, Shao väittää.

Neuvostoliiton keskitetyssä suunnitelmataloudessa tavallisten ihmisten kuluttamien hyödykkeiden määrä oli tiukasti rajoitettu, mutta arvovaltaisilla henkilöillä oli etuoikeuksia hankkia tuolloin harvinaisia hyödykkeitä, kuten televisioita ja autoja.

Nykyään Yhdysvaltojen hallitsevasta luokasta on tullut ”uusia arvovaltaisia”, Shao arvioi. Esimerkiksi koronasulun aikana poliitikot rikkoivat itse asettamiaan sääntöjä: he kävivät kalliissa ravintoloissa, leikkauttivat hiuksiaan ja matkustivat luksuslomille, kun tavallinen kansa kärvisteli neljän seinän sisällä.

Yhdysvaltoihin verrattavasti Neuvostoliitto syyllistyi myös sotilaallisiin interventioihin ulkomailla, Shao muistuttaa. Se ei lähettänyt joukkoja ainoastaan Unkariin, vaan myös Tšekkoslovakiaan, Afganistaniin ja muihin maihin ja kävi ankaraa kilpavarustelua Yhdysvaltojen kanssa.

Tämä johti sotilasmenojen kasvuun ja Neuvostoliiton taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen vakavaan rajoittamiseen. Brežnevin laajentumispolitiikka johti Neuvostoliiton yhteiskunnan pysähtymiseen ja Afganistanin sodasta tuli tärkeä etappi sosialistisen liittovaltion hajoamiskehityksessä.

2000-luvulla Yhdysvallat on käynnistänyt lukuisia sotia, kuten Irakin ja Afganistanin sodat, jotka eivät ole ainoastaan maksaneet valtavia summia, vaan ovat johtaneet myös vakaviin strategisiin epäonnistumisiin.

Valitettavasti Amerikka ei ole oppinut läksyjään ja sen sotilasmenot ovat yhä uudelleen nousseet uusiin huippulukemiin. Vuonna 2020 sotilasmenot olivat 778 miljardia dollaria, mikä vastaa 39 prosenttia maailman sotilasmenoista. Tämä on kiristänyt investointeja infrastruktuuriin ja amerikkalaisten toimeentuloon.

Ironista on, että näin muhkeiden menojen myötä Yhdysvaltojen sotilaallinen ylivoima muihin suurvaltoihin nähden on järjestelmällisesti heikentynyt. Tästä johtuva strateginen ahdistus saa maan sotilasmenot yhä vain kasvamaan, mikä johtaa noidankehään, Shao selittää.

Neuvostoliitto harjoitti aikoinaan imperialistista sovinismia ja kannatti rajoitettua suvereniteettia, mikä johti lopulta sosialistisen leirin hajoamiseen. Nykyään Yhdysvallat uskoo uusliberalismiin, vahvimman selviytymiseen ja siihen, että voittaja vie kaiken.

Amerikasta on tullut ”liberaali totalitaarinen valtio, johon on ripoteltu oligarkkieliitin, ideologian ja mediamonopolin sekä poliisivaltion piirteitä”. Tämä on täysin Yhdysvaltojen entisen kansallisen turvallisuusneuvonantajan Zbigniew Brzezinskin esittämien totalitaarisen hallinnon standardien mukaista.

Neuvostoliitto tukahdutti aikoinaan voimakkaasti toisinajattelijoita. Myös Yhdysvaltojen uusliberalismista on tullut äärimmäistä ja absoluuttista. Etnisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista on muotoutunut poliittisen korrektiuden ehdoton standardi.

Kaikki puhe, joka ei ole liberaalin ideologian mukaista, on epäilyttävää ja jo miltei lain vastaista. ”Media ja internet-jätit vaiensivat mielensä mukaan jopa Trumpin, joka sai puolelleen 75 miljoonaa äänestäjää vaaleissa”, Shao hämmästelee.

Lukuisat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja monipuolistuneet poliittiset identiteetit eivät kuitenkaan ole kuroneet umpeen kuilua amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Päinvastoin, ne repivät hajalle jo ennestään pirstaleista yhteiskuntaa.

CBS:n tammikuussa 2021 tekemän kyselyn mukaan puolet amerikkalaisista uskoo, että ”toiset amerikkalaiset ja kotimaan viholliset” ovat suurin uhka demokratialle ja heidän elämäntavoilleen.

