Markku Siira Donald Trump, geopolitiikka, globalismi, hybridisota, Iso-Britannia, Kiina, Kirja-arvio, koronavirus, maailmanjärjestys, Nato, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Xi Jinping, Yhdysvallat, Yleinen

Trumpin paluu ja Naton hajoaminen

Venäläisen politiikan tutkijan, psykologian ja valtiotieteen tohtorin Igor Panarinin kolmas suomenkielinen kirja on tullut painosta. Aiemmin Panarinilta on julkaistu suomeksi kaksi teosta: Hybridisodat (2019) ja Nato hajoaa, oletko valmis? (2020). Olen lukenut kyseiset teokset ja kirjoittanut niistä arviot, joten miksipä ”ei kahta ilman kolmatta”.

Panarinin uutukainen, Trumpin paluu ja Naton hajoaminen (2022), on laajennettu ja päivitetty laitos aiemmasta Nato-kirjasta ja jatkaa venäläisakateemikon tutulla linjalla: kaiken ikävän takana ovat ”Lontoon pankkiirit”, britti-imperiumin perustanut rahavalta, joka vaikuttaa edelleen niin Yhdysvaltojen kuin monien muidenkin maiden taustalla.

Panarinin geopoliittisissa pohdinnoissa on jokseenkin esoteerinen taustavire. Hän antaa ymmärtää, että maailmassa on meneillään ”globaali hyvän ja pahan taistelu”, jota käydään ”kansallispatrioottien” ja ”Lontoosta johdettujen trotskilaisten globalistien” välillä. Olisivatkin asiat näin yksinkertaisia ja mustavalkoisia.

Myös Pohjois-Atlantin liitto, North Atlantic Treaty Organisation, eli tutummin Nato, on Panarinin mielestä periaatteessa brittiläinen hirviöluomus ja kontrollin väline. Perustajiin kuului väkeä englantilaisten ja amerikkalaisten varhaisista tiedustelupalveluista, Winston Churchilliakaan unohtamatta.

Panarin käy kirjassaan läpi Naton sotarikoksia ja eri maita vastaan kohdistuneita hyökkäyksiä ja vallanvaihto-operaatioita, aina Jugoslavian pommituksista Turkin Recep Tayyip Erdoğanin ja Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkon syrjäyttämisyrityksiin ja Afganistanin pitkään sotaan.

Valko-Venäjän värivallankumous käsitellään heti kärkeen. Lukašenkon vastaisessa käsikirjoituksessa on Panarinin mukaan nähtävissä toimintatapoja, joita on kehitelty jo pitkään: myös 2000-luvun alun Kuubassa esiin marssitettiin Fidel Castron vastainen ”demokratia-aktivistien” liike, Damas de Blanco eli ”naiset valkoisissa”, aivan kuten Valko-Venäjälläkin.

Koko ajan kirjassa on läsnä myös Panarinin suosikkijenkki, Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump, joka on venäläiskirjailijan mielestä ”paras vaihtoehto” Amerikan johtoon Joe Bidenin kauden jälkeenkin. En mene tarkemmin yksityiskohtiin, mutta Trumpia fanittavat qanonistit saavat Panarinilta tukea uskomuksilleen. Itse olen huomattavasti skeptisempi.

Kriittinen lukija voisi itse asiassa väittää, että moni Panarinin esittämä näkemys on vain epärealistista toiveajattelua. Venäläistutkija myöntää, että hänellä on ”geopoliittinen unelma”, jossa Naton korvaisi ”Kiinalla vahvistettu Etyj” ja ”presidentit Putin, Xi ja Trump” laskisivat perustan uudelle ”monenkeskiselle maailmanjärjestykselle”.

Panarin käsittelee myös koronavirusta, jonka hän katsoo olevan alkujaan ”biologinen ase” lännen globalistien vihollisia, kuten Kiinaa ja Irania, vastaan. Tämän massiivisen operaation alullepanijaksi hän osoittaa Yhdysvaltojen ”syvävaltion” ja ”siihen liittyvät rakenteet ja ihmiset, joiden keskus on Lontoossa”. Viidennen kolonnan edustajia löytyy toki Kiinasta, Venäjältä ja muistakin maista.

”Taisteluvirus”, jota levittämässä oli ”Gladio, Nato-blokin salainen terroristiverkosto”, laskettiin liikkeelle monissa maissa, mutta pahempaa on Panarinin mielestä ”kauhupandemia”, disinformaatiokampanja, joka iskee voimakkaammin kuin virus ja joka ”aiheuttaa ihmiskunnalle flunssan sijaan psykologisia ongelmia”.

Miten sotilasliitto Nato sitten kaatuu ja vahvistuuko ”Trumpin perintö”, kun ”kompuroiva Biden ja vaalivilppi” heikentävät länsimaisen demokratian uskottavuutta? Panarin pyörittelee erilaisia hajoamisskenaarioita, joissa myös ”angloamerikkalainen ultraliberaali postkoloniaalinen poliittinen malli” lähenee romahdustaan.

Parisataa-sivuinen teos on viihteellistä luettavaa, hieman poliittisen jännitysromaanin tavoin, olipa kaikista esitetyistä väitteistä sitten mitä mieltä hyvänsä. Historiallinen fakta ja fiktio, Panarinin eksentriset ”ehdotukset ja hypoteesit”, sekoittuvat tässä venäläisessä mielikuvitusleikissä. Kirjassa on myös Panarinin jälkisanat suomalaisille lukijoille.

Markku Siira autoritarismi, digitalisaatio, koronavirus, Länsi, Maailman talousfoorumi, rokotteet, teknologia, totalitarismi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Teknototalitarismin vaara Venäjällä

Korona-aikana miltei joka maassa on ryhdytty toden teolla edistämään globalistien pitkän tähtäimen agendaa. Tästä siirtymästä ei mikään valtio voi jättäytyä pois, joten Aasian ja länsimaiden terveystyrannian ohella myös Venäjä on kiihdyttänyt maan sisäistä kehitystään uuden maailmanjärjestyksen vaatimukset täyttääkseen.

Useimmat Venäjää tarkkailevat poliittiset analyytikot – jotka voisi karkeasti jakaa joko länsimielisiin Venäjä-kriittisiin tai länsikriittisiin Venäjä-mielisiin – yrittävät yhä keskittyä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kiemuroihin (aivan kuin eläisimme vielä vuotta 2019) ja ignoroida korona-ajan massiiviset muutokset ja vallitsevan konsensuksen.

