Toisinajattelu ei ole sallittua

Ranskan tuomioistuin määräsi kansallismielisen oppositiojohtaja Marine Le Penin psykiatriseen tutkimukseen. Se siitä paljon puhutusta \”länsimaisesta demokratiasta\”.

Kuten Paul Craig Roberts kirjoittaa, mikään ei ole länsimaihin yhtä vähän tervetullutta kuin demokratia. Elämme globaalin liberalismin totalitaristisessa järjestelmässä, jonka isäntämaa on Yhdysvallat.

Robertsin mukaan Ranskan entisen presidentti Charles de Gaullen tyylistä ranskalaisen kansallismielisyyden nousua Marine Le Penin toimesta ei hyväksytä Washingtonissa. De Gaulle ei ollut Washingtonin vaatimusten mukainen; hän oli itsenäinen poliitikko, eikä Washingtonin valtiokoneisto halua päästää toista Amerikka-kriittistä, ranskalaista nationalistia valtaan.

Patriootti Marine Le Pen näyttää olevan tuomittu Jeanne d’Arcin kohtaloon. Globalistien järjestelmä on ollut Le Penin jäljillä jo pitkään. Häneltä on nyt viety parlamentaarinen syytesuoja, ja hän on vaarassa joutua kolmeksi vuodeksi vankilaan, tai saada 75 000 euron sakot julkaistuaan twitterissä kuvia ISIS-terroristien tekemistä teloituksista.

Le Pen sanoi, ettei hän aio alistua järjestelmän uhriksi. Vallitseva järjestelmä pitää kansallismielistä toisinajattelua merkkinä mielenterveysongelmista. Ranskalaiset, kuten muutkin eurooppalaiset, on aivopesty yhdistämään vallitsevan järjestelmän kyseenalaistavat näkemykset rasismiin, lainvastaisuuteen, homofobiaan ja maahanmuuttajien vastaisiin viharikoksiin.

Puheessaan kannattajilleen, Le Pen sanoi, ettei nykyinen Euroopan unioni ole yhtä kuin Eurooppa. EU:n tarkoitus on liuottaa Euroopan kansakunnat \”globaaliin magmaan\”. Le Penin mielestä ranskalaiset ansaitsevat yhä oman maansa, aivan kuten muutkin eurooppalaiset. Hän, samoin kuin Italian Matteo Salvini, visioi uudenlaista Eurooppaa, joka koostuisi itsenäisten valtioiden liittoumasta.

Roberts väittää, että myös Venäjän presidentti Putin toivoo Euroopan suvereniteetin, itsemääräämisoikeuden, uutta tulemista, jotta Eurooppa pääsisi pois Washingtonin ikeestä. Tässä ei Putinin toive valitettavasti auta, tarvitaan eurooppalaisten omia tekoja. Euroopan unioni itse yrittää kaikin tavoin estää eurooppalaisen suvereniteetin nousua. Washington on tukahduttanut eurooppalaista itsemääräämisoikeutta jo kauan, ja nyt Euroopan maat on kahlittu liittovaltioksi muuttuvaan unioniin, jossa ei olisi enää itsenäisiä kansallisvaltioita.

\”Washington ei aio koskaan päästää irti Euroopasta tai sen Iso-Britannian vasalleista. Washington ei myöskään koskaan hyväksy itsenäistä Venäjän valtiota, se hyväksyy Venäjän vain heikkona vasallivaltiona, kuten Boris Jeltsinin aikana. Amerikka pitää itseään poikkeuksellisena, korvaamattomana maana. Millään muulla maalla ei ole sille merkitystä\”, sanoo Roberts. Trumpin hieman erilaisesta presidenttiydestä huolimatta, Yhdysvaltojen valtiokoneisto ja sotateollinen kompleksi kokevat kansallismielisen Euroopan uhaksi itselleen, aivan kuten Venäjän ja Kiinan.

Kaikkialla Euroopassa patriootteja ja toisinajattelijoita haukutaan rasisteiksi. Tavalliset isänmaalliset ihmiset ovat este avoimien rajojen politiikalle ja maahanmuutolle, jonka tarkoituksena on poistaa etniset kansallisuudet, kuten ranskalaiset, saksalaiset, italialaiset ja suomalaiset. Jos näin käy, koko Eurooppa liukenee monikulttuurisuuteen, diversiteettiin, ja \”Euroopan yhdysvallat\” on syntynyt. Roberts muistuttaa, että ranskalainen kirjailija Jean Raspail jo kuvasi samankaltaista prosessia dystooppisessa romaanissaan Le Camp des saints.

Enemmän eurooppalaisuutta, vähemmän unionia?

Ammottava kuilu mielikuvien ja todellisuuden välillä vainoaa edelleen Euroopan unionin hallintoelimiä, kirjoittaa Cathrin Schaer Handelsblatt Global-julkaisussa.

Viimeisimmän YouGov-kyselyn mukaan luottamus EU:n instituutioihin on \”tuhoisan alhainen\” unionin jäsenmaiden keskuudessa. Kysely paljastaa myös, että Suomi ei kuulu euroepäilijöiden kärkimaihin. Se pitänee paikkaansa, koska suomalaiset äänestävät samoja EU:lle uskollisia puolueita ja kansanedustajia kerta toisensa jälkeen.

Ranskassa, Saksassa ja Britanniassa noin puolet kaikista vastaajista sanoi, että he eivät luota Euroopan komissioon, joka hoitaa EU:n päivittäistä toimintaa. Vastaajilla oli vain hieman enemmän luottamusta Euroopan parlamenttiin, jossa kokoontuu kaikkiaan 751 suoraan valittua edustajaa 28 jäsenvaltiosta. Ruotsissa, Tanskassa ja Suomessa luottamus EU:n johtoon oli tutkimuksen mukaan hieman korkeampi.

