Carl Schmitt ja merisairas länsi

Saksalaisen oikeusfilosofin ja poliittisen teoreetikon Carl Schmittin mukaan maailmanhistoria koostuu toisiaan vastaan kamppailevista maa- ja merivalloista. Liberaalia järjestystä nykyajassa kritisoiva Srdja Trifkovic löytää Schmittin teoksista vastauksia aikamme ongelmiin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtaman lännen patologioihin.

Schmitt ei toki ollut ensimmäinen, joka oli havainnut tämän ilmiön, Trifkovic huomauttaa. Vastaavaa on dokumentoitu kautta historian, aina ”Ateenan ja Spartan välisestä taistelusta peloponnesolaissodassa”. Tänä päivänä potentiaalisesti kohtalokas kilpailu jatkuu ”Amerikan – joka on paradigmaattinen talassokratia eli merivaltakunta – ja tellurokraattisen eli maalla toimivan Kiinan välillä”.

Schmitt totesi, että ”ihmisen olemassaolon historiallinen muoto” on sidoksissa maahan. Maata, jolla asumme, leikkaavat rajat, jotka erottavat sen, mikä on meidän ja mikä jonkun toisen. Se erottaa ”ystävät vihollisista, sodan rauhasta ja soturit siviileistä”.

Valtamerillä taas ei ole selkeitä rajoja saati keskipistettä: meren hallintaa ei ole rajoitettu samalla tavalla kuin maan hallintaa. Schmittistä tämä oli ”globaalin interventionismin opin ydin”. Wienin kongressin jälkeen Manner-Euroopan suurvallat ja toisaalta Iso-Britannia ja sen ulkopuoliset perilliset loivat kaksi hyvin erilaista, mutta symmetristä oikeusjärjestystä – toinen maa- ja toinen merialueille – jotka synnyttivät kaksi hyvin erilaista käsitystä sodankäynnistä.

Englannin teollinen vallankumous ja sen teknologinen edistys, väitti Schmitt, johtui sen eliittiluokan päätöksestä kääntyä merelle ja käynnistää näin planetaarinen tilallinen vallankumous. Siitä lähtien Brittein saaria ei enää voitu pitää osana Eurooppaa. Brittiläinen imperiumi kolonisoi, siinä missä nykyajan ylikansalliset jättiyhtiöt globalisoivat.

Britanniasta tuli maasta irrallinen, merellä kelluva sotalaiva. Britannian saariasema alkoi ilmentää Britannian valtuuttamaa tehtävää hallita aaltoja. Merkittävää on, että Britannia hallitsi merta julistamalla sen ehdotonta ja loukkaamatonta vapautta. Britannia pohjusti näin tietä vapauden liberaalin, abstraktin, irrotetun ja muka universaalin käsitteen syntymiselle.

Vastapainoksi talassokraattiselle universalismille ja sille ominaiselle monopoliselle valta-aseman tavoittelulle Schmitt kehitti Großraum-käsitteen ”suurista tiloista”, pluralistisen, moninapaisen maailman rakennusaineeksi. Nämä autonomiset tilat toimisivat mahdollisen hegemonin hillitsijänä. Tämä oli sekä mahdollista että välttämätöntä, koska maailma on ”pluriversaali” moninaisuus, joka luonnostaan vastustaa yhden vallan monopolia.

Vielä kylmän sodan hyytävimpinä vuosina Schmitt oli vakuuttunut siitä, että maailman väliaikainen kaksinapainen jakautuminen Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon, kapitalismin ja sosialismin leireihin, ei ollut alkusoittoa maailman yhtenäisyydelle vaan uudelle moninaisuudelle. Ovatko Schmittin profetiat jo käymässä toteen?

Schmitt jäljitti selkeän yhteyden meren nomoksen ja vapaakaupan, kapitalismin, parlamentarismin, konstitutionalismin ja ihmisoikeuksien ideologian nousun välillä, Trifkovic selventää. Poliittisen kieltäminen taloudellisen ja moraalisen universalismin hyväksi on merellinen ilmiö; moderni itsessään on pohjimmiltaan merellinen.

Liberalismin tulva valtioon teki nykyaikaisista yhteiskunnista ”nestemäisiä”: kuten meri, liberaali järjestys on epävakaa ja alati liikkeessä. ”Painavasta tehdään kevyttä, kollektiivinen yksilöllistyy, identiteetit eivät ole enää kiinteitä tai pysyviä – vapaasti kelluvassa nestemäisessä maailmassa ne myös purjehtivat satamasta toiseen”, Trifkovic runoilee Schmittiä jäljitellen.

Tämä on nestemäinen moderniteetin maailma, joka perustuu valistuksen perintöön, näkemykseen ihmisestä täysin autonomisena subjektina, joka on riippumaton kaikista luonnollisista, uskonnollisista ja historiallisista rajoituksista, joka kykenee rakentamaan oman todellisuutensa ja luomaan itsensä jatkuvasti uudelleen.

