Markku Siira eliitti, globalismi, kapitalismi, Kiina, kommunismi, koronavirus, maailmanjärjestys, oligarkia, Rockefeller-säätiö, suuri uudelleenkäynnistys, talous, transhumanismi, tulevaisuus, Yleinen

Kiina globalistien vallan välineenä?

Monet ihmiset ymmärtävät jo tässä vaiheessa, että koronaviruksen ilmaantuminen ei ollut sattumaa. Ylikansallinen finanssieliitti loi koko kriisin ajaakseen omaa agendaansa ja pönkittääkseen kaatumassa olevaa kapitalismiansa. He ovat viimein valmiit hylkäämään liberaalin demokratian valeasunsa ja paljastamaan autoritaarisen luonteensa.

Epäilijöiden kannattaisi tutustua Rockefeller-säätiön asiakirjaan Scenarios for the Future of Technology and International Development, joka julkaistiin jo vuonna 2010. Siinä esitetään erilaisia suunnitelmia globalistisen teknokratian edistämiseksi, jotka on hädin tuskin naamioitu ”teoreettisiksi skenaarioiksi”.

Dokumentin sivulta 18 alkaa kuvaus otsikolla Lock Step, joka käsittelee ”pandemiaa, joka saa alkunsa Kiinasta” ja leviää nopeasti ympäri maailmaa, tuhoten läntiset taloudet. Kiinan talous kuitenkin pelastuu, koska maassa pannaan nopeasti täytäntöön tiukat rajoitustoimet.

Maailman eri hallitukset käyttävät virusta tekosyynä teknokraattisen valvonnan edistämiseen ja ottavat käyttöön erilaisia bioteknologioita, kuten digitaalisia henkilöllisyyksiä ja rokotepasseja. Tässä ”skenaariossa” pelokkaat massat toivottavat tyrannian tervetulleeksi ja luopuvat itsemääräämisoikeudestaan ja vapauksistaan. Kuulostaako tutulta?

Kuin operatiivisena jatkona Rockfeller-säätiön asiakirjalle, vuonna 2019 New Yorkissa – juuri ennen kuin Wuhanista alkaneesta epidemiasta ilmoitettiin – pidettiin ”Tapahtuma 201”, Event 201, maailman johtajien kokous, jossa simuloitiin ”vakavaan pandemiaan johtavan uuden zoonoottisen koronaviruksen puhkeamista”.

Tätä vaihetta odotellessa, YK ilmoitti vuonna 2016 suunnitelmastaan luoda globaali ”digitaalisen identiteetin” järjestelmä. Vuonna 2018, Euroopan unioni ilmoitti ”rokotepassijärjestelmän” luomisesta. Niin sanottu ”koronapassi”, jota on käytetty myös Suomessa, antaa esimakua tulevasta sähköisestä henkilöllisyysjärjestelmästä.

Maailman talousfoorumin teknokraattien visioima Great Reset, ”suuri uudelleenkäynnistys”, josta ryhdyttiin puhumaan enemmän ”pandemian” puhjettua, on itsessään jälleen yksi YK:n Agenda 21:n ”kestävän kehityksen tavoitteiden” uudelleenbrändäys, yhdistettynä huipputeknologian siivittämään transhumanismiin; ajatukseen, jonka Unescon ensimmäinen johtaja, Julian Huxley, keksi jo vuonna 1950.

Näitä kauaskantoisia, globaalin tason suunnitelmia on valmisteltu vuosikymmeniä, ehkä jopa vieläkin kauemmin. Miksei siis nykyinen ”terveyskriisi” olisi myös osa globalistien juonitteluja? Virus on hyvinkin voitu vapauttaa tahallaan, tai sitten kyseessä on vain tehokas propagandakampanja, joka on rakennettu ”SARS-CoV-2”-nimellä markkinoitavan ”hengitystieoireyhtymän” ympärille. Koronaviruksia on liikkeellä kausiluontoisesti jo ennestään.

Nyt näyttää joka tapauksessa olevan meneillään kansainvälisen rahavallan viimeinen ponnistus pakottaa massoille globaali teknokraattinen järjestys, ”kommunistinen kapitalismi”, jota toteutetaan jo hyvällä menestyksellä Kiinassa. Lääketeollisuus on mukana projektissa, mutta loppujen lopuksi kyse ei ole ihmisten terveyden edistämisestä.