Suurin osa elokuun lopulla kartoitetuista eurokansalaisista sanoi myös haluavansa EU:n palauttavan osan kansakunnan suvereeneista toimivaltuuksista. Englantilaisista tätä halusi 40 prosenttia. Saksalaiset olivat valmiita antamaan enemmän valtuuksia EU:lle, mutta jopa tässä Euroopan suurimmassa taloudessa enemmistö oli pieni: 35 prosenttia oli EU:n valtuuksien lisäämisen puolesta ja 32 prosenttia vastaan.

Mutta lähes 7000 ihmisen mielipiteet Britanniassa, Saksassa, Ranskassa, Tanskassa, Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa heijastelevat toimittaja Schaerin mukaan myös joitakin \”huolestuttavia epäjohdonmukaisuuksia\”. Vaikka pohjoiseurooppalaiset eivät luota EU:n hallintoelimiin, he haluavat silti \”kuulua Eurooppaan\”; tutkimuksen mukaan tämä pätee myös britteihin. Valitettavasti euroeliitin käsitys Euroopasta ei tunnu olevan sama kuin kansalaisten.

Haastatelluilta kysyttiin, mitä he ajattelivat yhteisestä eurooppalaisesta ulkopolitiikasta, vapaakaupasta, tai oikeudestaan työskennellä muissa EU-maissa samoin kuin kotimaassaan. Vastaukset näihin kysymyksiin olivat pääsääntöisesti positiivisia. Noin kolme neljäsosaa pohjoisista eurooppalaisista tukee myös ajatusta vapaakaupasta EU:n sisällä.

Jotkut aiheet herättivät voimakkaampia reaktioita. Yhteinen maatalouspolitiikka ja ajatus eurooppalaisesta armeijasta jakoivat mielipiteitä, mutta noin 40 prosenttia oli kiinnostunut yhteisestä puolustuksesta. Ei varmaankaan ole yllätys, että kysymykset valuuttaunionista ja EU:n avointen rajojen politiikasta herättivät eniten vastustusta. Euroalueen arkkitehdeille ei vain tunnu riittävän  \”eurooppalaisten Eurooppa\”: EU pyrkii Yhdysvaltojen kaltaiseksi kansojen sulatusuuniksi.

Yleinen kuvio kävi tutkimuksesta kuitenkin selväksi: useimmilla vastaajilla oli vain positiivista sanottavaa naapurimaistaan, useimmat kannattivat oman maansa jäsenyyttä EU:ssa ja pitkälti pitivät itseään paitsi britteinä, ranskalaisina tai saksalaisina, myös eurooppalaisina.

Ongelmaksi muodostuvatkin EU:n hallintokoneisto ja EU:n mainostamat \”yhteiset arvot\”. Ihmisten on vaikea luottaa Brysseliin, koska EU on selvästi jotain muuta kuin mistä alun perin oli julkisesti puhe. Vapaakauppa ja työvoiman liikkuvuus eivät riitä, kun jäsenmaita vaivaa Lähi-idän ja Afrikan maista tuleva muuttoliike, EU:n tukahduttava byrokratia, ja yhä avoimempi pyrkimys kohti liittovaltiota, jolloin loputkin rippeet jäsenmaiden suvereniteetistä menetetään.

YouGov-kysely paljasti myös synkän trendin: suurin osa kyselyyn vastanneista suhtautui \”melko\” tai \”hyvin\” pessimistisesti EU:n tulevaisuuteen. Useimmat vastaajat – luottavaista ja EU:lle uskollista Suomea lukuun ottamatta – olivat myös varmoja, että Brexitin jälkeen muitakin jäsenmaita tulisi eroamaan EU:sta. Ihmiset haluaisivat ehkä \”enemmän eurooppalaisuutta\”, mutta vähemmän unionia. Eikö siis Salvinin ja Orbánin Eurooppa olisi houkuttelevampi kuin Merkelin ja Macronin?

Orbán, Putin ja muuttoliike Eurooppaan

Eurooppaan saapuvien maahanmuuttajien virta ei pysähdy, ennen kuin EU itse käsittelee asiaa ja tarkistaa politiikkaansa, joka on tähän asti vain tehokkaasti kannustanut tulijoita, Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi tiistaina, Unkarin pääministeri Viktor Orbánin vieraillessa maassa.

\”Euroopan maat houkuttelevat maahanmuuttajia, koska ne jakavat sosiaaliavustuksia kaikille siellä liikkuville. Tämä muuttoliike pysähtyy vasta, kun maksaminen lopetetaan\”, Putin sanoi.

Orbánin kanssa Moskovassa käydyissä keskusteluissa Putin totesi, että \”Euroopan unionin olisi vastattava maahanmuutosta, eikä se voi odottaa, että ongelma jollakin tavalla korjautuisi itsestään\”. \”Jos maahanmuuttaja saa suuria määriä sosiaaliavustuksia ja muita etuja, miksi tulijoiden virta loppuisi?\”, Putin kysyi. 

\”Silti eurooppalaisten kollegojemme tulee päättää itse, mikä on parasta Euroopalle ja eurooppalaisille.\” Putinin mielestä tulijoita riittää, mutta heidän alkuperämaansa näyttävät muuttuneen. \”Aluksi ihmisiä tuli Syyriasta, Irakista ja muista Lähi-idän maista, nyt Saharan eteläpuolisesta Afrikasta\”, Putin totesi.

Venäjä on myös kohdannut maahanmuuton haasteet, mutta Putinin mukaan \”ne ovat täysin erilaisia kuin Euroopalla\”. Venäjällä ei ole ensinnäkään yhteisiä rajoja sellaisten maiden kanssa, joista pakolaiset tulevat. Suurin osa Venäjälle tulijoista on peräisin entisen Neuvostoliiton alueelta. Monet näistä ihmisistä puhuvat venäjän kieltä ja ovat helpommin integroitavissa venäläiseen yhteiskuntaan, presidentti lisäsi. \”Venäjällä on myös paljon ongelmia, esimerkiksi työmarkkinoilla\”, Putin tunnusti.

