Aleksandr Dugin tarkastelee Ukrainassa käytävän sodan päätoimijoita ja heidän tavoitteitaan. Tässä yhteydessä hän ottaa käyttöön Zbigniew Brzezinskin ”geopoliittisen shakkilaudan” metaforan.

Duginista on selvää, että Ukrainan – ja jossain määrin myös koko Venäjän alue – on ”shakkilauta”, jolla on meneillään globaalien mittasuhteiden geopoliittinen vastakkainasettelu. Kiovalla ei ole itsenäisyyttä, eikä se ole suvereeni valta: se on vain pelinappula, sotilasmoukka, jota Venäjää vastaan pelaavat läntiset tahot liikuttavat harkintansa mukaan.

Dugin katsoo, että lautapeliskeema voi auttaa valaisemaan tapahtumia sodan sumun keskellä. Venäjä on nyt sodassa kollektiivista länttä vastaan, ja osapuolet voidaan kuvata kahtena shakinpelaajana. Venäjä pelaa Duginin pelissä valkoisilla ja länsi mustilla nappuloilla.

Koska puhutaan geopoliittisesta shakista, voidaan jokainen napa – valtakeskus tai valtio – kuvitella pelinappulaksi, jolla on oma suunnitelmansa, oma logiikkansa, oma strategiansa ja omat tavoitteensa sodassa. ”Samaan aikaan kutakin geopoliittista nappulaa rajoittavat toiminnassaan muut nappulat, sekä valkoiset että mustat, sekä omat että vastustajan nappulat”, Dugin muotoilee.

Kummaltakin puolelta, hän nostaa esiin kolmea pääpelihahmoa. Nämä hahmot pitävät sisällään valtavan määrän toissijaisia päätöksentekokeskuksia, analyysi- ja asiantuntijaryhmiä sekä vaikuttajaverkostoja. Nämä ovat Ukrainan sodan geopoliittisen shakkipelin makrofiguureja, jotka voivat muuttaa sijaissodan kolmanneksi maailmansodaksi.

Lännen mustat pelinappulat

Yhdysvaltojen ja EU:n atlanttinen eliitti poliittisine lakeijoineen toistaa mantraa siitä, kuinka ”Venäjän on hävittävä” ja vaatii täydellisen ja murskaavan tappion aiheuttamista Venäjälle ja sisäpoliittisen kaaoksen aikaansaamista koko federaation romahduttamiseksi.

Tätä ”välittömän voiton puoluetta” edustaa ennen kaikkea Britannian salainen palvelu, joka toimii läheisessä yhteydessä Yhdysvaltojen ”kaganistisiin”, ts. neokonservatiivisiin piireihin ja niitä lähellä oleviin Pentagonin ja CIA:n piireihin. Myös meillä Suomessa poliitikot, tutkijat, toimittajat ja sotilastahot on opetettu hokemaan samoja kielikuvia.

Dugin on hyvin perillä siitä, että angloamerikkalaisten sotahaukkojen näkökulmasta katsottuna, Venäjä on heikentynyt. ”Pattitilanne rintamalla, mobilisaatiouudistusten päättämättömyys tai jatkuva lykkääminen, pakotteiden vaikutukset, johdonmukaisen ideologian puute, selkeän strategisen voitontahdon puute” – ovat merkkejä siitä, että Venäjä on kuilun partaalla ja voi romahtaa, jos sitä työnnetään voimakkaasti.

Siksi mustien nappuloiden ensimmäinen makrofiguuri suunnittelee ja toteuttaa tämän sodan jyrkimmät vaiheet, aina Nord Streamin -kaasuputkien ja Krimin sillan räjäytyksistä salamurhiin ja terrori-iskuihin Venäjän alueille. Kaikki ”punaiset viivat” on ylitetty, eikä Kremlillä näytä olevan uskallusta vastata täysillä provokaatioihin. Vai onko kyse maltista ja omasta suunnitelmasta?

”Välittömän voiton puolue” kannattaa vihamielisyyksien kiihdyttämistä kaikin mahdollisin keinoin. Venäjän kanssa ei neuvotella, eikä tulitaukoa edes harkita. Se jatkaa Kiovan aseistamista, toimittaa ukrainalaisille köyhdytettyä uraania sisältäviä panssariammuksia ja toteuttaa terrori-iskuja Venäjän sisällä. Tämä ryhmä ei myöskään usko, että Putin käyttäisi missään olosuhteissa ydinaseita, vaan pitää sellaista puhetta pelkkänä bluffina.

Toinen läntinen ryhmä, josta Dugin käyttää nimitystä ”viivästyneen voiton puolue”, puolestaan uskoo, että sodan minimitavoitteet on jo saavutettu. Euromaat ovat yhdistyneet Naton ympärille Yhdysvaltojen johdolla ja atlantismi on vahvistanut asemaansa. Näin ollen, on tullut aika siirtää konflikti pitkän aikavälin vaiheeseen ja hidastaa tahtia. Rintama on pysähtynyt ja pakotteet ovat eristäneet Venäjän taloudellisesti lännestä.