Bidenin hallinto on tehostanut yksityisen puheen ja tekstiviestien valvontaa ja FBI on kehottanut kansalaisia ilmiantamaan sukulaisia ja ystäviä ”ääriajattelusta”, aivan kuten neuvostoviranomaiset aikoinaan tekivät. Tämä on uusi aikakausi, jolloin Washington pyrkii amerikkalaisen yhteiskunnan täydelliseen valvontaan.

Entisen Neuvostoliiton tavoin Yhdysvallat on tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa. Syyt tähän eivät ole niinkään ulkoisia, vaan sisäisiä. Sisäisessä rakenteellisessa kriisissä Yhdysvalloilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää siirtää vastuuta muille maille.

Shaon mielestä ”Amerikan on herättävä ja ymmärrettävä, että vihanpito Kiinan kanssa ei johda parempiin oloihin, vaan luo oligarkkivallalle edellytyksiä jatkaa amerikkalaisten sortamista”. Viime kädessä vain amerikkalaiset itse voivat parantaa ”maansa sairauden” ja estää sitä muuttumasta uudeksi Neuvostoliitoksi.

Markku Siira Afganistan, historia, Neuvostoliitto, poliittinen korrektius, Taliban, Yhdysvallat, Yleinen

Pako Washingtonista – Yhdysvaltojen seuraava ilmakuljetus?

Yhdysvaltojen Kabulin suurlähetystön evakuointia on verrattu Vietnamin sotaan ja vuoden 1975 huhtikuun 30. päivään, jolloin Vietkong valloitti Saigonin ja pakotti amerikkalaisarmeijan toteuttamaan massiivisen ilmakuljetusoperaation lähetystönsä katolta. Tätä alleviivaava kuvamateriaali leviää nyt sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja-kirjailija Robert Bridgen mielestä Afganistanin fiasko enteilee huonoja aikoja Yhdysvalloille, jota vaivaa muukin kuin vain sotilaallinen toimintahäiriö. Ikonisten valokuvien ei määritelmänsä mukaan pitäisi koskaan toistua kahdesti, mutta nyt internetissä on esillä karuja kuvia Chinook-helikoptereista, jotka siirtävät amerikkalaishenkilökuntaa turvaan ennen talibanien tuloa.

Epäonnisen sodankäynnin ohella nousee esiin toinen kysymys: ”Mitä nyt tapahtuu amerikkalaiselle supervallalle?”. Bridge pohtii, osoittavatko tulevaisuuden historioitsijat Yhdysvaltojen Afganistanin katastrofaalisen tappion tärkeimmäksi syyksi sen rappioon ja lopulliseen tuhoon?

Itse asiassa sitten sisällissodan päivien Amerikka ei ole näyttänyt näin vaarallisen hajanaiselta ja kestämättömältä säilymään yhtenäisenä valtiojärjestelmänä. Vain amerikkalaisen ”poikkeuksellisuuden” myyttiin sokeasti uskova henkilö kieltäytyy uskomasta, että Neuvostoliiton tyylinen romahdus voisi kohdata yhtä lailla Yhdysvaltojakin.

Myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajava woke-liike on jo vuosia luonut pohjatyötä amerikkalaiselle kulttuurivallankumoukselle. Bridge arvioi, että kongressiin nostetut radikaalit demokraattinaiset – Alexandria Ocasio-Cortez ja hänen hengenheimolaisensa – sekä Joe Bidenin valinta presidentiksi edustavat käänteentekevää hetkeä, jolloin Yhdysvallat ryhtyi toden teolla sotimaan itseään vastaan.

Itsensä ruoskiminen, josta on tullut rituaalinen osa tätä heränneiden ideologiaa, on levinnyt kaikkialle amerikkalaiseen yhteiskuntaan, myös armeijan riveihin. Vain viikkoja ennen Kabulin kukistumista amerikkalaisarmeijassa keskusteltiin siitä, miten 1990-luvulla syntyneitä ”Z-sukupolven” jäseniä rekrytoitaisiin soveltamalla mainonnassa heille tuttua hyvesignalointia.

Ja kuten sopii sukupolvelle, jota indoktrinoidaan jatkuvasti kriittisellä rotuteorialla, seksuaalivähemmistöjen elämäntyyleillä ja varoituksilla ”toksisesta maskuliinisuudesta”, ei ole ihme, että armeijan oli pakko turvautua animaatiomainokseen, joka vaikuttaa ennemminkin irvokkaalta parodialta kuin vakavasti otettavalta rekrytointikampanjalta. Vertailun vuoksi voi katsoa kiinalaisen ja venäläisen mainosvideon.