En itse kykene enää tarkastelemaan maailman tapahtumia jonkun ”puolen” (itä, länsi) tai poliittisen linjan (liberalismi, konservatismi, sosialismi) valiten. Niinpä voin yhtä lailla kritisoida Venäjää, Kiinaa, kuin länsimaitakin silloin, kun siihen on syytä – ja tässä ajassa näitä syitä valitettavasti riittää. Myös Venäjällä asuva amerikkalaisbloggari ”Edward Slavsquat” kirjoittaa asioista suoraviivaisesti, suosittelen seuraamaan.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Venäjän hallitus ja Maailman talousfoorumi (World Economic Forum, lyhyesti WEF) allekirjoittivat 13. lokakuuta muistion ”neljännen teollisen vallankumouksen keskuksen” perustamisesta Venäjälle. Tämäkin tapahtuma yritetään anti-imperialistisessa vaihtoehtomediassa sivuuttaa vain Putinin peliliikkeenä ja reaalipoliittisena viekkautena, vaikka Venäjän presidentti on kyllä tehnyt tunnetuksi YK-mielisyytensä ja ystävyytensä arkkiglobalisti Klaus Schwabin kanssa.

Varapääministeri Dmitri Chernyshenko iloitsi kumppanuudesta Davosin globalistien kanssa ja paljasti, että Venäjän hallitus työskentelee jo WEF:n kanssa ”kokeellisten oikeudellisten järjestelmien käyttöön ottamiseksi tekoälyn ja esineiden internetin alalla”. Kuten maailman varjopankiksi kutsutun, varainhoitoyhtiö BlackRockin toimitusjohtaja Larry Fink kerran möläytti, ”markkinat pitävät totalitaarisista hallituksista”.

Heinäkuun 31. päivänä 2020 Putin nimittäin allekirjoitti lain, joka mahdollistaa ”kokeelliset oikeusjärjestelmät” Venäjällä. Lakiesityksen tavoitteena on ”vähentää oikeudellisia riskejä” ja ohittaa ”esteitä”, jotka muutoin saattaisivat hankaloittaa yrityksiä ja julkisyhteisöjä kokeilemasta ”tekoälyyn ja robotiikkaan perustuvaa uutta talousmallia”.

Lainsäädäntö raivaa tietä lääketeollisuuden ja digitalisaation ”innovaatioille”, ”rahoitusmarkkinoille”, ”valtion ja kuntien palvelujen tarjoamiselle” sekä ”valtiollisen valvonnan toteuttamiselle”. Nämä kaikki ovat linjassa ylikansallisen keskuspankkikabaalin tavoitteiden ja ”neljännen teollisen vallankumouksen” kanssa.

Venäjän talous on tosin ollut pysähdyksissä helmikuusta lähtien ja tällä hetkellä se kärsii ”inflaatiohumalasta”, kuten on käynyt muuallakin. Venäjän keskuspankki varoitti hiljattain myös elintarvikkeiden hintojen ”jyrkästä noususta” ensi vuonna, mikä ei lupaa hyvää kuluttajille.

Venäläiset taloustieteilijät ja lainsäätäjät ovat myös varoitelleet, että pian rupla voi joutua katastrofaaliseen devalvaatioon, joka ”nollaa” tavallisten ihmisten säästöt. Ratkaisuksi tähän ongelmaan tarjotaan rahauudistusta, siirtymistä ”digitaaliseen ruplaan”.

Digitaalinen valuutta on rahoitusalan tulevaisuus, koska se vähentää transaktiokustannuksia ja antaa rikkaille mahdollisuuden yhdistää valtavat omaisuutensa. Tavallinen kansa taas joutuu muuttamaan varansa digitaalisiksi rahakkeiksi, joita pankit ja hallitukset valvovat. Digiraha tulee olemaan täysin ”näkyvissä”, kun sillä ostetaan jotain tai sitä siirretään jollekin. Kansalainen ei siis voisi enää käyttää senttiäkään ilman seurantaa.

Venäjä pyrkii parantelemaan asemiaan uudessa teknofeodaalisessa maailmanjärjestyksessä. Putin onkin ilmoittanut aikeista kerätä paitsi vierastyöläisten, myös kaikkien Venäjän kansalaisten, ”biometriset tiedot” viralliseen tietokantaan. Samaan aikaan Venäjän terveysministeriön kerrotaan valmistautuvan keräämään vauvojen DNA:ta, ”vastasyntyneiden geneettistä sertifiointia” varten.

Useat Venäjän alueet alkavat kokeilla myös digitaalisten ”älypassien” käyttöä. Nämä ovat huipputekninen vastine Neuvostoliiton aikaiselle sisäiselle passille, eikä niitä pidä sekoittaa digitaalisiin terveyspasseihin (”koronapasseja” kutsutaan Venäjällä vain ”QR-koodeiksi”), joita vaaditaan näytettäviksi julkisissa tiloissa ja joukkoliikenteessä.

Digitaalinen passi on itse asiassa digitaalinen profiili; tili, jonka avulla henkilöllisyys voidaan tunnistaa eri palveluja vastaanotettaessa. Sisäasiainministeriö väittää, että sähköinen asiakirja on paremmin suojattu kuin paperinen. Jos älykortti katoaa, sen käyttö voidaan nopeasti estää.

Mikäli Moskovan pormestarin Sergei Sobjaninin visiot toteutuvat, Venäjän pääkaupungista tulee pian ”älykäs kaupunki” tietoverkkoineen ja sensoreineen, jossa on ”geenipasseja”, geenihoitoja ja lääketieteellisiä implantteja, jotka määrittävät, kuinka paljon sairausvakuutusta on maksettava kuukausittain.

Joten mitä keskivertovenäläinen voi odottaa tulevaisuudelta? Varmasti lisää kokeellisia lääkkeitä koronavirukseen vedoten (myös Pfizerin mRNA-geeniseerumilla tehdään jo ihmiskokeita Venäjällä). Lisää viivakooditettua arkea, jossa jokainen liike tallentuu entistä tehokkaammin järjestelmään ja jossa jopa metromatka voidaan maksaa kasvojen tunnistuksen yhteydessä.