Ihmisen irrottautuminen maasta ja kääntyminen merelle muuttui ”individualismiin, universalismiin ja progressiivisuuteen perustuvaksi emansipaatiohankkeeksi”, Trifkovic näkee. Totalitaariset suuntaukset olivat aina olennainen osa tätä kaikesta irtautumisen pyrkimystä, jonka fanaattisuudessa kaikki koti- ja ulkomaiset viholliset kriminalisoidaan. Talassokratia ei tunne fyysisiä rajoja, se ei hyväksy minkäänlaisia rajoja.

Trifkovicin mielestä Schmittin ajatukset maasta ja merestä auttavat ymmärtämään ”liberalismin, taloudellisen globalisaation ja oman aikamme vasemmistolaisen ideologian välisen orgaanisen yhteyden”. Yhteys ei ole satunnainen eikä väliaikainen. Se on ilmeinen amerikkalaisessa yrityseliitissä, joka yksimielisesti ja innokkaasti asettuu postmodernin vasemmiston puolelle.

Amerikkalaiseen paleokonservatiiviseen liikkeeseen kuuluva Trifkovic arvioi, ettei ole mahdollista olla sosiaalinen ja kulttuurinen konservatiivi, joka tukee perinteisiä instituutioita, tapoja ja uskomuksia, mutta on samaan aikaan liberaali vapaan markkinatalouden kannattaja. Ei ole mahdollista olla konservatiivi ja silti perustella Yhdysvaltojen planetaarista interventionismia ja patologista pyrkimystä maailmanlaajuiseen hegemoniaan.

Vasemmiston retoriikka, sen vastustus taloudellista globalisaatiota, kotimaista eriarvoisuutta ja reaalipalkkojen laskua vastaan, on yhtä merkityksetöntä, jos se samanaikaisesti tukee monikulttuurisuutta, avoimia rajoja, massamaahanmuuttoa, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, identiteettipolitiikkaa ja ”humanitaarisia interventioita”.

Trifkovic on nähnyt, että Yhdysvallat on nykymaailmassa ”selvästi ainoa suurvalta, joka torjuu päättäväisesti kaikenlaisen alueellisen realismin”. Amerikka on ”ainoa suurvalta, joka pitää kiinni deterritorialisoidusta, puhtaasti ideologisesta ja avoimen hegemonisesta etujensa määrittelystä”.

Julistettuaan 1990-luvulla Amerikan kuvitteellisen kansainvälisen yhteisön johtajaksi Washingtonin ulkopoliittiset päättäjät kehittivät ajattelutavan ja ottivat käyttöön strategioita ja poliittisia linjauksia, joita on ylimielisesti luonnehdittu ”Amerikan hyväntahtoiseksi globaaliksi hegemoniaksi”. Todellisuudessa kyse on postmodernista valtapolitiikasta, joka on vain peitetty ”demokratian edistämisen” ja ”ihmisoikeuksien puolustamisen” retoriikalla.

Historia osoittaa, että kun tasavalloista tulee imperiumeja, rappio ja normien romahtaminen ovat väistämättömiä. Rooman tasavalta oli vahva yhteisö, joka perustui kunnian ja isänmaallisuuden maataloushyveisiin. Se oli täysin erilainen kuin historioitsija Edward Gibbonin kuvaus myöhäisestä keisarillisesta Roomasta, jota pidettiin pystyssä muukalaismassoilla ja jonka asukkaat vajosivat ”iljettäväksi ja kurjistuneeksi kansaksi”.

Tämä on ”monimuotoisuus”, joka on mennyt sekaisin ja joka on yhtä lailla tappava sekä isäntäorganismille että vieraille tunkeutujille. Tällainen on ”uppoava länsi”: tämän päivän Amerikka, Britannia itsenäistyneine siirtokuntineen ja nykyinen Eurooppa liittovaltiopyrkimyksineen.

Uuskonservatiivis-uusliberaalin duopolin ”merisairaus”, ideologisesti messiaaninen paradigma, tulee jatkamaan vallankäyttöään vielä jonkin aikaa, todellisten ihmisten ja todellisten yhteisöjen vahingoksi kaikkialla. Se kieltää kaikkien sellaisten valtiojärjestelmien legitimiteetin, jotka eivät ole sen oman käskyvallan, indoktrinaation ja rangaistavan valvonnan alaisia.

Trifkovicista tämä ”sama järjestelmä, joka varasti vuoden 2020 vaalit – ja joka tukeutuu samaan pysyvään valtiokoneistoon – on jatkossakin suurin yksittäinen uhka republikaanisen vapauden kutistuvalle jäänteelle kotimaassa, rauhalle ja vakaudelle ulkomailla ja järkevästi määritellyille amerikkalaisille intresseille kaikkialla”.

Lähes kahdeksan vuosikymmentä sen jälkeen, kun Carl Schmitt julkaisi teoksensa Land und Meer: Eine weltgeschichtliche Betrachtung, hänen sanomansa resonoi niiden kanssa, jotka sinnikkäästi uskovat, että peli ei ole pelattu. Legitiimin kansainvälisen järjestyksen on hyväksyttävä ja integroitava poliittisten yhteisöjen moninaisuus, joilla on erilaiset, itsemääritellyt kansalliset poliittiset identiteetit. Tässä projektissa euraasialaiset maavallat, Kiina ja Venäjä, ovat avainasemassa.