Kaiken lisäksi samaan aikaan kun Taliban, joka ei ole kiinnostunut lännelle ominaisesta poliittisesta korrektiudesta, eteni kohti Kabulia, hämmentynyt ja sekava Joe Biden katsoi tarpeelliseksi hemmotella puolueensa mielipuolisia äärilaitoja kumoamalla Yhdysvaltojen armeijan transsukupuolisuuskiellon. Ilmeisesti tämä on juuri sitä, mitä Yhdysvallat tarvitsee voittaakseen lisää taisteluita, Bridge sarkastisoi.

Sen lisäksi, että tällaisen radikaalisti relativistisen sukupuoliaatteen korostaminen herättää joukkohämmennystä armeijan riveissä, jotka ovat jo ennestään jakautuneet koronarokotevelvoitteen vuoksi, nämä kokeilut ovat luoneet syvän kuilun suoraan amerikkalaisen yhteiskunnan keskelle, joka vain syvenee ajan myötä. Samaa halkeamaa on havaittavissa toki myös EU:n jäsenvaltioissa, joissa väestöä propagoidaan samoilla aatteilla.

Itse asiassa ei ole liioiteltua sanoa, että kello tikittää suuressa amerikkalaisessa demokratiakokeilussa: radikaalisti erilaiset ihmistyypit, joita erottavia kysymyksiä tiedotusvälineet lietsovat joka ikinen päivä, saavuttavat vielä murtumispisteensä ja jälki voi olla rumaa.

Amerikkalaistoimittaja Bridge kysyy, otetaanko joskus vielä kolmas ”ikoninen” kuva, jossa helikopterit nostavat hallinnon ihmisiä turvaan Yhdysvalloissa? Tammikuun 6. päivän mielenosoitus, jossa poliittisen oikeiston tyytymättömät jäsenet, ”Trumpin epäkelvot”, ryntäsivät Capitol-rakennukseen, jossa oli määrä käsitellä kysymystä mahdollisesta vaalivilpistä, osoittaa, että tämä ei ole aivan perusteeton mahdollisuus.

Sotilaalliset aggressiot ovat tekemässä täyden ympyrän vapauden ja demokratian mallimaassa. Ainoa jäljellä oleva kysymys näyttää olevan, kuka jää ja kuka lähtee. Eivätkö kaikki imperiumit lopulta kaadu oman erinomaisuutensa harhan vallassa, hämmentyneenä siitä, miten tässä nyt näin kävi?

Markku Siira Afganistan, geopolitiikka, historia, Islam, Kiina, Sanna Marin, Sauli Niinistö, Suomi, Taliban, terrorismi, Yhdysvallat, Yleinen

Talibanit lännen imperiumin hautureina Afganistanissa

Näyttää siltä, että Afganistan siirtyy nopeasti uuteen komentoon Yhdysvaltojen vetäydyttyä. Afganistanin presidentti Ashraf Ghani on paennut maasta. Lännen mediassa on esitetty, että neuvottelut ”siirtymäkauden hallinnosta” ovat vielä kesken, mutta käytännössä valta on jo Taliban-liikkeellä.

Yhdysvallat on käyttänyt 20 vuotta ”terrorismin vastaiseen sotaansa” Afganistanissa ja sijoittanut maahan valtavasti resursseja tukeakseen paikallista nukkehallintoa ja auttaakseen sen joukkojen kouluttamisessa. Kuitenkin vain noin kuukausi amerikkalaisjoukkojen vetäytymisen jälkeen, Afganistanin armeija romahti Talibanin hyökkäysten alla. Vallanvaihdon nopeus yllätti monet läntiset kommentoijat täysin.

Bidenin hallinto saa nyt rankkaa arvostelua osakseen. Afganistanin tilanteen jyrkkä muutos on epäilemättä raskas isku Yhdysvalloille. Se on osoitus siitä, että Yhdysvaltojen pyrkimys muuttaa Afganistania on totaalisesti epäonnistunut. Vuosikymmeniä kestänyt ”kriisinhallintaoperaatio” on maksanut huimaavat 2000 miljardia dollaria (eli noin 1700 miljardia euroa).