Venäjä toteuttaa siis samoja muutoksia kuin Kiina ja länsimaat, pysyäkseen ”relevanttina” Davosin klikin tavoitteille. Katsokaa, mitä tapahtuu Australiassa, Itävallassa, Skotlannissa, Irlannissa ja muissa maissa. Tällä kaikella ei ole mitään tekemistä ”terveyden edistämisen” tai viruksesta johtuvan ”poikkeustilan” kanssa, vaan kyseessä on vain uuden huipputeknologiseen totalitarismiin perustuvan maailmanjärjestyksen alku.

Markku Siira globalismi, koronavirus, Maailman talousfoorumi, maailmanjärjestys, rokotteet, suuri uudelleenkäynnistys, tulevaisuus, Venäjä, Vladimir Putin, Yhdysvallat, Yleinen

Putinin koronapolitiikka ja suuri uudelleenkäynnistys Venäjällä

Moskovassa asuva amerikkalainen analyytikko Andrew Korybko kirjoittaa siitä, miksi Venäjän johtaja on omaksunut yleisen koronanarratiivin, huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi joitakin viruksen vaarallisuutta ja siihen liittyviä torjuntastrategioita koskevia väitteitä.

Korybko on pitkään pyrkinyt kumoamaan erityisesti vaihtoehtomedioissa esitettyjä, hänen mukaansa vääriä väitteitä ja johtopäätöksiä Putinista ja Venäjän ulkopolitiikasta. Korybkosta yhteistä näille kampanjoille on saada näyttämään siltä, että Putinin Venäjä tukisi aina täsmälleen päinvastaisia poliittisia kantoja kuin Yhdysvallat.

Reaalipolitiikan harmaansävyisessä maailmassa tällainen idealismi ja usko Putinin hallinnon lähtökohtaiseen ”hyvyyteen” vastakohtana lännen valtiokoneiston ”pahuudelle” ei pidä paikkaansa, ja tullessaan tietoiseksi tästä poliittisesta todellisuudesta, moni vaihtoehtomediaa seuraava poliittinen aktivisti saattaa hämmentyä.

Mutta entäpä sitten koronapandemia? Huolimatta siitä, että venäläisillä tiedemiehillä on oletettavasti pääsy uusiin todisteisiin, jotka kyseenalaistavat viime vuosien aikana kootun, ihmisten pelkoja lietsovan koronatarinan, Putinin Venäjällä on jatkettu oletetun viruksen suhteen aika lailla samoilla linjoilla kuin muissakin maissa.

Venäjä on muotoillut politiikkansa tapahtumien virallisen tulkinnan mukaisesti, joka on linjassa terveysjärjestö WHO:n suositusten kanssa. Tästä voidaan päätellä, että Venäjän johtaja tukee tämän YK:n elimen kantaa periaatteesta, mikä vastaa yleensäkin hänen johdonmukaista tukeaan kyseiselle instituutiolle. Putin ei Korybkon mielestä vastusta ”globalismia” sinänsä, vaan ainoastaan Yhdysvaltojen edistämää yksipuolista muunnelmaa siitä.

YK:n peruskirjaan kirjatut kansainväliset oikeusperiaatteet ovat muodoltaan ja sisällöltään ”globalistisia”. Venäjän federaation edeltäjä, Neuvostoliitto, tuki tämän Kansainliiton seuraajan perustamista ja työskenteli sen varmistamiseksi, että sen lausekkeita noudatetaan kansainvälisesti.

Nyky-Venäjä jatkaa tätä diplomaattista perinnettä ja vastustaa kaikkea, mikä loukkaa YK:n toimivaltuuksia, vaikka se on myös ilmaissut tukensa järjestön uudistamiselle joissakin tehtävissä.

Korybko päättelee, että huolimatta esiin nousevista todisteista, jotka asettavat kyseenalaiseksi jotkin Maailman terveysjärjestön koronavirusta koskevista väitteistä, WHO:n räikeä vastustaminen olisi vastoin Venäjän strategisia etuja, jotka liittyvät YK:n auktoriteetin vahvistamiseen maailmassa.

Putin ei kuitenkaan tukisi edes YK:ta sokeasti, jos hän todella kokisi, että jokin sen ajama asia olisi Venäjän intressien kannalta epäedullinen. Korybkon mielestä kenenkään ei pitäisi olettaa, että Putinilla olisi vakavia pelkoja siitä, että yleisen koronanarratiivin hyväksyminen vaarantaisi Venäjän turvallisuuden.

Venäjä on toteuttanut yhteiskunnan sulkutiloja siinä missä Kiina ja länsimaatkin. Putin on myös sanonut uskovansa rokotusten olevan keino hillitä koronaviruksen leviämistä, vaikka lännessä jopa kahteen kertaan rokotetut ovat saaneet testien mukaan uusia tartuntoja, eivätkä kyseiset rokotteet vaikuta siis järin tehokkailta. Korybko olettaa, että presidentti Putin uskoo kuitenkin koronarokotteiden todella pelastavan ihmishenkiä.

Onko Venäjä sitten mukana ”suuressa uudelleenkäynnistyksessä” ja ”neljättä teollista vallankumousta” koskevissa suunnitelmissa? Putin näyttää todellakin kannattavan tällaista visiota, mistä on osoituksena hänen osallistumisensa Maailman talousfoorumin tilaisuuksiin vuodesta 1992 lähtien, jolloin hän ystävystyi WEF:n perustajan Klaus Schwabin kanssa, joka on kirjoittanut kirjoja näistä käsitteistä.

Lisäksi Venäjän hallitus allekirjoitti juuri viime kuussa WEF:in kanssa muistion ”neljännen teollisen vallankumouksen keskuksen” perustamisesta Venäjän alueelle. Kaikki tämä tapahtuu siitä huolimatta, että toisaalla Venäjän valtion media Russia Today ottaa usein toimituksellisesti vihamielisen kannan tätä lännen globalistien ajamaa suuntausta kohtaan.

The Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys” ja neljännen teollisen vallankumouksen konseptit, joita monet poliitikot eri puolilla maailmaa edes ajavat vastauksena ”pandemiaan”, on Korybkostakin ”kritiikin arvoinen”, erityisesti kun on kyse yhteiskunnallista epävakautta aiheuttavasta tavasta, jolla sitä edistetään monissa länsimaissa.