Samanlainen systeemi on tarkoitus ulottaa kaikkialle. Älykkäät kaupungit, tekoälyvalvonta, sosiaaliset luottoluokitusjärjestelmät, rokoteohjelmat, ihmispopulaation säätely ja omaisuuden uusjako yhä vain harvempien käsiin, sisältyvät ylikansallisten vallankäyttäjien suunnitelmiin, jotka alkavat olla jo jokaisen nähtävissä ja koettavissa.

Väitetään, että lännen globalistit ovat jo pidemmän aikaa tukeneet Kiinan kehitystä, jotta siitä tulisi seuraava ”uuden maailmanjärjestyksen supervalta”, Yhdysvaltojen hegemonian ja kuiviin imetyn kollektiivisen lännen romahtaessa. Rockefellerin Lock Step-skenaario näyttää toteutuvan hyvää vauhtia.

Kuten kirjoitin vuonna 2018, ei minulla ole pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö globalistit toimisi myös jälkiamerikkalaisessa maailmanjärjestyksessä, sitten kun se jollakin tapaa toteutuu:

”Vaikka Yhdysvaltojen vaikutusvalta oletetusti väheneekin, ei se aivan kokonaan katoa. Idän ja lännen tämän hetkinen geopoliittinen riitely ei myöskään ole este bisnekselle ja yhteistyölle, kun toimitaan vallan ylimmällä tasolla, jossa kansakunnat ja valtiot ovat pelinappuloita pienten piirien poliittisille ja ennen kaikkea taloudellisille intresseille.”

Olisin mielelläni väärässä, mutta näyttää siltä, että geopoliittista suurvaltapeliä inhorealistisemmin maailmaa kuvailevat, eilispäivän ”salaliittoteoriat” osoittautuvat todeksi tänään. Kuten amerikkalainen demokraattipoliitikko ja kongressin jäsen Larry McDonald ilmaisi asian jo 1970-luvulla:

”Rockefellerien ja heidän liittolaistensa pyrkimyksenä on luoda maailmanhallitus, jossa superkapitalismi ja kommunismi yhdistyvät saman teltan alle, kaikki heidän valvonnassaan…Tarkoitanko salaliittoa? Kyllä tarkoitan. Olen vakuuttunut siitä, että tällainen salaliitto on olemassa, kansainvälinen laajuudeltaan, sukupolvia vanha suunnitelmaltaan ja uskomattoman pirullinen tarkoitukseltaan.”

Markku Siira biopolitiikka, filosofia, Giorgio Agamben, Italia, kapitalismi, kommunismi, koronavirus, tulevaisuus, Yleinen

Giorgio Agamben ja kapitalismin virus

Italialainen filosofi Giorgio Agamben on yhtenä harvoista akateemikoista kritisoinut korona-ajan poikkeusoloja, kasvomaskeja ja yliampuvia rajoituksia. Nyt nuo kirjoitukset ja haastattelut on koottu kirjaksi, joka on käännetty myös englanniksi nimellä Where Are We Now? The Epidemic as Politics (Rowman & Littlefield, 2021).

Agamben kirjoitti enemmistön kirjassa julkaistuista teksteistään koronakriisin alkuvaiheessa, joten hän keskittyy erilaisiin rajoituksiin. Hän on kommentoinut muualla myös rokotteita ja kysynyt, ”miten valtio voi syyttää heitä, jotka päättävät olla ottamatta rokotteita, kun se ei itsekään halua olla vastuussa rokotteiden sivuvaikutuksista”.

Agamben lähtee siitä, että vallanpitäjät eivät anna hyvän kriisin mennä hukkaan, vaan käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja ajavat eteenpäin käytäntöjä ja politiikkaa, jotka vastaavat heidän agendaansa, mikä on ”kapitalismia kommunistisessa muunnelmassa”.

Hän tosin viittaa myös Maailman terveysjärjestön vuosien takaisiin uhkaskenaarioihin, Bill Gatesiin ja Event 201-pandemiasimulaatioon esittäen, ettei tämä ”pandemia” puhjennut odottamatta. Vihjaako filosofi, että perimmäiset vallanpitäjät – keskuspankkiirit ja suursijoittajat kumppaneineen – ovat tämän keinotekoisen ”kriisin” alulle panneetkin?