Amerikkalaisten epätoivoinen vetäytyminen osoittaa myös sen, että Yhdysvaltojen sitoumukset ulkomaisia liittolaisiaan kohtaan ovat äärimmäisen epäluotettavia: Kun Washingtonin edut vaativat sitä hylkäämään liittolaisensa, se ei epäröi keksiä kaikkia mahdollisia tekosyitä tehdäkseen juuri niin.

Historiankirjoihin voidaan nyt merkitä, ettei edes Yhdysvaltojen kaltainen, omissa silmissään poikkeuksellinen ”hypervalta”, pystynyt kahdessa vuosikymmenessäkään kukistamaan Taliban-taistelijoita, jotka edustavat Afganistanin kotikutoista vapautusliikettä. Tämä tappio on jopa Vietnamin sotaa selvempi osoitus amerikkalaisten voimattomuudesta.

Myös Neuvostoliitto koki tappion Afganistanissa 1980-luvulla ja romahti vain kaksi vuotta maasta vetäytymisensä jälkeen. Olisiko mahdoton ajatus, että Yhdysvallat kokisi lähivuosina samanlaisen kohtalon? Afganistania ei ole turhaan sanottu ”imperiumien hautausmaaksi”.

Meneillään oleva muutos vaikuttaa alueelliseen geopoliittiseen tilanteeseen ja aiheuttaa melkoista epävarmuutta. Britannian pääministeri Boris Johnson on vedonnut, ettei mikään maa tunnustaisi Talibanin hallintoa, vaan ”toimisi yhdessä YK:n ja sotilasliitto Naton kanssa”. Toive lienee turha, sillä uusi, kaikkia afganistanilaisia edustava hallitus, tullaan muodostamaan nimenomaan Talibanin johdolla.

Länsimaiset tiedotusvälineet ovat maininneet myös Kiinan useasti raportoidessaan Afganistanista. Nyt jopa pahantahtoisesti spekuloidaan, että Kiinakin tulisi vielä kokemaan kovia Afganistanin tilanteen vuoksi. Tällainen kuvitelma vaikuttaa vain sekavalta yritykseltä tyynnytellä länsidemokratian lähettiläiden synkeitä tunnelmia.

Talibanin edustajat ovat jo käyneet vierailulla Kiinassa ja turvallisuuspoliittisista asioista on sovittu. Talibanin tiedottajan mukaan liike ei salli Afganistanin maaperän käyttämistä Kiinaa vastaan. Myös Afganistanin jälleenrakentamisesta on keskusteltu kiinalaisten kanssa. Kuvaavaa lienee myös se, että Kiinan ja Venäjän suurlähetystöjä ei ole evakuoitu, eivätkä maiden diplomaatit ole paenneet Kabulista amerikkalaisten tavoin.

Euraasian vallat suhtautuvat pragmaattisesti Afganistanin muuttuvaan tilanteeseen. Kiinalla ei ole halua täyttää tyhjiötä, jonka Yhdysvallat on jättänyt Afganistaniin; tuskin Putinin Venäjääkään kiinnostaa toistaa neuvostoajan selkkauksia vuoristomaassa.

Kiinalle ja muille lännen kilpailijoille saattaa olla varattuna Yhdysvaltoja rakentavampi rooli niiden auttaessa Afganistania saavuttamaan rauhan ja ryhtymään maan jälleenrakennukseen. Jos Talibanin tuleva hallinto saa aikaan vakautta, se ei olisi huono uutinen vuosien sodankäynnin jälkeen.

Kuten presidentti Sauli Niinistö on jo ehtinyt mainostaa, myös Suomi on ollut mukana Afganistanin runteluprojektissa sillä seurauksella, että joutuu evakuoimaan lännen miesten palveluksessa olleita afgaaneja Suomeen.

Marinin hallitus onkin jo päättänyt, että Suomesta saa oleskeluluvan 170 henkilöä, ”jotka ovat olleet Suomen, EU:n tai Naton palveluksessa”. Näin jälleen meilläkin ”kannetaan vastuuta” ja ”jaetaan taakkaa” länsiliittouman epäonnistuneen operaation jälkeen.

