Valtioiden valtaa on määritelty eri tavoin. Kansainvälisessä politiikassa puhutaan myös \”napaisuudesta\”. Valta voi olla yksinapaista eli unipolaarista silloin, kun se on yhden määräävän valtion käsissä. On myös kaksinapaisuutta ja moninapaisuutta – multipolaarisuutta – jolloin valta on monenkeskistä.

Amerikkalaiset johtajat, poliitikot, päättäjät ja asiantuntijat puhuvat mielellään Yhdysvaltojen hegemonian \”unipolaarisesta hetkestä\” tai sen maailmalla nauttimasta \”hypervallasta\”. Yhdysvaltojen strategiassa Yhdysvaltojen arvot todetaan universaaleiksi ja niitä pyritään levittämään koko maailmaan. Kaikki epämiellyttävät ja ristiriitaiset tosiasiat jätetään tämän fantasian ulkopuolelle.

Toimittaja Martin Sieffin mukaan Yhdysvaltojen unipolaarinen hetki kesti (siinä määrin kuin se oli olemassa) alle vuosikymmenen, Neuvostoliiton hajoamisesta 21. joulukuuta 1991 kesäkuun 15. päivään vuoteen 2001. Sieff väittää, että Yhdysvallat pääsi juuri ja juuri 2000-luvulle hegemonin asemassa. Washingtonin sotahaukat lienevät tästä tulkinnasta eri mieltä.

Kesäkuun 15. päivänä vuonna 2001 tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin Yhdysvaltain presidentti George W. Bush piti puheen Varsovassa, jossa hän sitoutui integroimaan kolme pientä Baltian maata Natoon. Kyseessä olivat Viro, Latvia ja Liettua. Tätä Bush piti Yhdysvalloille tärkeänä strategisena tavoitteena. Monien suomalaisten atlantistien harmiksi Suomi jäi Naton ulkopuolelle.

Samana päivänä Venäjä ja Kiina perustivat Shanghain yhteistyöjärjestön (Shanghai Cooperation Organisation, SCO) yhdessä neljän Keski-Aasian maan kanssa: näin syntyi historian väkirikkain ja tehokkain kansainvälinen turvallisuusjärjestö. Pohjois-Atlantin liitto sai siis jo tuolloin uuden poliittisen ja sotilaallisen vastapainon.

Tänä vuonna SCO kaksinkertaisti väestönsä ottamalla mukaan Intian ja Pakistanin samaan aikaan – kaksi suurta ydinasevaltiota, joiden yhteenlaskettu väestö yltää 1,5 miljardiin. Tämä tarkoittaa sitä, että Shanghain yhteistyöjärjestössä on nyt mukana yli 3 miljardia ihmistä, noin 40 prosenttia koko ihmiskunnasta. Jäsenmaat kattavat myös noin 60 prosenttia maapallon maa-alasta.

Yhteistyöjärjestö omistettiin alusta lähtien säilyttämään ja suojelemaan multipolaarista maailmaa minkä tahansa yhden vallan hallinnalta. Näin Yhdysvaltain unipolaarinen hetki oli käytännössä jo ohi; tätä ei vain vielä ymmärretty, sillä media ylläpiti kuvaa kiistattomasta amerikkalaisesta ylivallasta.

Realiteetit tulivat kuitenkin vastaan vain muutamaa kuukautta myöhemmin 11. syyskuuta 2001, kun al-Qaidan terrori-iskut tappoivat lähes 3000 ihmistä. Amerikkalaisia menehtyi tuona päivänä enemmän kuin vuonna 1941 Japanin hyökätessä Pearl Harboriin. Tästä alkoi \”terrorismin vastainen sota\”, joka on huipentunut siihen, että tänä päivänä Yhdysvallat tukee al-Qaidaa ja muita islamisteja omien geopoliittisten intressiensä edistämiseksi.

Seiffin mielestä George W. Bush olisi pitänyt asettaa syytteeseen epäpätevyydestään. Sen sijaan Bushin suosio kasvoi. Neokonservatiivit vaikuttivat Bushin takana, varapresidentti Dick Cheneyn ja kumppaneiden vedellessä naruista. Kuvitellen unipolaarisen hetken (tai aikakauden) yhä jatkuvan, Bush tunkeutui Afganistaniin myöhemmin samana vuonna ja kaksi vuotta myöhemmin Irakiin. Yhdysvallat on yhä sidottu näihin sotiin.

Suuri valta on kuitenkin ohimenevää. Habsburgien Espanja on jo mennyttä. Aurinkokuninkaan johtama Ranska kaatui myös. Preussi nousi Otto von Bismarckin johdolla, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan keisarikunnan aika olikin jo ohi. Britannia näytti saavan hetkensä, Yhdysvaltojen sekä Neuvosto-Venäjän ollessa vielä syrjässä. Iso-Britannian unipolaarinen hetki kesti kuitenkin vain 12 vuotta, vuodesta 1919 vuoteen 1931.

Kun tarkastellaan näitä historiallisia esimerkkejä, on helpompi ymmärtää, miksi amerikkalainen unipolaarinen hetki kesti oikeastaan vain alle vuosikymmenen. Yhdysvaltojen tiedotusvälineet, asiantuntijat, ja poliitikot tietysti ignoroivat tai kieltävät tällaiset väitteet. Heille Yhdysvallat on yhä suurin, paras ja kaunein, sekä vahvasti maailmanvallan keskiössä.

Vuodesta 2001 lähtien Yhdysvallat on kuitenkin ollut konkurssikypsä ja lopen uupunut, aivan kuten Habsburgien Espanja, Bourbonien Ranska ja viktoriaanisen ajan jälkeinen Britannia. Ne kaikki tekivät epätoivoisia, naurettavia ja tuhoon tuomittuja yrityksiä kääntää historian väistämätön suunta. Niinpä ei ole yllätys, kun Trumpin Amerikka yrittää pitkittää aikaansa kauppasodilla.

Tietenkään Yhdysvallat ei  katoa minnekään, ainoastaan amerikkalainen unilateralismi. Iso-Britannia, Ranska tai Saksa eivät vielä katkaise strategista allianssiaan rapakon takaisen väistyvän hegemonin kanssa. Etelä-Korea ja Japani pysynevät myös lieassa jonkin aikaa. Mutta Moskova-Peking-Teheran-akseli kasvaa, ja toivottavasti jättää varjoonsa Washington-Riad-Tel Aviv-kolmikon, jonka yhteydessä ovat (valitettavasti) myös Lontoo, Berliini, Bryssel sekä Helsinki.

Viimeisen puolen vuosituhannen aikana on ollut useita unipolaarisia hetkiä ja suurvaltoja, jotka ovat yrittäneet hallita muuta maailmaa. Kaikki ne ovat kuitenkin romahtaneet melko pian toistensa jälkeen. Shanghain yhteistyöjärjestön maat toivottavasti ottavat oppia historian hämäriin kadonneista ylimielisistä valtiovalloista. Olisiko \”multipolaarinen hetki\” edes hieman tasapainoisempi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s