On ironista, mutta jotenkin myös sopivaa, että juuri filosofi ja kirjailija Francis Fukuyama, joka 1990-luvulla intoili ”historian lopusta” ja amerikkalaisjohtoisen, länsimaisen liberaalin demokratian riemuvoitosta, kirjoittaa nyt finanssipiirien The Economist-lehdessä Yhdysvaltojen hegemonian lopusta.

Fukuyama jopa myöntää, että Yhdysvaltojen ”heikkouden ja taantuman pitkän aikavälin lähteet ovat ennemminkin kotimaisia kuin kansainvälisiä”. Tutkija yrittää vakuutella, että Amerikka ”pysyy suurvaltana vielä vuosia, mutta sen vaikutusvalta riippuu pikemminkin sen kyvystä korjata sisäiset ongelmansa kuin sen ulkopolitiikasta”.

Loppujen lopuksi amerikkalaisen hegemonian huippukausi kesti alle 20 vuotta, ”Berliinin muurin murtumisesta vuonna 1989 talouskriisin aikoihin vuosina 2007-2009”. Yhdysvallat oli vielä tuolloin hallitsevassa sotilaallisessa, taloudellisessa, poliittisessa ja kulttuurisessa asemassa.

Kuitenkin ”amerikkalaisen poikkeuksellisuuden” hehkutus kostautui. Fukuyama arvioi, että ”Yhdysvaltojen ylimielisyyden huippu oli hyökkäys Irakiin vuonna 2003, jolloin se toivoi voivansa muokata uusiksi paitsi Afganistanin (johon se oli hyökännyt kaksi vuotta aiemmin) ja Irakin, myös koko Lähi-idän”.

Yhdysvallat yliarvioi sotilaallisen voiman tehokkuuden perustavanlaatuisen poliittisen muutoksen aikaansaamisessa. Myös vapaan markkinatalouden malli on joutunut vaikeuksiin. Vuosikymmen päättyi siihen, että amerikkalaisjoukot juuttuivat kahteen sotaan. Myös kansainväliseksi yltynyt talouskriisi korosti Yhdysvaltojen johtaman globalisaation aiheuttamaa eriarvoisuutta.

Tämän ajanjakson yksinapaisuus on nyt ohi ja maailma on palannut normaalimpaan ”moninapaisuuden tilaan, jossa Kiina, Venäjä, Intia, Eurooppa ja muut keskukset ovat kasvattaneet valtaansa suhteessa Amerikkaan”. Vai onko tämäkin vain silmänlumetta globalisoidussa maailmassa, jossa poliittiset päätökset on suurelta osin korvattu markkinavoimilla?

Yhdysvalloilla on Fukuyaman mielestä joka tapauksessa edessä suuria kotimaisia haasteita. Amerikkalainen yhteiskunta on syvästi polarisoitunut ja sen on ollut vaikea päästä yksimielisyyteen käytännössä mistään. Tämä polarisaatio alkoi amerikkalaisille tyypillisistä poliittisista kysymyksistä, kuten veroista ja abortista, mutta on sittemmin laajentunut katkeraksi taisteluksi kulttuuri-identiteetistä.

Edes ulkoinen uhka, kuten koronavirus, ei saanut amerikkalaisia puhaltamaan yhteen hiileen. Fukuyaman mukaan koronakriisi on pikemminkin syventänyt Amerikan kahtiajakoa ja sosiaalista etääntymistä. Maskeista ja rokotuksista on tullut kansanterveydellisten toimenpiteiden sijaan poliittisia kysymyksiä.

Ristiriidat ovat levinneet kaikille elämän osa-alueille urheilusta kulutustavaramerkkeihin. Kansalaisidentiteetti, joka oli ylpeä Amerikasta monietnisenä demokratiana kansalaisoikeuksien jälkeisenä aikakautena, on korvattu sotivilla kertomuksilla, jotka koskevat vuosien 1619 ja 1776 välisiä erimielisyyksiä – toisin sanoen sitä, onko maa perustettu orjuuden vai vapaustaistelun pohjalta.