Mitä kauemmin vallitseva tilanne kestää, sitä enemmän Venäjä heikkenee, lännessä ajatellaan. Tuhoisat prosessit elävät omaa elämäänsä: pakotteiden vaikutukset ja sodan kasvavat uhrit heikentävät luottamusta hallitukseen ja Venäjän kuvitellaan putoavan vielä kypsän hedelmän tavoin lännen jalkoihin. Ukraina on vain uhrattava sotilas tässä geopoliittisessa shakkipelissä, jossa kokonaistilanne on lännen kannalta hyvä.

Lännen mustien pelinappuloiden joukosta, Dugin erottaa kuitenkin myös kolmannen makrohahmon, ”välinpitämättömien puolueen”. Se on vähemmän vaikutusvaltainen kuin kaksi ensimmäistä, eikä sillä ole juurikaan suoraa vaikutusta tapahtumien kulkuun. Mutta se on olemassa, eikä sitä voi jättää tyystin huomiotta.

Dugin viittaa niihin amerikkalaisiin poliittisiin voimiin, jotka eivät samaista Yhdysvaltojen etuja globalismiin, eivätkä luota atlantismiin. Ne ovat välinpitämättömämpiä Venäjää kohtaan, joka ei pragmaattisessa analyysissa uhkaa Yhdysvaltojen kansallisia intressejä sotilaallisesti saati taloudellisesti.

Vaikka Yhdysvallat edustaa ”globalismia, maailmanhegemonia ja liberalismia”, jonka kaksi ensimmäistä mustaa makrofiguuria jakavat, kolmas pienempi ryhmä näyttää hylkäävän sen. Tämän myötä, suhtautuminen Ukrainan sotaan voisi eri tilanteessa muuttua nopeastikin.

Duginia mukaillen, yhteenveto tästä asenteesta voisi olla seuraava: suuri(n) osa amerikkalaisista ei ole lainkaan kiinnostunut tästä sodasta. Russofobinen pakkomielle liittyy hallitsevan eliitin yksityisiin intresseihin, sekä tietyn segmentin historiallisiin kaunoihin, jotka käyttävät niin Yhdysvaltoja kuin eurooppalaisia Nato-maita omien etujensa ajamiseen.

Dugin katsoo, että tämän ”kolmannen kannan” on ilmaissut selkeimmin entinen presidentti Donald Trump (Robert F. Kennedy junioria hän ei mainitse). Jos ”trumpilainen realismi” vielä voittaa, koko nykyinen draama muuttuu merkityksettömäksi ja Yhdysvallat siirtyy muihin – akuuteimpiin – ongelmiin, kuten kilpailuun Kiinan kanssa, Yhdysvaltojen omaan rahoitus- ja siirtolaiskriisiin, sekä muihin kysymyksiin.

Näinkö helppoa se olisi? Olen Duginin kanssa eri mieltä Trumpista, sillä hänen kautensa presidenttinä ei ollut kummoinen. Trumpin ja Kennedyn edustama kanta Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan ja Ukrainan rahoittamiseen, saattaa kuitenkin kasvattaa suosiotaan vuoden 2024 presidentinvaalien lähestyessä. Dugin toki tiedostaa, että ”tällaisen kannan takana ei ole pienintäkään sympatiaa Venäjää kohtaan, mutta objektiivisesti katsottuna, se vähentäisi jännitteitä huomattavasti”.

On selvää, että tällainen amerikkalaisen ulkopolitiikan linjaus, joka perustuisi realismiin ja Yhdysvaltojen kansalliseen etuun suurvaltana, muuttaisi shakkipelin strategiaa, vaikka muiden makrofiguurien vaikutus säilyisikin. Duginista ei ole sattumaa, että Kiovan hallinto ja sitä tukevat läntiset tahot ”inhoavat kaikkea Trumpiin liittyvää”.

Venäjän valkoiset pelinappulat

Lännen lisäksi, myös Venäjän eliitissä riittää hahmoja, jotka ovat sitoutuneet unipolaarisen, yksinapaisen maailman malliin, liberaaliin globalistiseen ideologiaan ja länsikeskeisen hegemonian ylläpitämiseen globaalissa mittakaavassa. Dugin listaa näitä ”välittömän häviön puolueen” edustajia seuraavasti:

”On radikaali liberaali oppositio – Navalnyin rakenteet, jotka ovat muuttuneet suorastaan terroristisiksi (Darja Trepova), vanhat poliittiset emigrantit (Hodorkovski, Kasparov jne.), uudet poliittiset emigrantit (Tšubais), taloudelliset (Fridman, Aven) ja taiteelliset (Pugatševa, Galkin) emigrantit, sekä lopuksi lännen suorat agentit erilaisissa valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa.”

