”Peruuttamattoman epävakauden” uhka kasvaa Venäjällä, mutta maan pitää olla varovainen, jotta se ei käynnistäisi riskialttiita ”liberalismin kokeiluja”, jotka voivat helposti epäonnistua, varoittaa Vladimir Putinin entinen neuvonantaja, Vladislav Surkov.

Tuoreessa artikkelissaan Surkov käyttää entropian analogiaa kuvaamaan, miten kaaos kasvaa suljetussa järjestelmässä. Hänen mukaansa vahva valtio on välttämätön, jotta ”sosiaaliseksi entropiaksi” kutsuttua kehitystä voidaan hillitä.

Kremlin ”harmaaksi kardinaaliksi” kutsuttu entinen avainhenkilö on toiminut Putinin alaisuudessa eri tehtävissä vuodesta 1999, aina helmikuuhun 2020 asti. Surkovia on usein pidetty myös yhtenä ”putinismin” varhaisista ideanikkareista ja esimerkiksi poliittisen nuorisojärjestö Našin johdon esimiehenä.

Läntisten lähteiden mukaan hän on myös toiminut Kiovan vastaisen propagandakampanjan ja Itä-Ukrainan Donbassin alueen Venäjä-mielisen separatistiliikkeen arkkitehtinä. Ukrainan kriisin alkuaikoina Yhdysvallat lisäsi Surkovin myös ensimmäiselle venäläisiä merkkihenkilöitä sisältävälle pakotelistalleen.

Surkovin mukaan 2000-luvun ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden aikana Venäjällä on onnistuttu säilyttämään vakaus ”1990-luvun yhteiskunnallisen kaaoksen jälkeen” ja vetämään ”traumatisoitunut maa pois perestroikan raunioista”. ”Nämä vuodet muistetaan varmasti jonain päivänä kulta-aikana”, Surkov ajattelee.

Ennemmin tai myöhemmin maassa nähdään kuitenkin ”enemmän kaaosta”, kun valtio ei kykene käsittelemään kansalaisten kaikkia toiveita. Surkovin mielestä Kremlin ei kuitenkaan pitäisi yrittää käsitellä levottomuuksia avaamalla poliittista järjestelmää, sillä se voisi johtaa kansalaisten mielipahan ”hallitsemattomaan purkautumiseen” ja ”peruuttamattomaan epävakauteen”.

Surkovin viimeisin muistutus entropian lisääntymisen mahdollisuudesta ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on ottanut radikaalien poliittisten uudistusten vastaisen kannan.

Financial Timesin haastattelussa aiemmin tänä vuonna, Surkov väitti, että yhteiskuntaa on hallittava siten, jotta löydetään ”hyvä kompromissi kaaoksen ja järjestyksen välillä”. Putinin hän rinnasti roomalaiseen imperaattori Octavianus Augustukseen, ”joka yhdisti Caesarin tappaneiden tasavaltalaisten ja suoraa diktatuuria halunneen tavallisen kansan toiveet”.

”Vapauden yliannostus on valtiolle kuolemaksi”, hän sanoi. ”Kaikki, mikä on lääkettä, voi olla myös myrkkyä, kyse on vain annostuksesta”, Surkov selitti talouslehden ällistyneelle toimittajalle moskovalaisessa ravintolassa. Termodynamiikan toista lakia ei kuitenkaan voi kumota: kehityksen ja järjestyksen taustalla väijyvät alati kaaos ja epäjärjestys.

On kuitenkin epäviisasta jättää huomiotta tämän hetkinen ”ongelmattomuus”, Surkov valistaa omassa kirjoituksessaan. Maan hiljaisten ideologia on epämiellyttävää, koska se on ”puhumatonta ja siksi jäsentymätöntä, synkkää ja epäjohdonmukaista”. Jos sen aika tulee (vaikkakin ohimenevästi), se ”romahtaa olemassa olevaan asioiden järjestykseen ilman ymmärrettäviä tavoitteita”.

Kun venäläisten hiljainen enemmistö houkuteltiin poliittiselle näyttämölle 1980-luvun lopulla, kukaan ei saanut selvää, mitä se oikeastaan halusi: ”Miten voimme ymmärtää teitä, jos ette sano mitään? Kun [poliittinen eliitti] yritti saada ihmisiä puhumaan, he kuuntelivat niin paljon, että olivat hämmästyneitä ja lopulta täysin hämmentyneitä”, Surkov kirjoittaa.

