Huuhkajakapteeni Sparv lännen asiamiehenä

Suomen jalkapallo­maajoukkueen kapteeni Tim Sparv kirjoittaa The Player’s Tribune -verkkojulkaisussa Qatarin ihmisoikeustilanteesta ja ilmaisee huolensa mm. MM-kisojen stadioneita rakentavien siirtotyöläisten työolosuhteista.

Kirjoitus on nostettu esiin Suomessa iltapäivälehtiä myöten, mutta myös ulkomailla ja sosiaalisessa mediassa Sparvin kommentit ovat herättäneet huomiota. Maailmassa riittää tahoja, jotka haluavat politisoida myös urheilun edistämään asiaansa, eikä jalkapallo ole poikkeus.

Länsimaissa kommentit ovat kiittäviä ja Sparvia on ylistetty avautumisestaan. Asiassa on kuitenkin poliittisia ulottuvuuksia, joita monikaan ei välttämättä huomioi, joten kommentoin hieman omasta näkökulmastani.

Sinänsä huomion kiinnittäminen stadionia rakentavien työntekijöiden asemaan ei ole huono asia, mutta vähemmän idealistinen maailmanpolitiikan tarkkailija voisi arvioida Sparvin ja kumppaneiden viimeaikaista hyvesignalointia hieman kyynisemmin.

Mitä tekemistä Black Lives Matter-polvistumisilla, sateenkaariväreillä ja muilla polarisoivilla, identiteettipoliittisilla symboleilla on jalkapallon kanssa? Vaikuttaa siltä, että jalkapallo – ja urheilu ylipäätään – on politisoitu ajamaan juuri lännen globalisteille mieluisia agendoja. Samalla syyllistetään niitä, jotka eivät ole lännen luomiin muotteihin vielä asettuneet ja alistuneet.

Kuvaavaa on, että Sparvin Qatar-kommenttien jälkeen kysyttiin heti, miksei Venäjän poliittisesta tilanteesta puhuttu, kun Suomi pelasi siellä EM-lopputurnauksessa. Pekingin talviolympialaisten lähestyessä kritiikin kohteena on varmasti pian myös Kiina.

En yllättyisi, jos todellinen syy Qatar-kritiikille löytyisikin maan Kiina-suhteista. Viime vuonna ja tämän vuoden ensimmäisellä vuosineljänneksellä Kiinasta tuli Qatarin suurin kauppakumppani, mikä merkitsee parasta aikaa maiden kahdenvälisten suhteiden historiassa.

Aluksi ei tuntunut olevan mitään ongelmaa myöntää jalkapallon MM-kisoja autoritaariselle öljyvaltiolle. Sitten kun Qatar alkoi lähentyä Kiinaa, yhtäkkiä ”ihmisoikeudet” ovatkin taas sopivasti tapetilla läntisten tahojen suunnalta.

Valko-Venäjällä oli tarkoitus järjestää yhteistyössä Latvian kanssa vuoden 2021 jääkiekon MM-kisat, mutta ”autoritaarisen” Lukašenkon takia kisat siirrettiin pois maasta. Todellinen syy oli toki lännen värivallankumousviritelmissä, mutta vallanvaihto-operaation ei annettu pilata oikeamielisten suosimaa narratiivia.

Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan tulevaa. Vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat on siis tarkoitus järjestää Qatarissa, joka on šaria-lain hallitsema absoluuttinen monarkia. Samana vuonna pidetään myös talviolympialaiset Kiinassa. Saudi-Arabian uusi kilparata Qiddiyassa on puolestaan valmis isännöimään Formula ykkösiä vuodesta 2023 alkaen.

Kysymys kuuluu, vetäytyvätkö länsimaat joukkueineen kaikista kisoista, joiden isäntämaat eivät jaa liberaaleja arvoja? Mitä tapahtuu sitten, kun lännen mielipiteet maailmanpolitiikassa, taloudessa ja urheiluviihteessä sivuutetaan? Kohta nimittäin on pakko ryhtyä pelaamaan yhteispeliä erilaisten arvojen moninapaisessa maailmassa, jossa lännen liberaalit eivät voi enää sanella käskyjään muille.

Mitä tulee huuhkajakapteeni Tim Sparviin, haaveileeko jalkapallouransa ehtoopuolta elävä konkaripelaaja kenties uudesta urasta poliitikkona? Ehkä mies löytyy vielä vaikkapa Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen RKP:n ehdokaslistalta?