Suomen Nato-jäsenyys on sitten sinetöity Brysselissä. Paikalla historiallista siirtymää oli todistamassa suomalaiskolmikko Niinistö, Haavisto ja Kaikkonen. Suomen liittymisasiakirja luovutettiin Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinkenille, joka myhäili tyytyväisenä: vuosien työ kantoi viimein mätää hedelmää.

Vaikka Niinistö mainitsi, ettei Suomen jäsenyys ole ”täydellinen” ilman Ruotsia ja että ”työ Ruotsin jäsenyyden puolesta” jatkuu, epäilen, etteivät ruotsalaiset lopulta liitykään Natoon. Ruotsin ei tarvitse uhrata itseään sotanäyttämöllä, sillä jälleen kerran hölmöläiset menivät halpaan ja oikein hinkuivat mukaan länttä hallitsevan eliitin hegemoniaprojektiin.

Tätä ennen Amerikan suomalaisessa osavaltiossa toteutettiin toinenkin tragikoominen spektaakkeli, eduskuntavaalit. Nato-kriittiset pienpuolueet eivät Ylen antiin luottaville ”tolkun ihmisille” kelvanneet, vaan hybridivaikuttamisella aikaansaatu sotapsykoosi sai ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Yhdysvaltoihin sokeasti luottavat kansalaiset paniikkiäänestämään Lindbergin, Limnéllin ja Toverin kaltaiset (dis)infosoturit eduskuntaan.

Jo vuosia sitten, huonon itsetunnon omaavat suomalaiset tarvitsivat Euroopan unionin jäsenyyden tuomaa ”eurosentrisyyttä”. Tämä ei hölmöläiskansalle riittänyt, vaan osa halusi mukaan myös Yhdysvaltojen johtamaan hyökkäysliittoon, saadakseen vahvistuksen ”länsimaisuudestaan”. Nato-kuplassa eläville, jäsenyys atlantistiklubissa edustaa ”jättimäistä loikkaa sivistyneeseen länteen”.

Olemmeko siis tähän asti olleet primitiivisiä ugreja, vai miten tällainen näkemys pitäisi ymmärtää? Suomea arvostettiin joskus juuri omaleimaisuutensa vuoksi, mutta täällä toivottiin älyvapaasti pääsyä isojen peliin ja ”pöytiin, joissa päätökset tehdään”.

”Ei koskaan enää yksin”, on myös yksi kiihkeimpien Nato-fanaatikoiden lempilauseista. Jos suomalaiset johdatetaan Venäjän-vastaiseen konfliktiin Nato-lännen riveissä, joukkohaudassa emme todellakaan tule olemaan yksin.

Yhdysvallat halusi maamme Natoon edistääkseen omia geopoliittisia intressejään; Suomen kansallisella turvallisuudella ei ollut tässä juonessa mitään merkitystä. Niinistö ja muut hoitivat tarvittavan myyräntyön, mutta suunnitelmat laadittiin lännen valtakeskuksissa jo vuosia sitten. Kunhan pahin Nato-huuma haihtuu, ymmärtävätkö hölmöläiset tulleensa huijatuiksi?

Venäjä on ollut vaitonainen Suomen Natoon liittymisen suhteen, vaikka iltapäivälehdet väittävät ”reaktion olleen raju”. Lähinnä Kremlistä on toistettu jo viime vuoden puolella esitetty toteama, jonka mukaan Venäjä tulee vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan yhteisellä rajalla. Saapa nähdä, jatkuuko lännen sotaspektaakkeli seuraavaksi Suomessa, jos tarkoituksena on yhä vain härnätä karhua?

On helppo sanoa juhlapuheissa, ettei Suomen Nato-jäsenyys ole suunnattu ketään vastaan. Samaan aikaan on rahoitettu ja aseistettu sotilaita Ukrainassa ja osallistuttu monin eri tavoin Venäjän epävakauttamisprojektiin, vaikkakin kehnoin tuloksin. Tämä on jo itsessään muuttanut suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteita ja tavoitteita.

Uudessa tilanteessa, on naurettavaa valehdella, että Suomi pyrkisi muka ”ristiriitojen rauhanomaiseen ratkaisuun”. Asema ja maine neutraalina maana, joka ei leiki tuomaria, on viime vuosien arrogantin käytöksen ja valta(vale)median paksun propagandan jälkeen pyyhitty pois. Itse asiassa, maailmalla nauretaan Suomelle, joka lähti mukaan suurvaltapelin nappulaksi omien intressiensä vastaisesti.

Virallisen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen poseeraus tulee vielä kostautumaan. Kuuluuko suomalaiseen perusluonteeseen aina veikata väärää voittajaa? Siinä vaiheessa, kun Nato-länsi häviää sotansa Venäjää vastaan, niinistöläinen vakuuttelu siitä, kuinka ”me kuulumme länteen”, ei ehkä riitäkään enää lohduttamaan hölmöläisiä.