Yhteiskuntasulkujen ”poikkeustilassa” on syntynyt joka tapauksessa ”uusi hallintoparadigma”, jonka tarkoituksena on ”hylätä porvarillisen demokratian paradigma – oikeuksineen, parlamentteineen ja perustuslakeineen – ja korvata se uusilla instrumenteilla, joiden ääriviivoja voimme tuskin vielä edes hahmottaa”.

Mikä loi kontekstin, jossa niin monet olivat valmiita hyväksymään tämän kaiken, filosofi kysyy retorisesti ja vastaa: ”Se oli pelon ilmapiiri. Ensimmäinen paniikkiaalto Italiassa osoitti, että nyky-yhteiskunta uskoo vain ’paljaaseen elämään’, mikä näkyi siinä, että italialaiset olivat valmiita uhraamaan lähes kaiken – elinolonsa, sosiaaliset suhteensa, työnsä sekä uskonnolliset ja poliittiset vakaumuksensa, kun he joutuivat kohtaamaan sairastumisriskin.”

Elämä pelkistettiin minimiin, pelkkään olemassaoloon, josta riisuttiin kaikki muu. Viruksen pelossa vain ”selviytyminen” tuntui merkitsevän. Ylipäänsä uudessa biopoliittisessa järjestelmässä eläminen edellyttää vapauksien uhraamista ”turvallisuussyistä” ja paradoksaalisesti silti täytyisi elää ”jatkuvassa pelon ja turvattomuuden tilassa”.

Heti alkuvaiheessa ehdotettiin myös, että ihmisten välisen kanssakäymisen on tapahduttava mahdollisimman pitkälti ilman fyysistä läsnäoloa ja tässä hyödynnettiin digitalisaatiota ja teknologiaa. Etätyötä tarjottiin vaihtoehdoksi sille, että joutuisi ottamaan riskin ja olemaan oikeasti läsnä kollegoidensa tai asiakkaidensa luona.

Miten tällainen vaikuttaa pidemmällä aikavälillä julkiseen tilaan ja julkiseen keskusteluun? Jos emme voisi enää tavata henkilökohtaisesti tai ryhmissä ja käydä avointa keskustelua, ulkopuolisten voimien olisi paljon helpompi valvoa ja manipuloida yksinäisiä, eristettyjä yksilöitä.

Agambenin tekstit palauttavat mieleen, millaista elämä oli pahimman ”pandemiapaniikin” aikana, erityisesti viime vuoden maaliskuussa alkaneen koronasulun viikkoina. Koronarokotteiden tulon myötä moni uskoo vieläkin, että aikanaan – ehkä miltei sataprosenttisen rokotekattavuuden ja useiden tehostepiikkien jälkeen? – asiat palaavat normaaliksi. Agamben ei usko, että näin tulee tapahtumaan.

Tämän päivän Euroopassa Itävalta, Adolf Hitlerin synnyinvaltio, on jo sulkenut rokottamattomat väliaikaiseen eristykseen ja kotiarestiin. Tieto siitä, että tämä kaikki voi tapahtua näin helposti ja nopeasti, on itsessään hämmentävää ja huolestuttavaa. Agamben menee niinkin pitkälle, että väittää ”inhimillisyyden ja barbaarisuuden välisen kynnyksen” tulleen ylitetyksi korona-aikana.

Naapuria on syytä pelätä ja välttää, sillä hän saattaa olla sairas ja uhka omalle terveydelle ja hyvinvoinnille. Suomessa lanseerattiin käyttöön myös haukkumasana ”kulkutautimyönteinen”, jota jotkut rajoitusten vaatijat ja rokotteiden ottajat innokkaasti käyttivät sosiaalisessa mediassa ja lehtien kommenttiketjuissa eri mieltä olevista.

Entäpä sitten filosofiaan kuuluvat kysymykset totuudesta? Miten on lääketieteen luotettavuuden laita? Miten maallikon tulee ymmärtää ja tulkita tilastoja, joita meille päivittäin esitetään? Tilastojen kyseenalaistamista ja asiantuntijavallan vastustamista pidetään nyt vastuuttomana kansalaistottelemattomuutena.