Putinin visio on kuitenkin sellainen, jossa Venäjä mukautuu joustavasti tähän väistämättömään siirtymään, joka muovaa maailmanjärjestystä uusiksi. Uskooko Venäjän johtaja kykenevänsä silti säilyttämään maansa suvereniteetin uudessa tilanteessa? Näin hän ainakin vihjasi kriittisessä puheenvuorossaan Maailman talousfoorumin virtuaalisessa kokoontumisessa tammikuussa.

Yksi kapitalismin ”nollaamisen” ja yhteiskuntien uudelleenmuokkaamisen yleisimmistä kritiikeistä on se, että näin vain institutionalisoidaan ja laajennetaan ”oligarkkisiksi kuvattuja käytäntöjä” sekä kasvatetaan erityisesti teknologiayhtiöiden valtaa globaalissa mittakaavassa. Vastapainoksi, Venäjä on yrittänyt hahmotella poliittista näkökantaa, jota voidaan kutsua ”populistiseksi valtiomielisyydeksi”.

Tällä tarkoitetaan sitä, että Venäjän valtio (ja sitä kautta sen taloudelliset elimet, kuten ne valtiojohtoiset yritykset, joita jotkut ovat kuvailleet oligarkkien omistamiksi) säilyttäisi perinteisesti ylimmän roolinsa yhteiskunnassa, mutta keskittyisi uudella tavalla ennakoivasti vastaamaan ihmisten taloudellisiin ja muihin tarpeisiin. Tätä uutta ”yhteiskuntasopimusta” edistettäisiin tulevaisuudessa sillä luottamuksella, jota presidentti Putin nauttii kansan keskuudessa (toisaalta sopii kysyä, kuinka kauan kansansuosio jatkuu, mikäli koronarajoitukset jatkuvat?).

Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää palata siihen, miksi presidentti Putin on omaksunut virallisen koronakertomuksen. Putin näyttää uskovan, että schwabilainen ”suuri resetointi”, pandemian poikkeusolot ja niiden myötä tapahtuvat muutokset maailmantaloudessa, ovat väistämättömiä, minkä vuoksi hän luultavasti ajattelee, että mikäli Venäjä pelaa korttinsa oikein, maa saa uudenlaisen johtoaseman tässä siirtymässä.

Putin katsoo myös, että Sputnik V ja muut venäläiset koronarokotteet ovat turvallisia ja tehokkaita, mikä tarkoittaa, että niiden pelättyjä pitkän aikavälin terveysvaikutuksia ei voida verrata länsimaisten kilpailijoiden rokotuksiin, mikä vähentää hallituksen ”pakottavaan” rokotuspolitiikkaan liittyviä kiistoja. Korybko ei usko (tai uskalla väittää), että Putin tietoisen välinpitämättömästi ”myrkyttäisi omaa kansaansa”, joten on syytä olettaa hänen uskovan vilpittömästi, että joukkorokotukset ovat kansan parhaaksi.

Mitä tulee sulkutiloihin, Putin on ehkä aiemmin uskonut, että ne auttavat ”pysäyttämään viruksen leviämisen”, ja ehkä hän uskoo niin edelleenkin, vaikka esiin nousevat todisteet toisaalta kyseenalaistavat tämän olettamuksen. Poikkeusolot ovat kuitenkin kiihdyttäneet sellaisia sosioekonomisia ja teknologisia prosesseja, jotka liittyvät ”suuren uudelleenkäynnistyksen” täytäntöönpanoon Venäjällä, joten ehkä talouskriisin uhka on pakottanut Putininkin mukaan koronapeliin.

Amerikkalaisanalyytikon johtopäätös on, että Venäjän päämies tukee näitä pandemian varjolla tehtäviä globaaleja muutoksia. Toisin kuin länsimaiset kollegansa, Putin ei seuraa sokeasti Maailman talousfoorumin ja lännen globalistien päätöksiä, vaan aikoo joustavasti sopeutua siirtymään, Venäjän suvereniteetin säilyttäen. Samalla kun Putin noudattaa ”ideologiatonta ja YK-keskeistä ulkopolitiikkaa”, sisäisiä asioita tullaan hoitamaan ”konservatiivisella” ja ”populistisen valtiomielisellä” tavalla, Korybko arvioi.

Analyysin loppukaneetti on se, että Putin on tarpeeksi pragmaattinen johtaja asettaakseen aina maansa pitkän aikavälin strategiset edut etusijalle, riippumatta siitä, ovatko venäläiset patriootit tai ulkomaiset Venäjän kannattajat eri mieltä hänen arvioistaan tietyistä asioista ja tilanteista.

Tässä on syy sille, miksi Putin puolustaa virallista koronakertomusta ja suhtautuu myönteisesti myös ”suureen uudelleenkäynnistykseen”, niin ikävältä kuin tämä saattaa koronakriitikoista ja antiglobalisteista kuulostaakin.

Markku Siira geopolitiikka, konservatismi, Länsi, liberalismi, maailmanjärjestys, politiikka, puhe, tulevaisuus, Valdai-klubi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Putinin Valdai-puhe: Tervettä konservatismia sairaan liberalismin sijaan

En ole vielä kommentoinut Vladimir Putinin Valdai-foorumin puhetta, koska minua on ärsyttänyt ulostulo, jossa hän ylenkatsoi koronapandemian kyseenalaistajia ja hoki samaa mantraa kuin lännen poliitikot rokotteiden tärkeydestä viruksen vastaisessa taistelussa.

Olen tässä ja varmasti monessakin asiassa eri mieltä Putinin kanssa, mutta koska olen kommentoinut lännen eliitin kokoontumisia Maailman talousfoorumilla, käsitellään nyt vastavuoroisesti hieman myös ”Venäjän Davosiksi” kutsutun Valdai-klubin konferenssia.

Kaikesta idän ja lännen korona-ankeudesta huolimatta, Putinin Valdai-puhe kannattaa noteerata, sillä se korosti Venäjän johtajan johdonmukaista kantaa monissa kansainvälisissä ja kansallisissa kysymyksissä.

Nämä kannanotot ovat selvästi tulosta pitkäjänteisestä pohdinnasta, joka useiden maailman ongelmien kärjistyessä saa uutta vahvistusta alkuperäisten oletusten oikeellisuudelle. Yksi niistä on panostus ”terveeseen konservatismiin” sairaan liberalismin sijaan.