Eurooppa puolestaan kohtaa tulijoiden tulvan täysin erilaisista kulttuureista, mikä tekee sopeutumisesta \”hyvin monimutkaisen\” prosessin. \”Tällaiset ongelmat on ratkaistava itse Euroopan unionissa\”, Putin lisäsi. 

Putinin kommentit maahanmuutosta pääministeri Orbánin vierailun yhteydessä tuskin ovat sattumaa. Hän antoi selvästi tukensa Unkarin politiikalle sanoen, että Unkari on \”yksi Venäjän avainkumppaneista Euroopan unionissa\”. Myös Orbán kuvasi Unkarin suhdetta Venäjään \”vakaaksi ja luotettavaksi\”. Euroopan unionin käynnistettyä rangaistusprosessin Unkaria vastaan, Orbánin Moskovan vierailua on kuvattu kuin keskisormen näyttämisenä Brysselille. 

Leonid Ivašov: Venäjän annettava kova vastaus Israelille

Leonid Ivashov

Leonid Ivašovin mielestä Venäjän on annettava kova vastaus Israelille.  Ivašov on venäläinen kenraalieversti, joka on geopoliittisten tieteiden akatemian johtaja, konservatiivisen Izborskin klubin jäsen, kirjailija ja luennoitsija.

Tiistain vastaisena yönä israelilaiset hävittäjät käyttivät venäläistä Iljušin IL-20-tiedustelukonetta kilpenään Syyrian ilmatorjuntapatteristoa vastaan. Traagiseksi onnettomuudeksi kuvattua tapausta on monien mielestä pidetty tahallisena provokaationa, joka lisää jännitteitä Syyriassa, juuri kun Syyrian armeijan joukot venäläisten avustamina ovat saamassa viimeisetkin lännen tukemat terroristipesäkkeet eliminoitua.

Venäjän puolustusministeriön tiedotuspäällikkö, kenraali Igor Konašenkov syytti Israelia vihamielisestä provokaatiosta. \”Viisitoista asepalveluksessa ollutta venäläistä kuoli Israelin vastuuttoman toiminnan tuloksena\”, Konašenkov sanoi Moskovassa järjestetyssä tiedotustilaisuudessa. \”Tämä ei todellakaan ole linjassa venäläis-israelilaisen yhteistyön kanssa.\”

Leonid Ivašov on varmasti samaa mieltä, mutta menee ehdotuksissaan myös pitemmälle. Mainittakoon, että Ivašovilla on pitkä sotilasura takanaan ja hän on geopolitiikan asiantuntija. Hänellä on selkeä mielipide siitä, mitä Venäjän federaation olisi nyt tehtävä Syyriassa, ja miten suhtautua Israeliin tuhoisan iskun jälkeen.

\”Meidän ei tule vain osallistua ja pommittaa aseistettuja terroristeja, vaan myös suojata Syyrian ilmatilaa kaikelta aggressiiviselta toiminnalta. Venäjän pitäisi kutsua oma suurlähettiläänsä kotiin, karkottaa Israelin suurlähettiläs, sekä muutenkin alentaa suhteiden tasoa. Toiseksi, tulisi luopua Israelille myönnetystä viisumivapaudesta, sekä ampua alas mikä tahansa israelilainen lentokone, joka laittomasti tunkeutuu Syyrian ilmatilaan. En sano, että on välttämätöntä iskeä Israelin omille lentokentille, mutta olisi otettava vastuu Syyrian arabitasavallan ilmatilan valvonnasta ja todella ampua alas tunkeilijat\”, \”Ivašov sanoi Tsargrad-televisiokanavan haastattelussa.

Ilmatilan sulkeminen olisi hyvä ajatus. Syyria on suvereeni valtio, jonka ilmatilaan Israelilla ei ole mitään asiaa. Israel on laittomasti pommittanut Syyriaa jo yli kaksisataa kertaa Iranin tai Hizbollahin tukikohdiksi väittämiinsä kohteisiin. Lisäksi se on miehittänyt Syyrialle kuuluvia Golanin kukkuloita jo vuosikymmenien ajan, jotta Genie Energy-yhtiön heimoveljet voisivat vapaasti riistää Syyrian luonnonvaroja. Tälle kaikelle olisi laitettava viimein piste, mutta lieneekö Venäjän nykyjohdolla siihen halua. Venäjä tarvitsisi nyt Ivašovin kaltaisia miehiä.

Nato tarvitsee yhä vihollisen

Nato yrittää luoda Venäjästä viholliskuvaa pitkittääkseen omaa olemassaoloaan, Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin RISS:n asiantuntija Sergei Ermakov sanoo. 

\”Naton kehitys on selvästi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan mukaista, tavoitteena ylläpitää Yhdysvaltojen globaalia johtajuutta\”, Ermakov kommentoi Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin viime viikkoista vierailua Washingtoniin, jossa tämä tapasi mm. Mike Pompeon ja James Mattisin.

\”Nato on tärkeä työkalu, jonka avulla maailman hegemoni voi harjoittaa ulkopolitiikkaansa Euroopassa. Stoltenberg ilmaisi Yhdysvaltojen vierailun aikana toistuvasti ajatuksen siitä, että yksi Pohjois-Atlantin liiton tärkeimmistä tehtävistä on Venäjän pyrkimysten estäminen\”, Ermakov korosti. Stoltenberg piti viime perjantaina puheen Washingtonissa,  neokonservatiivisen ajatushautomo Heritage Foundationin tilaisuudessa Naton merkityksestä 2000-luvulla.

RISS-asiantuntijan mukaan Stoltenbergin vierailun päätavoitteena oli vakuuttaa amerikkalaisille kollegoille, että \”heidän liittolaisensa ovat valmiita panostamaan puolustukseen, modernisoimaan asevoimiaan, kehittämään infrastruktuuria ja pitämään yhteisiä sotaharjoituksia\”. Toisin sanoen, Euroopasta löytyy valitettavasti yhä valmiutta olla Yhdysvaltojen uskollinen vasalli, vaikka se rooli on tuonut vain vaikeuksia.