Muut sairaudet ovat jääneet koronan varjoon niin, että terveyspalvelut hukkuvat sellaisten toimenpiteiden ruuhkaan, jotka itsessään johtavat uusiin kuolemantapauksiin. Kriisi muuttuu pysyväksi, vaikka se saakin eri muotoja, joten mitä uusia rajoituksia vielä vaaditaan näiden terveyteen kohdistuvien uhkien torjumiseksi? Koronaviruksen kohdalla taistellaan nyt virallisen narratiivin mukaan uusia mutaatioita ja taudinpuhkeamisia vastaan rokotuksista huolimatta.

Poikkeusolot rajoituksineen myytiin kansalaisille lupauksilla ”paluusta normaaliin” (samaan aikaan tosin sanottiin ristiriitaisesti, ettei paluuta entiseen todellisuudessa enää ole). Normaaliuden illuusiota ylläpidettiin erityisesti kesäaikaan, mutta samalla rajoitukset olivat alati läsnä taustalla.

Suomessa olemme ehkä aiemmin päässeet helpommalla kuin monissa muissa maissa, mutta nyt ote on kiristynyt myös meillä ja koronapassikin on otettu käyttöön absurdina ”terveysturvallisuustoimena”. Samaan aikaan valtamedia ja terveydenhoidon asiantuntijat valehtelevat, että ”tauti jyllää etenkin rokottamattomien keskuudessa”. Kansalaisia jaetaan vastakkaisiin leireihin poliittisen ”hajota ja hallitse”-periaatteen mukaan.

Agamben väittää, että koko kansalaisuuden käsite määritellään hienovaraisesti uudelleen, kun meidät pelkistetään pelkkään biologiseen olemassaoloomme – tai kenties pelkiksi suurten organisaatioiden tulonlähteiksi ja koe-eläimiksi? Loppujen lopuksi juuri suuret teknologiayhtiöt näyttävät hyötyneen eniten arkielämän sekä terveyspalvelujen digitalisoinnista. Kansalaiset pakotetaan noudattamaan uusia sääntöjä sillä perusteella, että ”vaihtoehtoja ei ole”.

Viimeinen argumentti, jonka Agamben esittää ”uhkana poliittiselle toiminnalle”, on maskien käyttäminen. Ilman avoimuutta toisillemme, joka syntyy vain, kun voimme nähdä ja lukea kasvojen ilmeitä, koko julkinen elämä heikkenee.

”Maa, joka päättää luopua kasvoistaan ja peittää kansalaistensa kasvot maskeilla, on maa, joka on poistanut itsestään poliittisen ulottuvuuden”, arvioi italialaisajattelija; ihmiskasvot ovat politiikan ja yhteiskuntaelämän peruselementti, joka täytyisi voida pitää esillä.

”Taistelu virusta vastaan” on länsimaissa ottanut selvästi oppia Kiinasta, mutta se on noudattanut myös amerikkalaista ”terrorismin vastaisen sodan” mallia ja seurauksia kansalaisvapauksien menetykselle on verrattu vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeiseen aikaan.

Massiivinen rakenteiden verkosto – valtion virastoista akateemisiin instituutioihin, kokonaisiin teollisuudenaloihin ja viestintäteknologiayrityksiin – on vain siirtynyt terrorismin vastaisesta sodasta koronasotaan, kuten tehtaat toisen maailmansodan aikana siirtyivät rauhanajan teollisuudesta asevarusteluun.

Poliittiset ja inhimilliset panokset ovat korkealla, sillä korona-ajan poikkeustila on ”mekanismi, jonka avulla demokratiat voivat muuttua totalitaarisiksi valtioiksi”. Nykyisten hallitusten toimien vertaaminen natsien totalitarismiin saattaa vaikuttaa liioitellulta, mutta Agamben on vakuuttunut siitä, että ”1900-luvun totalitarismi” kummittelee meille edelleen.

”Biolääketieteellisen turvallisuusvaltion” ihmisten elämään kohdistamat rajoitukset ovat itse asiassa olleet äärimmäisempiä kuin ne kiellot, joita sodanaikaiselle siviiliväestölle asetettiin, ilmahyökkäyksiltä ja muilta uhkilta suojautumisen nimissä.