Liberaali universalismi ja hegemoninen asenne, jolla Yhdysvallat on yrittänyt muuttaa maailmaa omaksi kuvakseen, on tullut tiensä päähän. Uudessa geopoliittisessa tilanteessa, kunkin valtion tulisi pyrkiä kehittymään oman ainutlaatuisen historiansa, perinteidensä ja kulttuurinsa mukaisesti. Tätä olisi se venäläisten politologien mainostama ”multipolarismi” tai ”moninapaisuus” käytännössä.

Liberalismin ylilyönnit ovat hajottaneet sen konservatiivisen vastapainon lännessä ja johtaneet siihen, että liberalismi on irtautunut kansallisvaltiosta. Samaan aikaan sekularismi on muuttunut itsetuhoiseksi nihilismiksi ja vallalla oleva, jopa pienille lapsille tyrkytetty sukupuoli-ideologia, hylkää kaikki biologiset lainalaisuudet.

Putin hahmotteli näkemystään Venäjän ideologiasta vastapainona sille, mitä hän kutsuu ”cancel-kulttuuriksi, käänteiseksi rasismiksi ja hirviömäiseksi transsukupuolisuuden pakottamiseksi lapsille”. Venäjän presidentin mielestä ”taistelu tasa-arvon puolesta ja syrjintää vastaan” on muuttunut lännessä ”aggressiiviseksi dogmatismiksi, joka lähentelee absurdiutta”.

Millaisen konservatiivisen mallin Venäjä voi sitten tarjota maailmalle? Konservatismissa on kyse niistä perinteisistä arvoista, joihin kuuluvat perhe, työ, kotimaa, usko Jumalaan ja selkeä käsitys miehen ja naisen sukupuolirooleista, ilman mitään keinotekoisia välimuotoja. ”Meidän on taisteltava aitojen arvojen puolesta ja puolustettava niitä kaikin voimin”, Putin sanoi.

Toisin sanoen Putinin Venäjä ei tyydy vain passiivisesti tarkkailemaan, mitä muualla maailmassa tapahtuu, vaan merkittävänä geopoliittisena valtana se pyrkii artikuloimaan selkeästi venäläisen näkökulman nykymaailman moraalisiin ja eettisiin ongelmiin.

Lisäksi lännen asema ei ole nykyään niin vahva kuin parikymmentä vuotta sitten: ”He, jotka kylmän sodan päättymisen jälkeen tunsivat itsensä voittajiksi… huomasivat pian, että tälläkin Olympoksella maa on murenemassa jalkojen alla – tällä kertaa heidän puolellaan”, Venäjän johtaja muistutti.

Putin korosti myös, etteivät suuryritykset ole hänen mielestään edelleenkään maailmanjärjestyksen yksikköjä, vaan valtiot. Korporaatiot eivät saa anastaa ”poliittisia toimintoja” ja asettua samalle viivalle valtion kanssa. Venäjä voi olla poikkeus, mutta ainakin länsimaissa juuri näin on jo hyvin pitkälti käynyt.

Teknologinen vallankumous ei saa Putinin mukaan johtaa siihen, että ”käsitys siitä, mikä ihminen on ja mikä on hänen kohtalonsa”, radikaalisti muuttuu. Oliko tämä näpäytys Davosin transhumanistien suuntaa, jotka haluavat muokata ihmisen uuteen uskoon huipputeknologian avulla? Putin on kyllä itsekin intoillut tekoälyteknologian ja geenitutkimuksen tuomista mahdollisuuksista.

Venäjän presidentti kuitenkin esittää, että tänä digitalisaation aikana ”vankan tuen merkitys” olemassa olevalle ja ihmissivilisaation vuosisatojen aikana kehittämälle arvoperustalle kasvaa. Jos lännessä tätä perustaa murentaa politisoitu sateenkaari-ideologia tai jokin muu kyseenalainen agenda, niin Venäjä ainakin aikoo kulkea eri suuntaan.

Tie, jolle länsi on lähtenyt, on tuhon tie – siinä romahtavat parasta aikaa perustukset, perinteet ja koko ihmiskuva. Putin antoi ymmärtää, ettei Venäjä aio toistaa lännen itsetuhoista käytöstä. Ehkäpä muidenkin, jotka haluavat säilyttää nämä samantapaiset perustukset, kannattaisi liittyä Venäjän ”konservatiiviblokkiin”?

Pyrkiessään tiivistämään ajatuksensa, Putin viittasi (ironiseen?) kiinalaiseen sananlaskuun, Jumala varjelkoon meitä elämästä muutoksen aikana, sillä suuret muutokset aiheuttavat epävakautta ja kriisejä.

Hän totesi kuitenkin, että kiinalainen sana kriisille muodostuu kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka tarkoittavat ”vaaraa” ja ”mahdollisuutta”. Venäjän tavoitteena on ”vähentää vaaraa ja tarttua mahdollisuuksiin, jotka syntyvät vanhan, kestämättömän järjestyksen tuhoutumisesta”.

Politiikan tutkija Glenn Diesenin mukaan ”kuoleva kansainvälinen järjestys koostuu länsimaisesta yksinapaisuudesta, liberaalista universalismista ja sotilasblokeista”. Uusi järjestys taas käsittää ”euraasialaisen moninapaisuuden, konservatismin ja sotilasliittojen lopettamisen”.

Elämme suurten mullistusten aikaa, mutta korona-ajan varjossa kaikki näyttää synkältä. Missä määrin Putinin visio loppujen lopuksi toteutuu maailmassa, jossa ylikansallisen finanssieliitin jättiyhtiöt ja varjopankit tuntuvat olevan yhä vahvasti niskan päällä?

Markku Siira infosota, koronavirus, neljäs teollinen vallankumous, pandemia, Suomi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäläistä rulettia globalistien koronapelissä

Kun Suomessa kirjoitetaan ”rokotevastaisuudesta”, tuodaan kuvaan mukaan yleensä myös ”Venäjän informaatiovaikuttaminen”, jotta aihe saadaan politisoitua lännen narratiiville mieluisasti. Tämän väittämän mukaan Venäjä levittää länsimaissa valeuutisia käytössä olevien rokotteiden vaarallisista sivuvaikutuksista.

Venäjän väitetään korostavan ulkomaisten rokotteiden vaaroja, koska Kreml haluaa epävakauttaa Eurooppaa ja Euroopan unioni on epäreilusti estänyt venäläisen Sputnik-rokotteen pääsyn euromarkkinoille. Se, että lääkejättien geeni-injektioita pidetään salaisena kampanjana globaalin väestön vähentämiseksi, on lännen mukaan myös Venäjän tuputtama ajatus ja siis ”hybridivaikuttamista”.