Naton on tarkoitus pitää loka-marraskuussa suuret \”Trident Juncture\”-sotaharjoitukset Norjassa. Niihin osallistuvat myös Suomi ja Ruotsi, vaikka ne eivät jäsenmaita olekaan. Puolustusvoimien verkkosivuilla kerrotaan, että \”harjoitusjoukkoja toimii myös Suomessa ja Ruotsissa\”. Suomi toimii harjoituksessa \”kumppanimaan roolissa\”, eli Suomi on hivutettu mukaan Naton toimintaan kansan enemmistön tahdon vastaisesti.  Kaiken kaikkiaan yli 35 000 sotilasta eri maista osallistuu näihin harjoituksiin, mukaanlukien 2000 suomalaista sotilasta.

RISS-asiantuntija Ermakovin mukaan \”tällaisten harjoitusten määrä ylittää huomattavasti venäläiset vastaavat\”. Yhteisiin sotaharjoituksiin osallistuneiden maiden määrä on myös kasvanut äskettäin. \”Tällaiset liikkeet ovat keskittyneet vastaamaan sotilaalliseen uhkaan, jonka oletetaan tulevan idästä. Itse asiassa kaikki nämä harjoitukset on suunnattu aseelliseen konfliktiin Venäjän federaation kanssa\”, Ermakov väittää.

Kuten odottaa sopii, Nato perustelee \”huoltaan\” Venäjän pitämillä \”Vostok 2018\”-sotaharjoituksilla. Ermakov on toista mieltä. \”Venäläiset sotaharjoitukset ovat kaukana Nato-maiden rajoista, Ural-vuoriston tuolla puolen. Allianssi pyrkii vain keksimään syitä omalle olemassaololleen\”. Hupaisaa oli myös se, että Nato-maa Turkki sekä Mongolia ja Kiina oli kutsuttu mukaan Venäjän harjoituksiin.

Trumpin tyly asenne aiheutti epävarmuutta viime huippukokouksessa, joka pidettiin Washingtonin ja sen lähimpien eurooppalaisten liittolaisten kesken kauppasodan uhka taustalla. Trumpin vaatimusten jälkeen EU:ssa ryhdyttiin puhumaan myös omasta puolustuksesta, mutta eurooppalaiset natohaukat haluavat mieluummin jatkaa Yhdysvaltojen ylivallan tukijoina.

Vaikka Pohjois-Atlantin liitto alkaa järjestönä olla jo vanhentunut reliikki, Natossa on varmasti myös henkilöitä, joita kutkuttaisi siirtyä harjoituksista tositoimiin Euroopan maaperällä, ja Napoleonin ja Hitlerin jalanjälkiä seuraten, ottaa suunnaksi Moskova. Vahinko vain, ettei nykyaikainen sodankäynti lennokkeineen ja ohjuksineen enää paljoa vastaisi viime sotien poteroissa ryömimistä.

Mutta \”demokratian\” ja amerikkalaishenkisen \”vapauden\” tähden Nato-artikulointi yhä puree joihinkin. Myös uusoikeiston marginaalipiireissä erityisesti Baltian maissa, mutta myös Suomessa, ratsastetaan Venäjä-vastaisuudella ja peukutetaan sotilasliittoa. Heimoaatteen miehet ovat yhtä mieltä amerikkalaisten neokonservatiivien kanssa niin monesta asiasta, ettei Lähi-idän tuhoaminen ja lännen sateenkaariliberalismi tunnu ongelmalliselta. Itse asiassa pakolaiskriisikin on heidän mielestään Venäjän, ei lännen globalistien masinoimien sotien, syy.

Viholliskuvaa ei ole kylmän sodan ajoilta päivitetty, vaikka itänaapurissa ei Putinin kaudella enää varsinaista poliittista ideologiaa olekaan, vain ison liittovaltion taloudellisia ja geopoliittisia intressejä. Olisikin kohtalon ivaa, jos Putinin jälkeen Venäjällä valtaan nousisi aatteellisempi, euraasialainen johto, jotta natohaukat, natsifetisistit ja amerikkalaiset neokonservatiivit saisivat haluamansa vihollisen. Kiinalainen sivilisaatio nousee globaaliksi mahdiksi kuitenkin sitä ennen, joten natottajien fantasiat idän uhkakuvista ovat jo vanhentuneita.

Israel, Syyria ja Brežnevin puheet

Leonid Brežnev

Uutisia taas Syyriasta. Venäjän puolustusministeriön mukaan Syyrian ilmapuolustus ampui tiistain vastaisena yönä alas venäläisen tiedustelukone Iljušinin Välimeren yllä. Koneen alas ampuminen vaati viidentoista venäläisen sotilashenkilön hengen.

Venäjän mukaan Israel on pääsyyllinen tapahtuneeseen. Israelin F-16-hävittäjät olivat tekemässä ilmaiskua Syyriaan samaan aikaan, kun venäläinen Iljušin Il-20 -kone oli laskeutumassa Syyrian Latakiaan. Kun Syyrian ilmatorjunta ampui israelilaishävittäjiä, ne suojautuivat suuren venäläiskoneen taakse; tuolloin ohjukset osuivat väärään maaliin. Venäjä harkitsee nyt vastatoimia.