Tämän seurauksena ”Neuvostoliiton sekava johto” ampui umpimähkään, eivätkä asiat menneet suunnitelmien mukaan. Keskuskomitean ja taloussuunnittelusta vastaavan Gosplanin edessä kypsyi nimittäin ”jokin suunnittelematon, ei-neuvostoliittolainen, käsittämätön ja kuohuva yhteiskunta, joka oli valmis ryntäämään ensimmäisen tilaisuuden tullen järjettömästi ja armottomasti kaikenlaisiin vaikeuksiin”.

Se, että teoriassa entropialla on taipumus kasvaa suljetuissa järjestelmissä, näyttää viittaavan yksinkertaiseen ongelmanratkaisuun – avataan järjestelmää, ”päästetään höyryjä ulos” ja kaaos vetäytyy taas joksikin aikaa. Tämä yksinkertaisuus on kuitenkin Surkovista petollista. Liberaalit kokeilut kotimaan politiikassa ovat uhkarohkeita.

Venäläisen poliittisen järjestelmän, ”tämän nykyisin hyvin toimivan sosiaalisen reaktorin”, paineistaminen on täynnä ”hallitsemattomia kansalaisärsytyksen purkauksia, jotka saattavat johtaa peruuttamattomaan epävakauteen, josta löytyy varottavia esimerkkejä 1980- ja 1990-luvuilta”.

”Venäjän valtio on vuosisatojen ajan selviytynyt karuine ja istutettuine poliittisine sisätiloineen ainoastaan pyrkimällä väsymättä omien rajojensa ulkopuolelle”, Kremlin takapiru sanoo. ”Venäjälle jatkuva laajentuminen ei ole vain ajatus, vaan historiallisen olemassaolomme eksistentiaalinen edellytys.”

”Keisarilliset tekniikat ovat tehokkaita vielä nykyäänkin, kun imperiumit on nimetty uudelleen suurvalloiksi. Krimin konsensus on elävä esimerkki yhteiskunnan lujittamisesta naapurimaan kaaoksen kustannuksella. Brysselin ja Washingtonin valitukset Moskovan sekaantumisesta ja siitä, että merkittäviä konflikteja eri puolilla maailmaa on mahdotonta ratkaista ilman Venäjän osallistumista, osoittavat, että valtiomme ei ole menettänyt imperialistisia vaistojaan”, Surkov kehuu.

”Suurin erilaisten häiriöiden aiheuttaja maailman poliittisilla markkinoilla on kuitenkin Yhdysvallat”, harmaa kardinaali huokaa. Hän myöntää sarkastisen oloisesti, että ”amerikkalainen epävakaus” on ollut ”kannattava tavaramerkki”, jonka ”kysyntä on ollut ilmiömäistä”.

”Valtio kompensoi surrealistisen talousarvionsa villiä epätasapainoa dollarin järjettömällä liikkeellelaskulla, joka ei enää pitkään aikaan ole ollut niinkään rahaa, vaan pikemminkin taloudellisen entropian yksikkö, kaaoksen virus, joka levittää talouskuplien ja epätasapainon pandemiaa koko planeetalle”, Surkov muotoilee.

”Värivallankumousten ja rakentavien sotien vienti, joka on näennäisesti pysähdyksissä, jatkuu välittömästi, kunhan demokratian maahantuojiksi aikovat ovat hieman rentoutuneet. Yhdysvaltojen kokeellinen etiikka nostattaa myrskyn afrikkalaisten, aasialaisten ja meidän euraasialaisten päissä ja järkyttää traditionalistien mieliä”, entinen neuvonantaja arvioi.

Myös toinen suurvalta, Kiina, saa runokirjankin julkaisseelta Surkovilta kommentin entropia -teeman hengessä. Hänen mielestään ”Kiinan maltillisuus peittää alleen kurinalaisen kansakunnan keräämät valtavat kaaoksen varannot”. Surkov väittää, että ”jos painaisi korvansa Kiinan muuria vasten, tuon kiehunnan voisi kuulla”.