Informaatiosotaa käydään kaikissa maissa eri toimijoiden kesken, siitä ei ole epäilystäkään. Kuitenkin koronarokotteiden haittavaikutuksista leviää kansan keskuudessa aivan omakohtaisiakin karuja kokemuksia, joten Venäjän vaikuttamista ei siinä tarvita, eikä monikaan suomalainen ole sellaista varmasti edes kohdannut (ennemminkin Ylen ja iltapäivälehtien vastakkaista propagandaa).

Oma nykyinen näkemykseni on, että Venäjä on muiden maiden kanssa kiltisti mukana globalistien pandemiaprojektissa. Nyt itänaapurissakin valmistaudutaan taas rajoituksiin, etätöihin ja onpa eurooppalaista koronapassia muistuttava QR-koodikin käytössä, yhdessä maskisuositusten ja sosiaalisen etäisyyden ottamisen kanssa. Poliitikot ja muut viranomaiset yrittävät vakuutella venäläisiä ottamaan rokotteen virusta vastaan.

Putinin mukaan nyt on elintärkeää, että maa ”katkaisee viruksen leviämisen ketjun…Tärkein tehtävä on nyt suojella kansalaisten henkeä ja minimoida koronatartuntojen leviäminen mahdollisimman pitkälle”. Hän ei ole tietääkseni missään vaiheessa esittänyt julkisesti epäilyjä koronaviruksen suhteen tai kyseenalaistanut viranomaisten toimia.

Terveysviranomaiset toistavat Venäjällä samaa mantraa kuin länsimaissakin: että rokottautuminen koronavirusta vastaan on paras tapa suojautua ainakin ”vakavalta tautimuodolta”, vaikka rokotettukin saattaa toki vielä sairastua. Tällä hetkellä kuitenkin vain noin 32 prosenttia venäläistä on rokotettu kokonaan.

Silti jopa monet terveydenhuollon työntekijät kieltäytyvät rokotteesta ja kehottavat muitakin välttämään koronapiikkejä. Sosiaalisessa mediassa Venäjän uutiskirjoituksiin lähetetyt kansalaisten kommentit vastustavat ylivoimaisesti koronarokotuksia, kasvomaskin käyttöä ja sulkutoimenpiteitä. Venäjällä on myös ihmetelty, miksi Putin, joka on yleensä tarkka suosioluvuistaan, on antanut luvan epäsuosituille rajoitustoimille.

Niin kutsutuissa ”Venäjä-mielisissä” (Suomessa ja ulkomailla) on heitäkin, joiden mielestä tämä kaikki on jotain monimutkaista ”viisiulotteista šakkia”, että Putin ei salaa edes usko koronaviruksen olemassaoloon, vaan vielä ”pelastaa maailman” länttä hallitsevan eliitin kieroilta juonilta. Tässä poliittisessa kuplassa oleilevien mukaan Putin ei koskaan tee mitään väärin ja Venäjä on valon majakka länsimaisen pimeyden keskellä.

Tällaiset näkemykset ovat lähellä Donald Trumpin presidenttikaudella Yhdysvalloissa alkaneen, sittemmin kansainväliseksi kasvaneen someliikkeen kuvitelmia siitä, että ”hyvät” kansallismieliset johtajat (kuten Trump ja Putin) taistelevat globalistien pahaa ”syvää valtiota” vastaan.

Realistisemmin maailmanpolitiikkaa tarkasteleva voi kuitenkin huomata, että korona-asiassa vallitsee globaali konsensus, joka ulottuu lännestä itään ja muihinkin ilmansuuntiin. Koska maailmantalous on romahduspisteessä, kaikki valtiot ovat valmiita hidastamaan pudotusta vaikkapa valepandemian varjolla.

Putin, Kiinan Xi ja länttä hallitseva eliitti tuntuvat olevan yhtä mieltä myös tulevaisuuden suunnasta, jota sävyttää ”neljäs teollinen vallankumous” teknologisine harppauksineen ja autoritaarisine hallintoineen. Maailmantalouden uudelleenkäynnistyksen edetessä, jossakin vaiheessa sekä ”putinistien” että länsimielisten ”atlantistien” väitteiltä putoaa pohja.

Markku Siira Aleksei Navalnyi, kommunismi, Länsi, vaalit, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Sekaantuva länsi syyttää Venäjää vaalivilpistä – Kommunistien oppositio menestyi

Venäjän parlamenttivaalit on pidetty ja voittajaksi on julistettu valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, jota länsimaiset tiedotusvälineet kutsuvat ”Putinin tukipuolueeksi”. Vaikka Yhtenäinen Venäjä jää parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistöllä, toiseksi suurin voittaja on Venäjän federaation kommunistinen puolue, KPRF.

Kommunistit ovat tärkein kansallinen oppositiopuolue, joka voi haastaa Putinin ja Yhtenäisen Venäjän suunnan. Tärkeimpänä oppositioryhmänä KPRF oli aina todennäköinen voittaja pakotteiden, hintojen nousun ja viime vuosien koronakriisin sosioekonomisten seurausten jälkeen. Puolueen nuorempaan sukupolveen kuuluu myös koronavirusrokotteisiin, sulkutiloihin ja rajoituksiin kriittisesti suhtautuvia.

Miten länsimainen media on reagoinut? Kaikkialla lännessä hysteerinen Putinin vastainen kirkuna on täyttänyt eetterin. Myös amerikkalaiset ja brittiläiset sanomalehdet ovat jo vahingoniloisesti kertoneet, kuinka Venäjän vaalien perusteella Putinin kannatus laskee koko ajan. Toisaalta väitetään, että nämä olivat Venäjän ”tähän mennessä korruptoituneimmat vaalit”.

On myös syytä kysyä, miksi länsimaiset tiedotusvälineet suhtautuvat niin rennosti siihen, että kommunistit voivat Venäjällä niin hyvin kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Harva näyttää ymmärtävän, mitä se todella tarkoittaa. Jos kommunistit pääsisivät valtaan, Venäjä voisi kulkea Kiinan tietä kohti kansallismielistä valtiososialismia.

Vangitun oppositiohahmon Aleksei Navalnyin liittolaiset ovat jo omineet itselleen kunnian siitä, että vaaleista muodostui heidän manipuloimansa tapahtuma ”älykkään äänestämisen” aloitteen johdosta, jonka tarkoituksena oli auttaa Kremlin vastustajia maksimoimaan äänestyslippunsa vaikutus asuinpaikan mukaan.