Markku Siira historia, kylmä sota, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Yhdysvallat, Yleinen

Kylmän sodan retoriikan paluu Yhdysvalloissa

Amerikkalaisen konservatiivisen liikkeen edustajat ovat jo vuosia harrastaneet ”arvokeskustelua”, retorista keinoa saada hyväksyntää omille suosikkiaiheilleen, joilla on usein vähän tekemistä konservatismin tai perinteisen moraalin kanssa. Tällaista arvopuhetta on usein käytetty keinona saada Washington ajautumaan mukaan ulkomaisiin sotkuihin, sanoo professori Ian Dowbiggin.

Leon Aronin hiljattain The Dispatch -lehdessä julkaistu artikkeli Welcome to the New Cold War (”Tervetuloa uuteen kylmään sotaan”) on Dowbigginin mielestä tästä hyvä esimerkki. Aron kirjoittaa, että Bidenin hallinnon ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin hallinnon välinen ”arvojen yhteensopimattomuus” on muuttanut Venäjän suuremmaksi turvallisuusuhaksi Yhdysvalloille kuin entinen Neuvostoliitto koskaan oli.

Keskustaoikeistolaisen American Enterprise Institute -ajatushautomon vanhempi tutkija Aron ei säästele sanojaan. ”Putinin hallinnon ideologia”, hänen kirjoituksensa alaotsikko kuuluu, ”on tuskin vähemmän myrkyllinen ja kenties tulenarempi kuin kommunistinen totalitarismi”.

Tällainen kirjallinen sapelinkalistelu olisi voinut olla paikallaan entisajan kylmän sodan jännittyneinä hetkinä. Vuonna 2021 Aronin analyysi Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteista edustaa vain establismenttikonservatiivin kömpelöä yritystä rakentaa siltoja Bidenin hallinnon ja globalistisen valevasemmiston kanssa.

Aronin artikkeli on varmasti Venäjän-vastaisten turvallisuuspolitiikan harrastajien mieleen. Kun kylmän sodan konservatiivit puhuivat Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisestä ohjuskuilusta, Aron viittaa ”normatiiviseen kuiluun liberaalien demokratioiden ja Putinin ahkerasti muovaaman järjestelmän välillä”.

Aron väittää myös, ettei Putiniin voi koskaan luottaa. Venäjän johtajan pahaenteinen lahjakkuus piilee hänen ”kyvyssään taivuttaa tahtoonsa miljoonia maanmiehiään”, senioritutkija esittää kuin Hollywoodissa tuotetun poliittisen trillerin käsikirjoituksessa.

Aronin mukaan Putinin rikoksista merkittävin on hänen onnistumisensa vakuuttaa venäläisille, että maan kansallinen identiteetti perustuu sen sotilaallisiin voittoihin, erityisesti toisessa maailmansodassa. Putinin ”militarisoitu isänmaallisuus rauhan aikana” on toisin sanoen jyrkässä ristiriidassa amerikkalaisten ”demokraattisten” arvojen kanssa.

Vaikka Aron on varsin tarkka Putinin oletetuista arvoista, hänen epämääräisyytensä Amerikan demokraattisista arvoista on vähintäänkin kummallista, Dowbiggin arvioi ja sopiikin kysyä: kuuluvatko nykyisiin amerikkalaisiin arvoihin vain seksuaalivähemmistöjen ja Black Lives Matter-ääriliikkeen identiteettipolitiikka?

Aronin amerikkalaisten ”arvojen” määritelmään liittyvä epäselvyys viittaa konservatiivien tuttuun temppuun: sotaisat ulkopoliittiset tavoitteet piilotetaan retoriikan taakse, jossa painotetaan amerikkalaisten ”velvollisuutta” puolustaa sitä, mitä Aron kutsuu ”demokraattiseksi länneksi”.

Viimeaikaiset tapahtumat antavat viitteitä Aronin  ja hänen hengenheimolaistensa aikeista. Vuodesta 2016 lähtien Amerikan valtavirran tiedotusvälineiden, tiedustelupalveluiden, viihdeteollisuuden ja yliopistojen eliitti on hokenut vain Venäjän väitetystä sekaantumisesta Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin, länsimielisten toisinajattelijoiden tukahduttamisesta ja Venäjän ”aggressiivisesta ulkopolitiikasta” esimerkiksi Ukrainassa ja Syyriassa.

Vuonna 2019 Hillary Clinton väitti, että Putin ”groomaa” demokraattikollega Tulsi Gabbardia presidenttiehdokkuutta varten. Viime maaliskuussa Joe Biden kutsui Putinia ”tappajaksi”, mikä on vain marginaalisesti huonompi kuin Aronin kuvaus Putinista ”sodanjälkeisen Leningradin slummien pienikokoisena huligaanina”.

