Kiinassa arvioidaan, että Euroopan komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin pitämän vuoden 2021 unionin tilaa käsittelevän puheen perusteella, EU aikoo ryhtyä tositoimiin, jotta siitä kehittyisi merkittävä geopoliittinen mahti.

Verrattuna vuoden 2020 unionin tilaa käsittelevään puheeseen, josta suuri osa käsitteli pandemian vastaista taistelua, tänä vuonna koronavirus ei ollut enää ylivoimainen teema. Esille nostettiin useita EU:n jäsenten välisiä koordinointisuunnitelmia ja ehdotuksia globaalista yhteistyöstä.

Von der Leyen ilmoitti uudesta eurooppalaisesta sirulaista, uudesta ilmastorahastosta, uudesta Afganistanin tukipaketista, sekä korosti tarvetta Euroopan puolustusliitolle ja esitteli EU:n uuden yhteysstrategian nimeltä Global Gateway. ”Olemme siirtymässä uuteen hyperkilpailukyvyn aikakauteen”, hän sanoi ja ehdotti, että Euroopasta tulisi ”aktiivisempi globaali toimija”.

EU ei enää tyydy olemaan merkittävä taloudellinen toimija. Se toivoo muuttuvansa strategisesti itsenäisten geopoliittisten voimien tärkeäksi pooliksi muuttuneessa maailmanjärjestyksessä. Tästä visiosta von der Leyen viestitti jo, kun hän vannoi johtavansa ”geopoliittista komissiota” pian virkaan astumisensa jälkeen.

Merkittävin esimerkki on, että EU on useaan otteeseen ilmaissut halunsa kehittää unionin omaa puolustuskykyä. ”Eurooppa voi – ja sen pitäisi selvästi pystyä ja haluta – tehdä enemmän itse”, von der Leyen totesi puheessaan ja ilmoitti, että Ranskan tulevan puheenjohtajakauden aikana kutsutaan koolle ”Euroopan puolustusta käsittelevä huippukokous”. Miten käynee tässä yhtälössä Amerikka-vetoiselle Pohjois-Atlantin liitolle?

Kiinassa katsotaan, että Yhdysvaltojen vetäytyminen Afganistanista oli katalyytti, joka saa EU:n ottamaan suuria askelia eteenpäin oman puolustuksensa vahvistamisessa. Eurooppa vastusti vetäytymisen lisäksi myös äkkinäistä tapaa, jolla se toteutettiin.

Vielä tärkeämpää on, että monet eurooppalaiset uskovat Yhdysvaltojen jatkavan eristäytymistään ja muuttuvan yhä epäluotettavammaksi. Siksi Brysselissä ilmenee halua vähentää riippuvuutta Washingtonista, joka pyrkii säilyttämään vain oman hegemoniansa liittolaistensa kustannuksella.

Talouden tasolla Washington on ajanut länsimaiden irrottautumista Kiinasta, mutta useimmat Euroopan maat vastustavat amerikkalaismääräystä, koska ne siten uhraisivat vain omat etunsa. Presidentti Joe Biden on yrittänyt parantaa transatlanttisten suhteiden haavoja, mutta käytännössä Yhdysvallat on jatkanut Trumpin hallinnon tylyllä linjalla. Nyt kun Kiina on noussut, Washington ja Lontoo kiristävät otetta omasta angloamerikkalaisesta etupiiristään.

Viimeisin esimerkki tästä oli, kun Yhdysvallat ilmoitti perustavansa Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen kolmenvälisen ”indopasifisen” turvallisuuskumppanuuden AUKUS:in. Konkreettisena tarkoituksena on toimittaa Australialle ydinkäyttöinen sukellusvenelaivasto partioimaan Tyynenmeren alueella. Kiinaa ei mainittu, mutta kaikki tietävät, ketä vastaan uusi liittouma on ensisijaisesti suunnattu.

Ranskan mielestä tämä anglomaiden liitto muodostettiin salaa ”EU:n selän takana”. Yhdysvallat torpedoi myös Australian ja Ranskan välisen sukellusvenesopimuksen: Australian piti alun perin ostaa Ranskalta kaksitoista tavanomaista sukellusvenettä, mutta nyt se onkin – Yhdysvaltojen painostamana? – päättänyt hankkia kahdeksan ydinkäyttöistä amerikkalaissukellusvenettä.

Kuten on käynyt Venäjän suuntaan, EU:n arvoretoriikka saattaa koventua myös Kiinaa kohtaan. Kiinassa ei kuitenkaan uskota, että unioni menisi tässä uhittelussa ”äärimmäisyyksiin, kuten Yhdysvallat on tehnyt”. Jotkut tarkkailijat ovat pohtineet, muuttuuko EU:n Kiinan-politiikka Saksan liittokansleri Angela Merkelin eläköitymisen jälkeen. Hallitustasolla täyskäännöstä tuskin tulee.

Kun länsimaiset tiedotusvälineet uutisoivat EU:n Global Gateway-hankkeesta, ne väittävät yleensä, että sen tavoitteena olisi torjua Kiinan Vyö ja tie (Belt and Road Intiative, BRI) -aloitetta. Tämä voi pitää osittain paikkansa, mutta on myös esitetty, ettei EU halua tukeutua Yhdysvaltojen aloitteesta käynnistettyyn Build Back Better World -hankkeeseen, vaan unioni pyrkii luomaan oman, kilpailevan hankkeensa Kiinaa matkien.

EU:n pyrkimys tulla geopoliittiseksi voimaksi ei ole vain reagointia uuteen suurvaltakilpailun aikakauteen, vaan se on myös seurausta luottamuksen menettämisestä Yhdysvaltoihin. Vielä toistaiseksi EU ja Yhdysvallat kuitenkin jatkavat eripuraista yhteistyötään ”demokraattisten arvojen” nimissä, vaikka transatlanttisen länsiliittouman puitteet alkavatkin olla jo aika rapistuneet.

Jos unioni haluaisi oikeasti itsenäistyä, napanuora Yhdysvaltoihin olisi viimein katkaistava. Miten kävisi euromaille, jos pitäisi päättää, jatketaanko Yhdysvaltojen vasalleina, vaiko Euroopan unionin omissa geopoliittisissa kuvioissa? Tämä on vanhemman polven atlantisteille kauhistus, sillä heille suhde Yhdysvaltoihin on ensisijainen, Euroopasta viis.