Nalvalnistien pyrkimys ottaa kunnia kommunistien vahvasta vaalimenestyksestä on selvästi yritys liioitella heidän omaa merkitystään Venäjän politiikassa. Navalnyin tukijoiden strateginen muutos liberaalin lännen liittolaisista kommunistimyönteisiksi kampanjoijiksi johtuu halusta häiritä ja heikentää Kremliä hinnalla millä hyvänsä.

Tässäkin pelissä länsi on ollut tiiviisti mukana. Yhdysvallat ja EU ovat avoimesti kertoneet Venäjän vastaisten pakotteiden tarkoituksesta – sosiaalis-taloudellisen taantuman luomisesta maahan Yhtenäisen Venäjän ja Putinin poliittisen legitimiteetin heikentämiseksi. Lähes kaksi tusinaa Venäjällä toimivaa ulkomaista järjestöä on myös yrittänyt vaikuttaa vaalien tuloksiin.

Bryssel julkaisi jo toukokuussa raportin, jossa kehotettiin tuomitsemaan Venäjän uudet duuman vaalit vilpillisiksi ja vastaamaan niihin karkottamalla Venäjä kansainvälisistä instituutioista, asettamalla lisää Venäjän vastaisia pakotteita ja lisäämällä hallituksen vastaista propagandaa. Näin toimittiinkin jo hyvissä ajoin, ennen kuin venäläiset edes ehtivät äänestämään.

Länsimaiset tiedotusvälineet antavat yleensä sen vaikutelman, että Venäjän ”todellinen oppositio” koostuisi länsimaalaisista liberaalidemokraateista, mutta Putinin häijy hallinto estää heitä osallistumasta politiikkaan. Todellisuudessa poliittinen oppositio koostuu kommunisteista ja kovan linjan isänmaallisista, joiden mielestä Moskova on ollut liian pehmeä ja heikko länttä kohtaan, minkä vuoksi länsi uskaltaa jatkaa Venäjän kiusaamista.

Kommunistit ymmärtävät maansa nykyisen ahdingon – heidän mielestään Putinin hallinto on liian sovitteleva ja yhteistyöhaluinen länttä kohtaan, vaikka Venäjää yritetään räikeästi kiristää taloudellisesti ja geopoliittisesti. Venäjällä vaikuttaa muitakin voimia, eivätkä ne ole yhtään sen länsimielisempiä.

Venäjällä on siis tahoja, jotka uskovat, että nykyisen hallinnon suurin virhe on, että se haluaisi periaatteessa olla osa länttä. Meillä tätä ei käsitetä, koska valtamedia on jo vuosia suggeroinut ihmisiä uskomaan, että Putin rakentaa länttä uhkaavaa synkkää suurvaltaa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan ja järjestelmältään entistä Neuvostoliittoa. Tämä on naurettava väite, mutta kaikki näyttää olevan sallittua, kun Venäjää yritetään horjuttaa.

Länsi korostaa nyt Yhtenäisen Venäjän pienentynyttä voittomarginaalia, mutta syyttää hallintoa samalla ”massiivisesta vaalivilpistä”. Näin puututaan jälleen röyhkeästi Venäjän sisäpolitiikkaan. Brysselin, Lontoon ja Washingtonin olisi kuitenkin syytä huomata, että entisaikojen kommunistien perilliset suhtautuvat Yhdysvaltoihin, EU:hun ja Natoon vielä epäilevämmin kuin Putin itse. Jonakin päivänä lännelle voi tulla vielä Venäjän nykyistä johtoa ikävä.

Markku Siira Aleksandr Dugin, ideologia, kapitalismi, kommunismi, Länsi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.

Markku Siira historia, kylmä sota, turvallisuuspolitiikka, Venäjä, Vladimir Putin, Yhdysvallat, Yleinen

Kylmän sodan retoriikan paluu Yhdysvalloissa

Amerikkalaisen konservatiivisen liikkeen edustajat ovat jo vuosia harrastaneet ”arvokeskustelua”, retorista keinoa saada hyväksyntää omille suosikkiaiheilleen, joilla on usein vähän tekemistä konservatismin tai perinteisen moraalin kanssa. Tällaista arvopuhetta on usein käytetty keinona saada Washington ajautumaan mukaan ulkomaisiin sotkuihin, sanoo professori Ian Dowbiggin.

Leon Aronin hiljattain The Dispatch -lehdessä julkaistu artikkeli Welcome to the New Cold War (”Tervetuloa uuteen kylmään sotaan”) on Dowbigginin mielestä tästä hyvä esimerkki. Aron kirjoittaa, että Bidenin hallinnon ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin hallinnon välinen ”arvojen yhteensopimattomuus” on muuttanut Venäjän suuremmaksi turvallisuusuhaksi Yhdysvalloille kuin entinen Neuvostoliitto koskaan oli.

Keskustaoikeistolaisen American Enterprise Institute -ajatushautomon vanhempi tutkija Aron ei säästele sanojaan. ”Putinin hallinnon ideologia”, hänen kirjoituksensa alaotsikko kuuluu, ”on tuskin vähemmän myrkyllinen ja kenties tulenarempi kuin kommunistinen totalitarismi”.

Tällainen kirjallinen sapelinkalistelu olisi voinut olla paikallaan entisajan kylmän sodan jännittyneinä hetkinä. Vuonna 2021 Aronin analyysi Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteista edustaa vain establismenttikonservatiivin kömpelöä yritystä rakentaa siltoja Bidenin hallinnon ja globalistisen valevasemmiston kanssa.

Aronin artikkeli on varmasti Venäjän-vastaisten turvallisuuspolitiikan harrastajien mieleen. Kun kylmän sodan konservatiivit puhuivat Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisestä ohjuskuilusta, Aron viittaa ”normatiiviseen kuiluun liberaalien demokratioiden ja Putinin ahkerasti muovaaman järjestelmän välillä”.

Aron väittää myös, ettei Putiniin voi koskaan luottaa. Venäjän johtajan pahaenteinen lahjakkuus piilee hänen ”kyvyssään taivuttaa tahtoonsa miljoonia maanmiehiään”, senioritutkija esittää kuin Hollywoodissa tuotetun poliittisen trillerin käsikirjoituksessa.