Kuvitteleeko imperiaalisissa sfääreissä liitelevä venäläisideologi avaruuteen jo matkaavan Kiinan romahtavan Neuvostoliiton tavoin? Olipa Aasian suurvallan sisäpolitiikasta ja sosiaalisesta luottoluokitusjärjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, Xi Jinpingin johtama Kiinan ”kapitalistinen kommunismi” vaikuttaa vastustuskykyisemmältä ja maan järjestelmä vakaammalta kuin neuvostososialismi koskaan.

”Peking nousee tasaisesti maailman yläpuolelle ja geopoliittinen tilanne muistuttaa monia ihmisiä elämästä Vesuviuksen tulivuoren lähettyvillä: kaikki on hyvin, mutta kun Kiina alkaa purkautua, mistä paikasta tulee Pompeji”, Surkov spekuloi.

Surkovin tajunnanvirta tavoittaa myös Euroopan. Unioni, ”joka on kummallisessa kvanttitilassa, joko vielä muodostumassa tai jo hajoamassa, voi pitkällä aikavälillä olla sekä kaaoksen lähde että sen vaimentaja”.

Surkovista jälkimmäinen vaihtoehto, eli EU:n hajoaminen, ”näyttää todennäköisemmältä ainakin lyhyellä aikavälillä, koska eurokraattinen hallintorakenne on löyhä ja täysin toimimaton”. Jos tämä suuntaus jatkuu, EU:sta tulee ”kukoistava poliittinen kaatopaikka, jonne eri puolilta planeettaa saapuvat kulkurit ja vakoojat kasaavat mädäntyvää luokka- ja rotuvihamielisyyttä”.

Suurten valtioiden poliittisten järjestelmien ”sosiaalisia entropiapäästöjä, kuten niiden talouksien hiilidioksidipäästöjä”, voidaan periaatteessa hallita. Mutta missä määrin geopoliittisten erojen on syvennyttävä, ennen kuin suurvallat pääsevät yhteisymmärrykseen uudesta tavasta elää yhdessä?

Historialliset esimerkit ovat Surkoville pettymys. ”Sekä Münsterin rauhansopimukset, Wienin kongressi ja Jaltan konferenssi olivat mahdollisia ja onnistuneita vasta sen jälkeen, kun kaaos oli saavuttanut helvetin tason.”

Harmaan kardinaalin mielestä ”vaikutuspiirien uusjako” olisi tarpeen. Ja ”ennemmin tai myöhemmin, virallisesti tai epävirallisesti, salaa tai avoimesti”, se tulee hänen mukaansa ”väistämättä tapahtumaan”. Tämä näkemys ei varmasti miellytä Ukrainan, Baltian maiden tai vaikkapa Suomen turvallisuuspoliittisia kiihkoilijoita.

”Jos sopimusta ei synny, supervaltojen synnyttämät myrskyisät virtaukset alkavat törmätä toisiinsa ja synnyttävät tuhoisia geopoliittisia myrskyjä. Tällaisten törmäysten välttämiseksi kukin virta on kanavoitava omaan suuntaansa”, Surkov ideoi kuin jotain uuden ajan Molotov-Ribbentrop-sopimusta mielessään laatien.

Sillä välin maailma nauttii hetken ”moninapaisuudesta, Neuvostoliiton jälkeisten nationalismien ja suvereniteettien paraatista”. Mutta seuraavassa historiallisessa syklissä ”nyt unohdettu globalisaatio ja kansainvälistyminen” palaavat ja ohittavat tämän hämärän moninapaisuuden.

Silloin voi käydä niin, Surkov uskoo, että ”Venäjä saa oman osuutensa maiden (tai pikemminkin tilojen) uudesta maailmanjärjestyksestä, mikä vahvistaa sen asemaa yhtenä harvoista globalisaattoreista, kuten se oli Kolmannen Rooman tai Kolmannen internationaalin aikakausina”.

Venäjän laajentumista Surkov ei pidä hyvänä eikä pahana asiana, vaan ennemminkin fysiikan maailmaan kuuluvana lainalaisuutena. Suurvaltojen välisten ”vaikutusalueiden” rajaamisella on kiire, jos halutaan välttää suuren luokan yhteenotot moninapaisessa tai navattomassa maailmassa, jossa taistelu tekoälyherruudesta jatkuu.