Aiheeseen liittyen voimme tarkastella hieman lähihistoriaa. Paljon mikään ei ole muuttunut, kun kyseessä on Israelin toiminta Lähi-idässä. Palatkaamme vuoteen 1967, jolloin Neuvostoliiton pitkäaikaisin pääsihteeri Leonid Brežnev piti puheen kommunistisen puolueen keskuskomitean silmäätekeville liittyen Arabien-Israelin konfliktiin sekä kuuden päivän sotaan. En käännä tähän koko puhetta, mutta se on luettavissa esimerkiksi englanniksi Wilson Centerin digitaalisesta arkistosta. Jo tuolloin, Neuvostoliiton johtaja Brežnev mainitsee Syyrian, ja puheen sisältö tuntuu ajankohtaiselta tänäkin päivänä:

\”Israel kuitenkin jatkoi sotaa, ja Syyriasta tuli sen sotilasvoimien pääkohde. Nämä sotilaalliset operaatiot toivat julki erityisen paljastavalla tavalla Israelin hallituksen petollisuuden sekä Israelin todelliset kasvot hyökkäävänä osapuolena. Meille kävi selväksi, että Israelin ja sitä tukevien imperialististen piirien tarkoituksena oli kaikkien arabimaailman vallankumouksellisten hallitusten tuhoaminen…\”

Vuonna 1971 Ranskan vierailullaan Leonid Brežnev sanoi puheessaan, että \”israelilaiset aggressiot myrkyttävät koko ilmapiirin Lähi-idässä\”. Bre
žnevin mukaan Neuvostoliitto haluaisi, että alueella vallitsisi rauha, mutta \”valitettavasti tämä ei ole mahdollista Israelin aggressiivisuuden vuoksi\”. Kuvitelkaa reaktiot, jos joku nykyjohtaja puhuisi näin suoraan siitä, mitä Lähi-idässä on meneillään ja mistä se suurelta osin johtuu. Valitettavasti muuten aika suorapuheiselta Vladimir Putinilta ei kuule tällaista tekstiä. Mutta teot olisivat vielä tärkeämpiä kuin puheet.

Moskovan ei olisi kannattanut luulla, että Israel ei kostaisi sille jossain vaiheessa sen puuttumista Israelin ja länsiliittouman vallanvaihtoyrityksiin Syyriassa. Israel toimii Yhdysvaltojen tuella pitääkseen Syyrian epävakaana niiden molempien intressien mukaisesti. Jännitteiden taustalla ovat myös alueen luonnonvarat, mutta ei mennä nyt siihen. Merkityksellistä on, että juuri kun Venäjä ja Turkki aikoivat yhdessä purkaa Idlibin tilanteen, Israel ja länsi lisäsivät taas jännitteitä. Syyrian sodan ei anneta päättyä.

Venäjä ja Israel ovat olleet näennäisesti vastakkain Syyriassa; Israelille on kuitenkin annettu vapaat kädet hyökätä Syyriaan, niin kauan kuin Venäjän omia etuja ei ole liiaksi vaarannettu. Tämän epäpyhän allianssin soisi nyt päättyvän. Israel ärsyttää tarkoituksella Venäjää testatakseen sen reaktiota. Miten Venäjä suhtautuu Israelin viimeisimpään provokaatioon? Nyt olisi aika vastatoimille, mutta panokset ovat toki kovat. Pahoin pelkään, että asia yritetään sopia jotenkin kasvoja menettämättä, eikä mitään radikaaleja vastatoimia Israelia ja länttä vastaan toteuteta. Olisin mielelläni väärässä.

[Myöhemmin tehty lisäys: Kuten arvelinkin, asia sovittiin näköjään niin, että kyseessä olikin vain \”traaginen onnettomuus\”, jopa Putinin mielestä. Venäjä tarvitsisi johtajia, jotka eivät olisi Israelin ylimpiä ystäviä. Nähtävästi Iran joutuu yksin kantamaan soihtua pimenevässä sionistisessa maailmassa.]

Kohti uutta finanssikriisiä?

Amerikkalaisen investointipankki Lehman Brothersin kaatumisesta ja maailmanlaajuisen finanssikriisin alkamisesta on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta.

Tämän vuoksi katsoin sunnuntai-iltana viimein elokuvan The Big Short, joka kuvaa suhteellisen realistisesti Yhdysvaltojen asuntolainakuplaa ja koko korruptoitunutta järjestelmää. Elokuva on tarpeeksi pitkä, jotta aihetta ehditään käsitellä hyvin, mutta silti se tuntuu loppuvan jotenkin kesken. Mutta katselihan tuon ihan mielenkiinnolla.

Tänään silmiin sattui myös Guardian-lehden tekemä Britannian entisen pääministeri Gordon Browinin haastattelu. Hänen mukaansa \”johtajaton maailma unissaan kävelee kohti uutta finanssikriisiä\”. Brown on kuitenkin globalistien linjoilla, joten hän syyttää haastattelussaan \”nationalismia\”,  \”protektionismia\” ja \”populismia\”, joiden avulla ei \”kansallisia, paikallisia tai globaaleja ongelmia\” voi hänen mielestään hoitaa.  Brown sentään myöntää, että \”yhteenliitetyssä maailmassa\” myös riskit kasvavat.

Uudesta kriisistä on puhunut myös New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Nouriel Roubini, joka ennakoi aiemmin jo Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden romahduksen ja sitä seuranneen talouskriisin. Yhdessä yhtiökumppaninsa, italialaisen ekonomisti Brunello Rosan kanssa Roubini odottaa globaalin taantuman alkavan jo vuonna 2020. Tällä kertaa finanssikriisi tulee olemaan seurauksiltaan vuoden 2008 mullistuksia huomattavasti vakavampi ja pitkäkestoisempi. Roubinin ja Rosan mukaan \”hallituksilla ei ole poliittisia työkaluja kriisin hoitamiseksi\”.

Roubini ja Rosa listaavat syitä tulevalle finanssikriisille. Näitä ovat muun muassa keskuspankkien elvytyspolitiikan päättyminen ja inflaation kiihtyminen Yhdysvalloissa. Trumpin riitely Kiinan, Euroopan ja muidenkin maiden kanssa lisäävät myös epävarmuutta ja hidastavat talouskasvua. Nykyistä kauppasodan ilmapiiriä Roubini kutsuu \”oireeksi syvemmästä kilpailusta maailmanlaajuisen johtajuuden määrittelemiseksi\”. Myös Yhdysvaltojen Iran-politiikalla on omat vaaransa. Roubinin ja Rosan mielestä Trump on \”keskeinen riskitekijä\” tulevassa kriisissä. Siksikö Trumpista tehtiin presidentti? Sopiva syntipukki talouskriisille?
 