Tämä ristiriita ulottuu myös erillisiin todellisuuksiin, joita kumpikin osapuoli uskoo näkevänsä; todellisuuksiin, joissa marraskuun 2020 vaalit olivat joko yksi Amerikan historian oikeudenmukaisimmista tai sitten massiivinen petos, joka johti Joe Bidenin laittomaan presidenttikauteen. Itse en näe merkittävää eroa Trumpin ja Bidenin hallintojen välillä; Yhdysvalloissa on todellisuudessa yksipuoluejärjestelmä.

Koko kylmän sodan ajan ja 2000-luvun alkuun asti vallitsi vahva eliittikonsensus siitä, että Yhdysvallat halusi säilyttää johtavan asemansa maailmanpolitiikassa. Afganistanin ja Irakin raadolliset ja loputtomilta tuntuvat sodat kyllästyttivät monet amerikkalaiset paitsi Lähi-idän kaltaisiin vaikeisiin paikkoihin, myös kansainväliseen osallistumiseen yleensä.

Yhdysvaltojen kilpailijaksi nousseesta Kiinasta vallitsee ilmeisempi yksimielisyys: sekä republikaanit että demokraatit ovat yhtä mieltä siitä, että Peking on ”uhka demokraattisille arvoille” (toisin sanoen, Amerikka-johtoiselle länsikeskeisyydelle). Mutta tämä vastakkainasettelu ei kanna Amerikkaa kovin pitkälle. Fukuyama pohtii, olisiko Yhdysvallat valmis sotilaalliseen konfliktiin Kiinan tai Venäjän kanssa. Afganistaniin mentiin rytinällä, mutta entäpä Taiwaniin tai Ukrainaan?

Polarisoituminen on jo vahingoittanut Yhdysvaltojen maailmanlaajuista vaikutusvaltaa. Amerikan vetovoima on vähentynyt huomattavasti: amerikkalaiset demokraattiset instituutiot eivät ole toimineet hyvin viime vuosina, joten miksi minkään maan pitäisi matkia Yhdysvaltojen poliittista tribalismia ja toimintahäiriöitä? Fukuyama muistuttaa, että demokratian mallimaa epäonnistui jopa rauhanomaisessa vallanvaihdossa vaalien jälkeen tammikuun 6. päivänä.

Biden on esittänyt, että vetäytyminen Afganistanista oli välttämätöntä, jotta voitaisiin keskittyä vastaamaan ”Venäjän ja Kiinan aiheuttamiin suurempiin haasteisiin”. Barack Obama ei koskaan onnistunut tekemään ”pivotia Aasiaan”, koska Yhdysvallat keskittyi edelleen Lähi-itään. Fukuyama katsoo, että ”nykyisen hallinnon on suunnattava sekä resursseja että poliittisten päättäjien huomiota muualle, geopoliittisten kilpailijoiden pelottelemiseksi ja liittolaisten sitouttamiseksi”.

1990-luvulla neokonservatiiveja innoittanut Fukuyama on nykyään realistisempi. Hän on sitä mieltä, ettei Yhdysvallat todennäköisesti palaa takaisin aiempaan hegemoniseen asemaansa, eikä sen pitäisi edes pyrkiä siihen. Se voi korkeintaan toivoa ”voivansa ylläpitää demokraattisia arvoja suosivaa maailmanjärjestystä yhdessä samanmielisten maiden kanssa” (eli ajaa omaa etuaan vasalliensa kustannuksella). Aika näyttää, kykeneekö Yhdysvallat enää edes tähän.

Kuten brittiläinen imperiumi aiemmin, Yhdysvallat alkaa olla jo loppuun käytetty voimavara. Itse arvelen, että kansainvälisille pääomapiireille edes Kiina-vetoinen maailma ei ole oikeasti mikään kauhistus. Muuttuneessa tilanteessa liberaalin demokratian valeasukin voidaan hylätä, mikäli globaalin kapitalistiluokan omat etuoikeudet vain säilyvät entisellään.