Agambenin toiveet tulevaisuudesta jäävät epäselviksi. Hän puhuu tulevasta ”vaihtoehtoisesta poliittisesta kokoonpanosta” ja ”uudesta, tulevasta politiikasta”, mutta toisaalta hän näyttää vain toivovan paluuta ihmiselämän normaaleihin, korona-ajan poikkeustiloista vapaisiin olosuhteisiin.

Yhteiskunnan palauttaminen edellyttää kuitenkin poliittista toimintaa. Kuten Agambenin kirjoituksia analysoinut Pavlos Papadopoulos pelkää, ”suuri vaara on, että annamme uuden normaalin muuttua normaaliksi”. Näin kokonainen sukupolvi kasvaisi tottuneena ”järjettömäksi muuttuneen kansanterveysjärjestelmän saneluun”, valtioiden ja teknologiayhtiöiden ottaessa käyttöön sosiaalisen luottoluokitusjärjestelmän ”niin lännessä kuin idässäkin”.

Agambenin mukaan olemme todistamassa ”länsimaisen kapitalismin” ja ”uuden kommunistisen kapitalismin” välistä konfliktia, jossa ”jälkimmäinen näyttää nousevan voittajaksi”. Filosofin mukaan uusi globaalihallinto tulee ”yhdistämään kapitalismin epäinhimillisimmän puolen valtiokommunismin kauheimpaan puoleen”, jossa ihmisten välinen ”äärimmäinen vieraantuneisuus” yhdistyy ”ennennäkemättömään sosiaaliseen kontrolliin”.

Voi vain toivoa, että tätä asiaa pohdittaisiin myös poliitikkojen piirissä, mutta vanhat puolueet ovat osoittaneet olevansa täysin ylikansallisen eliitin johdateltavissa. Korona-ajan toisinajattelijat muodostavat nykyään suurimman aliedustetun väestönosan läntisissä demokratioissa, joita muutetaan pikavauhtia globaalikapitaalin muuttuvaan maailmanjärjestykseen sopivimmiksi.

Markku Siira Aleksei Navalnyi, kommunismi, Länsi, vaalit, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Sekaantuva länsi syyttää Venäjää vaalivilpistä – Kommunistien oppositio menestyi

Venäjän parlamenttivaalit on pidetty ja voittajaksi on julistettu valtapuolue Yhtenäinen Venäjä, jota länsimaiset tiedotusvälineet kutsuvat ”Putinin tukipuolueeksi”. Vaikka Yhtenäinen Venäjä jää parlamenttiin kahden kolmasosan enemmistöllä, toiseksi suurin voittaja on Venäjän federaation kommunistinen puolue, KPRF.

Kommunistit ovat tärkein kansallinen oppositiopuolue, joka voi haastaa Putinin ja Yhtenäisen Venäjän suunnan. Tärkeimpänä oppositioryhmänä KPRF oli aina todennäköinen voittaja pakotteiden, hintojen nousun ja viime vuosien koronakriisin sosioekonomisten seurausten jälkeen. Puolueen nuorempaan sukupolveen kuuluu myös koronavirusrokotteisiin, sulkutiloihin ja rajoituksiin kriittisesti suhtautuvia.

Miten länsimainen media on reagoinut? Kaikkialla lännessä hysteerinen Putinin vastainen kirkuna on täyttänyt eetterin. Myös amerikkalaiset ja brittiläiset sanomalehdet ovat jo vahingoniloisesti kertoneet, kuinka Venäjän vaalien perusteella Putinin kannatus laskee koko ajan. Toisaalta väitetään, että nämä olivat Venäjän ”tähän mennessä korruptoituneimmat vaalit”.

On myös syytä kysyä, miksi länsimaiset tiedotusvälineet suhtautuvat niin rennosti siihen, että kommunistit voivat Venäjällä niin hyvin kolme vuosikymmentä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Harva näyttää ymmärtävän, mitä se todella tarkoittaa. Jos kommunistit pääsisivät valtaan, Venäjä voisi kulkea Kiinan tietä kohti kansallismielistä valtiososialismia.