Oma lukunsa on poliittinen tilanne Euroopassa ja \”populistinen talouspolitiikka\”. Kovaan kapitalismiin tottuneille taloustieteilijöille tuntuu olevan ongelmallista kohdata nativismin nousu. Jos kansallismielisten hallitusten paluu toteutuu Euroopassa, talouselämää olisi syytäkin suitsia. Roubinin mukaan uusi taantuma saattaisi yllyttää Italiaa ja muita maita eroamaan eurosta. Tosin esimerkiksi Italian sisäministeri Matteo Salvini on EU-kriittisyydestään huolimatta tyrmännyt kaikenlaiset spekulaatiot mitä tulee unionista eroamiseen; Salvini haluaisi muuttaa järjestelmää sisältä käsin.

Aktia Pankin talouskatsauksen mukaan talouskasvu on jatkunut Suomessa hyvänä tänä vuonna, mutta vauhti hiipuu jo ensi vuonna. Myös maailmantaloutta kuohuttavat riskit kasvavat, joten päättäjien olisi Aktian mukaan varauduttava nyt muutosten tekoon. Britannian EU-ero häämöttää nurkan takana, samoin europarlamenttivaalit. Oikeisto-vasemmisto-jakolinjan sijaan vastakkain ovat nyt ainakin näennäisesti lokalistit ja globalistit. Saapa nähdä, miten käy.

Kun Kiina hallitsee maailmaa

Martin Jacquesin kirja When China Rules the World julkaistiin jo vuonna 2009, mutta tutustuin teokseen vasta nyt, kun sosiaalisesta mediasta tuttu kaveri esitteli sitä vastikään Facebook-seinällään. Teos onkin harvinaisen ajankohtainen ja sisällöltään enteellinen, vaikka aiheesta löytyy runsaasti uudempaakin kirjallisuutta.

Jacquesin teos käsittelee Kiinan nousua globaaliksi mahdiksi ja länsimaiden väistymistä paraatipaikalta. Jacques on palkittu toimittaja ja suosittu puhuja, joka toimii mm. tutkijana London School of Economicsin alaisuuteen kuuluvassa strategian ja diplomatian keskuksessa sekä vierailevana professorina Tsinghuan yliopistossa.

En osaa sanoa, onko Kiinan nousu pelkästään hyvä asia meille suomalaisille (tai ylipäänsä kenellekään muille kuin kiinalaisille), mutta se on kuitenkin tosiasia, jonka kanssa on opittava elämään. Suomen ja Kiinan välille on avattu jo uusi junayhteys, ja esimerkiksi Helsingin pormestari Jan Vapaavuori on hehkuttanut Suomen ja Kiinan uusia yhteistyökuvioita.

Kaksisataa vuotta olemme eläneet länsimaisessa maailmassa, jossa juuri ”nykyajan” ja ”moderniuden” käsitteet ovat olleet synonyymeja ”länsimaisuudelle”. Jacquesin kirja väittää, että 2000-luku on erilainen: länsi ei enää pysy määräävässä asemassa muiden, ei-länsimaisten maiden, nousun myötä. Syntyy monia uusia, erilaisia tapoja olla ”nykyaikainen”. Nousevat maat eivät tarvitse länsimaista demokratiaa tai valistuksen ajan kyseenalaisia arvoja tuekseen. Tällä uudella aikakaudella keskeinen toimija tulee olemaan Kiina.

Vaikka joku sitä varmasti toivookin, niin sanottujen kehittyvien maiden talouskasvu ei synnytä uutta liberaalia järjestystä aasialaisilla erityispiirteillä. Toisin kuin lännessä, idässä talouden ja teknologian kehittyminen vain vahvistaa perinteisten kulttuuristen ominaispiirteiden vaalintaa. Tulevaisuuden yhteiskunnallis-taloudellista kehitystä pyritään rakentamaan näiden maiden omista kulttuurisista ja historiallis-perinteisistä lähtökohdista.

Jacques väittää, että Kiina tulee säilymään erilaisena, eikä siitä tule vain itäistä versiota nykyisestä väistyvästä, angloamerikkalaisesta järjestelmästä. Kiinalla on jo taloudellista valtaa, mutta sen poliittinen ja kulttuurinen vaikutusvalta tulee olemaan vähintään yhtä merkittävää. Kiina ei ole edes perinteinen kansantalous, vaan ”sivilisaatiovaltio”, jonka tarpeet, prioriteetit ja arvot ovat täysin erilaiset kuin lännessä. Kiina tekee tulevaisuuden suunnitelmia sukupolviksi eteenpäin, ei vain yhden vaalikauden ajaksi. Kiina ei länsimaistu, mutta länsimaat saattavat ”kiinalaistua”.

Jacques on eräässä haastattelussaan todennut, että Trump on ensimmäinen amerikkalaispresidentti, joka on tunnustanut Yhdysvaltojen aseman heikkenemisen: tämän takia hän ottikin sloganikseen ”Make America Great Again”. Jacques ei kuitenkaan usko, että Trump voi kääntää asioiden kulkusuuntaa kauppasodan tai muidenkaan toimien välityksellä. Historialliset voimat ovat liikkeellä, kuten aikoinaan Euroopan noustessa, joten Yhdysvaltojen on sopeuduttava Kiinan nousuun tavalla tai toisella.

Olemme todistamassa uuden maailman syntyä, joka muuttuu yhä hämmentävämmäksi ja vieraammaksi länsimaisille ihmisille. Jacquesin mukaan länsi on tottunut ajatukseen siitä, että maailma on sen maailma, että kansainvälinen yhteisö on sen yhteisö, että kansainväliset instituutiot ovat sen toimielimiä, ja yleismaailmalliset arvot ovat sen arvoja. Kiinan kehityksen myötä tämä ei enää pidäkään paikkaansa.

Kiinaa ei kannattele enää niinkään kommunistinen ideologia, vaan vanhan Kiinan filosofia, joka on päivitetty nykyaikaan. Valtion ytimessä toimii puolestaan ”rautainen neliö”: valtionyritykset, turvallisuuskoneisto, armeija ja kommunistisen puolueen konservatiivien verkosto, jonka johtajana on presidentti Xi Jinping.

