Ideologinen tilanne Venäjällä on kiristynyt koko ajan, väittää venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Hänen mielestään tämänviikkoisella duuman vaalituloksella ei ole merkitystä.
Kasautuneet ristiriidat eivät heijastu niinkään vaaleissa, vaan itse järjestelmässä ja yhteiskunnassa. Lännessä jo ennakkoon epärehellisiksi leimatut vaalit eivät Duginin mielestä ”onnistu vapauttamaan höyryjä”.
Putinista ei ole kaikesta huolimatta ollut tilanteen pelastajaksi. Duginista tähän on syynä se, että Putin pitää Venäjää osana läntistä maailmaa, eikä ajattele, että Venäjä voisi olla erillinen, oma ja ainutlaatuinen sivilisaationsa.
Putinia ihaileville länsikriittisille tällainen arvostelu voi olla liikaa, mutta Dugin esittää mielestäni oikeita kysymyksiä. Jos Putin olisi lännen propagandan mukainen autokraatti, olisiko hän pitänyt länsimielistä liberaalia eliittiä valtion johdossa yli kahdenkymmenen vuoden ajan?
Putin on samaa mieltä liberaaliglobalistien kanssa, mitä tulee ”länsimaiseen henkiseen hegemoniaan”, Dugin laukoo. Mutta vain niin kauan, kun kollektiivinen länsi Lontoosta Washingtoniin ja Brysseliin ei yritä Venäjän suoraa alistamista. Tässä kohtaa menee Putinin ja hänen lähipiirinsä raja, vaikka yhteistyötä ”läntisten kumppaneiden” kanssa halutaankin tehdä.
Hegemonian rakenteessa on kuitenkin vaikea vetää selkeää rajaa niiden välillä, jotka tukevat liberaalia kulttuuria ja niiden välillä, jotka toimittavat läntisille tahoille salaista tietoa, tai yrittävät horjuttaa vallitsevaa järjestystä sisältä käsin. Duginin mukaan jopa turvallisuusviranomaiset ovat perillä ”viidennen ja kuudennen kolonnan” toimista maan sisällä.
Putin on onnistunut pitämään yllä suvereniteetin illuusiota yli kahden vuosikymmenen ajan. ”Kun tarvitaan massojen tukea – juuri sopivasti ennen vaaleja – korostetaan Venäjän itsemääräämisoikeutta, mutta muulloin ollaan osa Eurooppaa ja läntistä maailmaa”, Dugin selittää.
Venäjä hyväksyy läntisen kapitalismin, mutta haluaa säilyttää oikeuden hallita aluettaan itse. Mutta kapitalismi on luonteeltaan manageriaalista ja kansainvälistä, eikä tarvitse vahvoja johtajia saati erilliskulttuureita. Siksi lännessä demonisoidaan Putinia: venäläinen kapitalismi ja ”suvereeni demokratia” ei riitä länttä hallitsevalle eliitille, vaan kaikessa tulisi toimia länsivaltojen tavoin.
Kuinka kauan tämä pattitilanne voi jatkua? Dugin uskoo, että ”vielä tämän syksyn ja jonkin aikaa” Venäjän nykyhallinto kestää. Mutta jännitteet järjestelmän sisällä kasvavat, aivan kuten lännen Venäjän-vastainen informaatiosota, jota meilläkin valtamedia mallikkaasti edistää.
Neuvostoliiton kommunismi on ehkä kadonnut, mutta alueen maantiede ei ole muuttunut. Kremlin vallanpitäjien täytyisi päättää, ollako autenttinen, ”itsevaltainen” Venäjä, vaiko lännen mallin mukainen liberaali lumedemokratia, jota ylikansallinen finanssieliitti poliittisine lakeijoineen ja teknokraatteineen ohjaavat.
Kuten Benn Steil on todennut, ”Venäjä on liian suuri ja voimakas sulautuakseen länsimaisiin instituutioihin muuttamatta niitä perusteellisesti ja liian haavoittuvainen länsimaiden tunkeutumiselle, jotta se voisi hyväksyä oman syrjäytymisensä”. Ellei uutta Jeltsiniä tule, moninapaisessa maailmassa lännen täytyy ehkä hyväksyä ajatus ”Venäjän vaikutuspiiristä”.
”Todennäköisesti tämän perustavanlaatuisen dilemman joutuu kuitenkin kohtaamaan joku Putinin jälkeen tuleva”, Dugin päättää oman arvionsa.
Markku Siira 