Aronin mukaan Putinin rikoksista merkittävin on hänen onnistumisensa vakuuttaa venäläisille, että maan kansallinen identiteetti perustuu sen sotilaallisiin voittoihin, erityisesti toisessa maailmansodassa. Putinin ”militarisoitu isänmaallisuus rauhan aikana” on toisin sanoen jyrkässä ristiriidassa amerikkalaisten ”demokraattisten” arvojen kanssa.

Vaikka Aron on varsin tarkka Putinin oletetuista arvoista, hänen epämääräisyytensä Amerikan demokraattisista arvoista on vähintäänkin kummallista, Dowbiggin arvioi ja sopiikin kysyä: kuuluvatko nykyisiin amerikkalaisiin arvoihin vain seksuaalivähemmistöjen ja Black Lives Matter-ääriliikkeen identiteettipolitiikka?

Aronin amerikkalaisten ”arvojen” määritelmään liittyvä epäselvyys viittaa konservatiivien tuttuun temppuun: sotaisat ulkopoliittiset tavoitteet piilotetaan retoriikan taakse, jossa painotetaan amerikkalaisten ”velvollisuutta” puolustaa sitä, mitä Aron kutsuu ”demokraattiseksi länneksi”.

Viimeaikaiset tapahtumat antavat viitteitä Aronin  ja hänen hengenheimolaistensa aikeista. Vuodesta 2016 lähtien Amerikan valtavirran tiedotusvälineiden, tiedustelupalveluiden, viihdeteollisuuden ja yliopistojen eliitti on hokenut vain Venäjän väitetystä sekaantumisesta Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin, länsimielisten toisinajattelijoiden tukahduttamisesta ja Venäjän ”aggressiivisesta ulkopolitiikasta” esimerkiksi Ukrainassa ja Syyriassa.

Vuonna 2019 Hillary Clinton väitti, että Putin ”groomaa” demokraattikollega Tulsi Gabbardia presidenttiehdokkuutta varten. Viime maaliskuussa Joe Biden kutsui Putinia ”tappajaksi”, mikä on vain marginaalisesti huonompi kuin Aronin kuvaus Putinista ”sodanjälkeisen Leningradin slummien pienikokoisena huligaanina”.

Ei ole kyse vain Bidenin demokraateista, jotka joutuvat vastakkain Putinin kanssa. Venäjän ulkoministeriö ilmoitti huhtikuussa 2021, että se ”lopettaa” Yhdysvaltojen rahoittamien säätiöiden ja kansalaisjärjestöjen toiminnan Venäjällä.

Kuukautta myöhemmin Venäjä julisti newyorkilaisen Bard Collegen ”ei-toivotuksi” organisaatioksi, joka ”uhkaa Venäjän perustuslaillista järjestystä ja turvallisuutta”. Venäjän askel tarkoittaa, että Bardin on lopetettava kaikki toimintansa Venäjällä, erityisesti suhteensa Pietarin valtionyliopistoon.

Bard Collegen presidentti Leon Botstein sanoi olevansa ”sydänjuuriaan myöten murtunut” siitä, mitä hän kutsui ”mustalle listalle asettamiseksi”. Viimeaikaiset tapahtumat viittaavat kuitenkin siihen, että Botstein, joka istuu arkkiglobalisti George Sorosin kanssa Open Society Foundations Global Board of Advisors -järjestön neuvonantajina, tuskin yllättyi Venäjän päätöksestä.

Soros, miljardööri, ylikansallisen eliitin jäsen ja Open Society Foundationsin perustaja – joka kiellettiin Venäjällä vuonna 2015 ”ei-toivottuna” kansalaisjärjestönä – on ollut antelias Bardin lahjoittaja. Vähän ennen kuin Venäjä kielsi Bardin toiminnan, korkeakoulu ilmoitti saaneensa Sorosilta 500 miljoonan dollarin lahjoitussitoumuksen.

Vuoden 2021 näkökulmasta Aronin teesi, jonka mukaan Amerikka ja Venäjä käyvät uutta kylmää sotaa, jossa demokratia on vastakkain militaristisen Putinin Venäjän kanssa, löytää varmasti vastaanottavia korvia paitsi Bidenin Valkoisessa talossa myös niiden Sorosin rahoittamien voimien keskuudessa, jotka pitävät Venäjän presidenttiä vakavana uhkana länsimaisen vasemmiston määritelmälle demokraattisesta hallinnosta ja ihmisoikeuksista.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä esiin tulee Aronin väite, jonka mukaan putinismi on ”ehkä tulenarempaa kuin kommunistinen totalitarismi”. Dowbigginistä tämä on outo kommentti ”sellaiselta henkilöltä, joka väittää olevansa venäläisyyden asiantuntija” (Aron muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin pakolaisstatuksella vuonna 1978).

Vaikka lännen tarkkailijoiden puolueellisesta perspektiivistä Putinin hallinto pyrkii geopoliittisiin tavoitteisiin eri puolilla maailmaa, mitä uutta tässä on valtioetuun perustuvan reaalipolitiikan näyttämöllä?

Aronia on vaikea ottaa vakavasti hänen väittäessään, että Putinin propaganda on myrkyllisempää kuin neuvostopropaganda, jossa korostettiin kommunismin voiton väistämättömyyttä. Aron näyttää unohtaneen, että hänen lukemattomat aatetoverinsa propagoivat aikoinaan Neuvostoliiton oppeja Yhdysvaltojen maaperällä kylmän sodan aikana.

Aronin retoriikka ”uudesta kylmästä sodasta” Venäjän kanssa saattaa inspiroida joitakin konservatiivisen liikkeen edustajia Yhdysvalloissa, mutta Dowbiggin varoittaa, ettei amerikkalaispatrioottien kannattaisi langeta tähän sotahaukkojen ansaan.

Aronilla onkin todennäköisesti mielessään erilainen kohdeyleisö, johon kuuluvat amerikanjuutalaiset neokonservatiivit, Joe Bidenin kansallinen turvallisuusneuvosto, Nancy Pelosin kaltaiset veteraanipoliitikot, sekä tiedustelupalvelu CIA:n kanssa yhteistyössä toimivat kansalaisjärjestöt, jotka palavat halusta toimia Venäjän maaperällä ”ihmisoikeuksien” nimissä 1990-luvun tyyliin. Leon Aron onkin kirjoittanut sympatisoivan elämäkerran Boris Jeltsinistä.