Kiinan sivilisaatiovaltion peruspilareita ovat kansa, puolue ja uuskungfutselainen filosofia, yhdistyneenä huipputeknologiaan ja kiinalaisin ominaispiirtein varustettuun markkinatalousmalliin. Länsimaihin väkipakolla iskostettua monikulttuurisuutta ja liberalismin ihailua ei Kiinasta löydy, meikäläisestä vihervasemmistolaisuudesta puhumattakaan. Jacquesin mukaan kiinalaisilla on syvä ja elävä tunne omasta kulttuuristaan ja sivilisaatiostaan, jota he pitävät muita parempana.

Kiinan nousu mullistaa talouselämän, geopoliittisista muutoksista puhumattakaan. Kun Kiinan poliittinen valta maailmalla kasvaa, sillä on varmasti vaikutuksensa myös Eurooppaan. Suomellekin tämä avaa uusia näköaloja, kunhan vielä vanhan kaartin lännen ihannoijat syrjäytettäisiin päättäjän paikoilta. Itse toivon, että ”kiinalainen vuosisata” saa länsimaisen liberalismin väistymään ja uusi, illiberaali paradigma tulee sen tilalle.

Becchi: Eurooppa katoaa ilman rajoja ja kansakuntia

Italialainen filosofi Paolo Becchi on sitä mieltä, että käsitys kansasta, suvereniteetista ja valtiosta, tuntuu kadonneen poliittisesti korrektiksi muuttuneesta sanavarastostamme.

Becchi on huomannut, että se, joka tänä päivänä uskaltautuu puhumaan ”kansasta”, leimataan heti muukalaisvihamieliseksi nationalistiksi. Jos puhuu ”valtiosta”, tekee sen taas luultavasti vain EU-vastaisuuden takia. Ne jotka puhuvat suvereniteetistä, itsemääräämisoikeudesta, eivät ymmärrä puhuvansa dinosauruksista. Kansakunta, valtio ja itsemääräämisoikeus ovat vain elottomia objekteja, joita käsittelevät enää vain poliittisen ajattelun historioitsijat. Nyt kaikkien pitää ihailla ”globalisaatiota”, joka on ”historian loppu”, kirjoittaa Becchi sarkastisesti.

Becchi kuitenkin kyseenalaistaa juurettoman globalismin ja yksilökeskeisyyden. Hän haastaa lukijansa pohtimaan, olemmeko aivan varmoja siitä, että kansallisvaltiot kuuluvat historiaan, menneisyyteen, ja että tulevaisuus on korvamerkitty Euroopan poliittisen yhdentymisen prosessille? Euroopassa on onneksi vielä erilaisia ​​kieliä ja kansoja, jotka tuntevat kuuluvansa johonkin, ja jotka nyt akuutisti tiedostavat tämän, hallitsemattomien muuttovirtojen takia. Kansat, jotka tuntevat kuuluvansa omaan maahansa, eivät kiellä alkuperäänsä, tai yritä olla jotain muuta kuin mitä ovat, juuri he välittävät itsenäisyydestään. ”Tänä päivänä me tunnemme samoin kuten italialaiset Piemontessa, Liguriassa, Sisiliassa, ja muualla, mutta me emme tunne olevamme laajemman yhteisön, kuten Euroopan unionin, jäseniä”, Becchi väittää.

Becchille EU:n ”kehittäminen” ei riitä, koko rakennelma pitäisi hänen mielestään purkaa: Tehtävänä on saada itsemääräämisoikeuden ääriviivat takaisin, palauttaa kansallinen tasapaino. Ensimmäinen kohta koskee rahapoliittista suvereniteettia. ”Euro on klassinen esimerkki globalisaatiosta ja meillä on sen lopputulos edessämme: pysyvä talouskriisi”, Becchi lataa. Samaa voidaan sanoa koko Euroopan unionista. Se ei ole yhdistänyt mitään, toisen maailmansodan jälkeen kansat ovat pysyneet jakautuneina. Tietenkään ei tarvitse olla Eurooppaa vastaan, vaan tätä keinotekoista unionirakennelmaa vastaan. Becchistä nykyisenlainen EU on romahdutettava hallitusti, jotta voisimme käydä uudelle tielle, ja palata aikaan ”ennen Maastrichtin sopimusta”.

Jos vastustaa tätä unionia, eikä halua olla mukana rakentamassa tätä Eurooppaa, ei ole ollenkaan ”antieurooppalainen”, Becchi sanoo. Päinvastoin, juuri tämä unionin rakennelma hajottaa Euroopan kansakuntia ja tuhoaa lopulta myös ne arvot, joihin Euroopan historia perustuu. ”Rauha”, ”vapaus”, ”ihmiskunta”: ne ovat universaaleja, abstrakteja arvoja. Ne eivät kuitenkaan ole eurooppalaisten kansojen aitoja arvoja. Se, mikä sitoo eurooppalaisia yhteen, on ajatus kansallisvaltioista ja itsemääräämisoikeudesta, joka yritettiin unionin myötä kuopata liian hätäisesti. On tehtävä valinta kansattoman, maattoman ja lopulta eurooppalaisia vailla olevan Euroopan unionin ja kansakuntien, juuret omaavan, identitaarisen Euroopan välillä.

Becchi jatkaa vastaansanomattomasti: ”On selvää, että ilman rajoja, ilman kansakuntia, Eurooppa liukenee olemattomiin ja katoaa. Arvot edeltävät unionia. Euroopan unioni on hylännyt kansalliset arvot ja yrittänyt luoda uusia, jotka liittyvät vain rahaan, euroon ja maailmanmarkkinoihin. Tällainen Eurooppa on vain investointipankki, se on pelkkä ”bisnes”, eikä mitään muuta. ”On käymässä yhä selvemmäksi, että tämä unioni tähtää talouden globaaliin ylivaltaan tukahduttaen tai jopa korvaten alkuperäisasukkaat. Näin on jo miltei käynyt Italiassa hallitsemattoman maahanmuuton myötä. Mutta nämä elegantit intellektuellit eivät ymmärrä tähän prosessiin kuuluvia vaaroja; todellisuudessa he unelmoivat Euroopasta, jossa kansallisvaltiot sulautuvat toisiinsa.”