Ei ole kyse vain Bidenin demokraateista, jotka joutuvat vastakkain Putinin kanssa. Venäjän ulkoministeriö ilmoitti huhtikuussa 2021, että se ”lopettaa” Yhdysvaltojen rahoittamien säätiöiden ja kansalaisjärjestöjen toiminnan Venäjällä.

Kuukautta myöhemmin Venäjä julisti newyorkilaisen Bard Collegen ”ei-toivotuksi” organisaatioksi, joka ”uhkaa Venäjän perustuslaillista järjestystä ja turvallisuutta”. Venäjän askel tarkoittaa, että Bardin on lopetettava kaikki toimintansa Venäjällä, erityisesti suhteensa Pietarin valtionyliopistoon.

Bard Collegen presidentti Leon Botstein sanoi olevansa ”sydänjuuriaan myöten murtunut” siitä, mitä hän kutsui ”mustalle listalle asettamiseksi”. Viimeaikaiset tapahtumat viittaavat kuitenkin siihen, että Botstein, joka istuu arkkiglobalisti George Sorosin kanssa Open Society Foundations Global Board of Advisors -järjestön neuvonantajina, tuskin yllättyi Venäjän päätöksestä.

Soros, miljardööri, ylikansallisen eliitin jäsen ja Open Society Foundationsin perustaja – joka kiellettiin Venäjällä vuonna 2015 ”ei-toivottuna” kansalaisjärjestönä – on ollut antelias Bardin lahjoittaja. Vähän ennen kuin Venäjä kielsi Bardin toiminnan, korkeakoulu ilmoitti saaneensa Sorosilta 500 miljoonan dollarin lahjoitussitoumuksen.

Vuoden 2021 näkökulmasta Aronin teesi, jonka mukaan Amerikka ja Venäjä käyvät uutta kylmää sotaa, jossa demokratia on vastakkain militaristisen Putinin Venäjän kanssa, löytää varmasti vastaanottavia korvia paitsi Bidenin Valkoisessa talossa myös niiden Sorosin rahoittamien voimien keskuudessa, jotka pitävät Venäjän presidenttiä vakavana uhkana länsimaisen vasemmiston määritelmälle demokraattisesta hallinnosta ja ihmisoikeuksista.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä esiin tulee Aronin väite, jonka mukaan putinismi on ”ehkä tulenarempaa kuin kommunistinen totalitarismi”. Dowbigginistä tämä on outo kommentti ”sellaiselta henkilöltä, joka väittää olevansa venäläisyyden asiantuntija” (Aron muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin pakolaisstatuksella vuonna 1978).

Vaikka lännen tarkkailijoiden puolueellisesta perspektiivistä Putinin hallinto pyrkii geopoliittisiin tavoitteisiin eri puolilla maailmaa, mitä uutta tässä on valtioetuun perustuvan reaalipolitiikan näyttämöllä?

Aronia on vaikea ottaa vakavasti hänen väittäessään, että Putinin propaganda on myrkyllisempää kuin neuvostopropaganda, jossa korostettiin kommunismin voiton väistämättömyyttä. Aron näyttää unohtaneen, että hänen lukemattomat aatetoverinsa propagoivat aikoinaan Neuvostoliiton oppeja Yhdysvaltojen maaperällä kylmän sodan aikana.

Aronin retoriikka ”uudesta kylmästä sodasta” Venäjän kanssa saattaa inspiroida joitakin konservatiivisen liikkeen edustajia Yhdysvalloissa, mutta Dowbiggin varoittaa, ettei amerikkalaispatrioottien kannattaisi langeta tähän sotahaukkojen ansaan.

Aronilla onkin todennäköisesti mielessään erilainen kohdeyleisö, johon kuuluvat amerikanjuutalaiset neokonservatiivit, Joe Bidenin kansallinen turvallisuusneuvosto, Nancy Pelosin kaltaiset veteraanipoliitikot, sekä tiedustelupalvelu CIA:n kanssa yhteistyössä toimivat kansalaisjärjestöt, jotka palavat halusta toimia Venäjän maaperällä ”ihmisoikeuksien” nimissä 1990-luvun tyyliin. Leon Aron onkin kirjoittanut sympatisoivan elämäkerran Boris Jeltsinistä.