Vangitun oppositiohahmon Aleksei Navalnyin liittolaiset ovat jo omineet itselleen kunnian siitä, että vaaleista muodostui heidän manipuloimansa tapahtuma ”älykkään äänestämisen” aloitteen johdosta, jonka tarkoituksena oli auttaa Kremlin vastustajia maksimoimaan äänestyslippunsa vaikutus asuinpaikan mukaan.

Nalvalnistien pyrkimys ottaa kunnia kommunistien vahvasta vaalimenestyksestä on selvästi yritys liioitella heidän omaa merkitystään Venäjän politiikassa. Navalnyin tukijoiden strateginen muutos liberaalin lännen liittolaisista kommunistimyönteisiksi kampanjoijiksi johtuu halusta häiritä ja heikentää Kremliä hinnalla millä hyvänsä.

Tässäkin pelissä länsi on ollut tiiviisti mukana. Yhdysvallat ja EU ovat avoimesti kertoneet Venäjän vastaisten pakotteiden tarkoituksesta – sosiaalis-taloudellisen taantuman luomisesta maahan Yhtenäisen Venäjän ja Putinin poliittisen legitimiteetin heikentämiseksi. Lähes kaksi tusinaa Venäjällä toimivaa ulkomaista järjestöä on myös yrittänyt vaikuttaa vaalien tuloksiin.

Bryssel julkaisi jo toukokuussa raportin, jossa kehotettiin tuomitsemaan Venäjän uudet duuman vaalit vilpillisiksi ja vastaamaan niihin karkottamalla Venäjä kansainvälisistä instituutioista, asettamalla lisää Venäjän vastaisia pakotteita ja lisäämällä hallituksen vastaista propagandaa. Näin toimittiinkin jo hyvissä ajoin, ennen kuin venäläiset edes ehtivät äänestämään.

Länsimaiset tiedotusvälineet antavat yleensä sen vaikutelman, että Venäjän ”todellinen oppositio” koostuisi länsimaalaisista liberaalidemokraateista, mutta Putinin häijy hallinto estää heitä osallistumasta politiikkaan. Todellisuudessa poliittinen oppositio koostuu kommunisteista ja kovan linjan isänmaallisista, joiden mielestä Moskova on ollut liian pehmeä ja heikko länttä kohtaan, minkä vuoksi länsi uskaltaa jatkaa Venäjän kiusaamista.

Kommunistit ymmärtävät maansa nykyisen ahdingon – heidän mielestään Putinin hallinto on liian sovitteleva ja yhteistyöhaluinen länttä kohtaan, vaikka Venäjää yritetään räikeästi kiristää taloudellisesti ja geopoliittisesti. Venäjällä vaikuttaa muitakin voimia, eivätkä ne ole yhtään sen länsimielisempiä.

Venäjällä on siis tahoja, jotka uskovat, että nykyisen hallinnon suurin virhe on, että se haluaisi periaatteessa olla osa länttä. Meillä tätä ei käsitetä, koska valtamedia on jo vuosia suggeroinut ihmisiä uskomaan, että Putin rakentaa länttä uhkaavaa synkkää suurvaltaa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan ja järjestelmältään entistä Neuvostoliittoa. Tämä on naurettava väite, mutta kaikki näyttää olevan sallittua, kun Venäjää yritetään horjuttaa.

Länsi korostaa nyt Yhtenäisen Venäjän pienentynyttä voittomarginaalia, mutta syyttää hallintoa samalla ”massiivisesta vaalivilpistä”. Näin puututaan jälleen röyhkeästi Venäjän sisäpolitiikkaan. Brysselin, Lontoon ja Washingtonin olisi kuitenkin syytä huomata, että entisaikojen kommunistien perilliset suhtautuvat Yhdysvaltoihin, EU:hun ja Natoon vielä epäilevämmin kuin Putin itse. Jonakin päivänä lännelle voi tulla vielä Venäjän nykyistä johtoa ikävä.

Markku Siira Aleksandr Dugin, ideologia, kapitalismi, kommunismi, Länsi, Venäjä, Vladimir Putin, Yleinen

Venäjän idea ja Putinin dilemma

Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.

Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.

Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.

Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?

Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.

Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.

Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.

Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.

Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.

Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.

Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.

”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.