Tällainen on Becchin käsityksen mukaan ”kosmopoliittisen Euroopan” projekti: kansakunnat, jotka ovat historiallisesti muodostaneet Euroopan, sekoitetaan muihin kansoihin, jotta ”järjestelmä” voi poistaa sen todellisen vihollisen, eli kaikki suvereenit kansat ja valtiot, jotka hidastavat globalisaation etenemistä. ”Eurooppa on tienhaarassa”, Becchi toteaa. Voimme valita EU:n ”kansojen sekoittumisen diktatuurin, budjettirajoitukset, maailmankansalaisuuden, tai palata alkuperäiseen ajatukseen Euroopan muodostavista kansakunnista”.

Italiassa puhaltavat nyt uudet tuulet; vallassakin ovat uudet puolueet. Italian kansa ei ainakaan halua kadota historiaan. Onko maassa alkamassa uusi renesanssi? Voisiko se levitä halki Euroopan, aina tänne pohjan perukoille saakka?

Mackinder ja Euraasian herruus

Halford Mackinder (1861–1947) oli englantilainen Oxfordin yliopiston akateemikko, jota yleisesti pidetään ”geopolitiikan” perustajana (tosin itse termin otti ensimmäisenä käyttöön ruotsalainen Rudolf Kjellén).

Mackinder loi teorioillaan kuvan globaalista kilpailusta maavaltojen ja merivaltojen välillä. Maailmanlaajuisessa mittakaavassa Euraasia oli hänen mielestään ”globaalin vallan luonnollinen tyyssija”. Se oli maavalta, jota vastaan merivalloilla ei olisi pitemmän päälle mahdollisuuksia kilpailla.

Merivaltojen piiriin voidaan laskea esimerkiksi Englanti, Japani ja Yhdysvallat. Kuten historiasta tiedämme, Mackinderin ”globaalissa kilpailussa” merivalta Englanti muodosti aikoinaan oman brittiläisen imperiuminsa, jota nykyajassa on jatkanut Yhdysvaltojen angloamerikkalainen hegemonia.

Nyt kuitenkin Euraasia on taas nousemassa; Kiinaa ja Venäjää voidaan Mackinderin teorian valossa pitää maavaltaisina vastavoimina angloamerikkalaisille merivalloille.

Mackinder pani merkille silloisen Venäjän Siperian radan rakentamisen geopoliittiset seuraukset: rata yhdisti Venäjän laajan maa-alueen Moskovan Jaroslavin asemalta muualle Venäjälle, Vladivostokiin ja aina Tyynellemerelle saakka. Hän varoitti brittiläistä yleisöään, ”vuosisata ei ole vanha ennen kuin koko Aasia on rautateiden peitossa”.

Mackinderin vuoden 1904 huhtikuussa kuninkaalliselle maantieteen seuralle pitämän enteellisen luennon jälkeen maailma on kokenut kaksi maailmansotaa, joiden päämäärä oli pääasiassa Saksan geopoliittisen uhan eliminoiminen ja angloamerikkalaisen hegemonian luominen. Samalla piti tuhota myös Saksan ja Venäjän lähentymisen mahdollisuus, jotta venäläis-eurooppalainen Euraasia ei koskaan nousisi.

Maailmansodat käytännössä sabotoivat ”Euraasian yhdistämisen rautateillä”. 2000-luvulle tultaessa asiat ovat kuitenkin alkaneet muuttua. Vuonna 2013 Kiina ehdotti ensimmäistä kertaa, että kaikki Euraasian maat saatettaisiin rautateiden ja infrastruktuurien verkostoon, mukaan luettuina energiaputket ja syvänmeren satamat. Venäjä suostui liittymään yritykseen.

F. William Engdahlin mukaan Washington järjesti vallankaappauksen Ukrainassa helmikuussa 2014 nimenomaisena tarkoituksena iskeä syvä kiila Venäjän ja Saksan (ja koko Euroopan unionin) välille. Tuolloin Ukraina oli tärkeä kauttakuljetusreitti, joka ruokki Saksan teollisuutta venäläisellä kaasulla. Saksalainen vienti elvytti Venäjän taloutta ja muutti geopoliittista tilannetta kehittyvän saksalais-venäläisen Euraasian eduksi ja Washingtonin vahingoksi.

Washingtonin vallankaappaus Ukrainassa pakotti Venäjän pohtimaan uusiksi mahdollisia strategisia liittolaisia. Nyt Venäjä onkin lisännyt yhteistyötä Kiinan kanssa sekä sitoutunut Shanghain yhteistyöjärjestöön tärkeimpien naapurivaltioidensa kanssa. Vaikka Washington on onnistunut jarruttamaan Euroopan unionin ja Venäjän lähentymistä, Kiinan asema Venäjän liittolaisena on korostunut. Venäjä ei myöskään tarvitse saksalaista teknologiaa; sillä on jo kaikki ratkaiseva tekniikka ja osaaminen hallussaan.

Venäjä ja Kiina tietävät, että Yhdysvallat pyrkii viimeiseen asti estämään niiden nousun, ja että geopoliittisen kilpailun tarkoituksena on ratkaista, kenestä tulee Euraasian hallitseva voima: Kiinan ja Venäjän johtamasta euraasialaisesta liittoumasta, vaiko vanhasta angloamerikkalaisesta blokista?

Yhdysvaltojen yritys tuhota Venäjä epäonnistui Jeltsinin aikana, ja nyt sillä näyttää olevan edessään kahden rintaman kamppailu sekä Venäjää että Kiinaa vastaan. Mitä tähän kaikkeen sanoo globalistinen rahavalta? Entä mikä tulee olemaan Euroopan rooli, saati sitten Suomen?