Virallinen Suomi on jo pitkään ollut mukana informaatiovaikuttamisessa, jonka tarkoituksena on edistää länttä hallitsevan eliitin poliittisia ja taloudellisia intressejä myös täällä periferiassa. Suuren pelin tuoksinassa, kansalaisia on pyritty manipuloimaan (”mediakasvattamaan”?) myös narratiivisin keinoin.

Tässä mielen- ja maanmuokkaustyössä ovat mukana poliitikkojen lisäksi myös toimittajat ja kolumnistit, jotka käsittelevät sopivia aiheita mediayhtiöiden ohjelmissa, sekä iltapäivälehtien, aikakausjulkaisujen ja poliittisten lehtien sivuilla.

Tietyillä tahoilla on ollut myös manikealainen tarve osoittaa, kuinka valtamedian ulkopuolella toimivat ”vaihtoehtomediat”, erilaiset yksityisajattelijat ja muut toimijat, levittävät vain väärää tietoa, ”disinformaatiota”, vastuullisen valtamedian puhtoisten journalistien ollessa aina ”oikealla asialla” ja totuuden äärellä.

Vaikka demokratialle tärkeät sanan- ja mielipiteenvapaus tarjoavat kuulemma edelleen ”kaikille mahdollisuuden toimia”, ollaan militarisoituvassa Nato-Suomessa kuitenkin jo huolissaan ”informaatioturvallisuudesta”; osa väärien mielipiteiden esittäjistä voi olla jopa ”vieraan vallan asialla”!

Suomalaisen yhteiskuntakoneiston tulisi herkeämättä seurata tällaista toimintaa (eli virallisesta kertomuksesta poikkeavia näkemyksiä) ja turvautua tarvittaessa vastatoimiin, arvelee eräskin Yle-informaatikko. Kansalaisia on paimennettava ”oikean tiedon” lähteille; ryhmäpaine, sosiaalinen häpeä ja tarpeen vaatiessa, vuosien varrella täydennetty lainsäädäntö, hiljentävät kyllä skeptikot.

Kuten viime vuosien dystooppisina hetkinä on voinut huomata, julkinen keskustelu Suomessa ei ole järin ”moniäänistä”, vaan sallittujen näkemysten kirjo on kapea, valikoitujen keskustelijoiden, ”asiantuntijoiden” ja toimittajien, toistaessa pitkälti samaa viestiä hieman eri sanoin. Tämän myötä on luotu illuusio kansalaisten ”samanmielisyydestä”, vaikka todellisuus voi olla toinen.

Asioiden eri puolien tarkastelu leimataan nykyisessä Nato-lännen luomassa hybridisotatilassa herkästi ”disinformaatioksi”, vaikka kyseessä olisikin aito halu etsiä totuutta ja järkeä kaikesta sekamelskasta, infosodan sumun keskellä. Kyseenalaistajat voi aina tuomita irvokkaasti ”maanpettureina”, kun taas maansa jo myynyt eliitti ei joudu vastuuseen teoistaan.

Summa summarum, toisinajattelun taustalla ei tarvitse olla mitään ”liikettä”, ei vierasta valtaa, saati pahantahtoista vaikuttamisyritystä, mutta tämä ilmeisin selitys ei tunnu kelpaavan mustavalkoisen länsinarratiivin pönkittäjille, jotka käyttävät mieluusti myös ”salaliittoteorian” leimakirvestä epäilijöiden vaientamiseksi.