Edesmennyt atlantistinen geopoliitikko Brzezinski viittasi ehkä tähän sanoessaan, että ”shakki on peli yhdelle, eikä kahdelle”? Brzezinski oli tottunut pelaamaan mustien puolella ja siirtämään valkoisia nappuloita. Duginista Venäjän tila oli juuri tällainen ennen sotilaallista erikoisoperaatiota: sitä hallitsi länsi. Sodankäynnin myötä, tätä mallia ei voitu enää hyväksyä, ja ”valkoiselta” näyttänyt liberaali eliitti paljastui lopulta läntisten ”mustien” hallitsemiksi hahmoiksi.

Eikä siinä vielä kaikki, osa venäläiseliitistä tunnustaa eräänlaista kaksoisuskollisuutta: he ovat lojaaleja Putinille ja tunnustavat hänen suvereniteettiin ja moninapaisuuteen tähtäävän suuntauksensa oikeutuksen, mikä tarkoittaa, että he tukevat sotilaallista erikoisoperaatiota ja toivovat ainakin muodollisesti voittoa.

Toisaalta tämän ”viivästyneen häviön puolue” haluaisi edelleen olla osa modernia länttä ja sen kulttuurikoodia, teknologiaa, käytäntöjä ja suuntauksia. Siksi tämä makrofiguuri näkee katkoksen länteen katastrofina ja haluaisi konfliktin päättyvän mahdollisimman pian, jotta voitaisiin käynnistää prosessi länsisuhteiden palauttamiseksi.

Valkoisten toinen makrohahmo ei ole valmis suoraan sabotaasiin, vakoiluun ja terroristiseen toimintaan. Lisäksi se ymmärtää, että suvereniteetti on arvo, jonka täydellinen menettäminen merkitsisi myös sen omaa tuhoa lojaalina eliittinä. Tämä ryhmä ei näe Venäjää omana sivilisaationa, ei ole valmis uhrauksiin, eikä näe maalla tulevaisuutta lännen ulkopuolella.

Joidenkin eliitin jäsenten hiljattain julkisuuteen vuotaneet yksityiskeskustelut kuvaavat selvästi tämän porukan mielialaa: he eivät usko voittoon, he kiroavat sotilaallista erikoisoperaatiota, ja olisivat valmiita hyväksymään melkeinpä mitkä tahansa ehdot konfliktin lopettamiseksi. ”Samaan aikaan, heidän on pakko ottaa virallisesti isänmaallinen kanta, koska siitä on tullut tämän hetken poliittisen korrektiuden normi Venäjällä”, Dugin selventää.

Valkoisten kolmas makrofiguuri on Duginin nimeämä ”voiton puolue”. Vaikka se on aivan viime aikoihin asti ollut vähemmistössä, sillä on melko laaja läsnäolo venäläisessä yhteiskunnassa. Kyseessä ovat vakaumukselliset patriootit ja venäläisen sivilisaation kannattajat, Venäjän historialliseen identiteettiin – sen kansakuntaan, itsemääräämisoikeuteen ja uskontoon – myötämielisesti suhtautuvat perinteisten arvojen sekalaiset kannattajat.

Dugin väittää, että sotilaallinen erikoisoperaatio toi tämän ryhmän etualalle ja sen arviot, käsitykset ja tulkinnat radikaalista konfliktista kollektiivisen lännen kanssa ovat itse asiassa muodostuneet viralliseksi versioksi siitä, mitä on tapahtumassa. Toisen valkoisen makrofiguurin edustajat joutuvat tahtoen tai tahtomattaan toistamaan tätä narratiivia, jota lännessä kutsutaan turhan yksioikoisesti ”putinismiksi”.

”Voiton puolue” keskittyy rintamavastarintaan länttä vastaan, pyrkii viemään Ukrainan operaation loogiseen loppuunsa ja lujittamaan moninapaisen maailman strategisia olosuhteita, joissa länsimaisella yksinvallalle ei ole sijaa. Tämä makrofiguuri näkee sotilaallisen konfliktin lännen kanssa ”ratkaisevana hetkenä taistelussa seuraavasta maailmanjärjestyksestä ja Venäjän historiallisen tehtävän täyttymisenä”.

Venäläispatriootit eivät näe konfliktia ”tilannekohtaisena vastakkainasetteluna, tai pelkkänä alueellisena kiistana, vaan sivilisaatioiden sotana”. Heidän mielestään Venäjän valtion ja yhteiskunnan on siksi ryhdyttävä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.

Dugin kuuluu itse selvästi tähän ryhmään, jonka mukaan nyt tarvitaan ”välittömiä isänmaallisia uudistuksia ja valtion ja yhteiskunnan täyttä mobilisointia”. Tästä näkökulmasta katsottuna, jopa ydinaseiden käyttö, kun otetaan huomioon Venäjään kohdistuvan uhan vakavuus, on ”metafyysisesti perusteltua, eikä missään nimessä bluffia”.

Venäjän voitosta unelmoivat eivät ole vielä hallitseva eliittiryhmä, ja muut ryhmittymät ohittavat sen hallinnollisissa ympyröissä. Tästä huolimatta, patrioottien luoma paine ja heidän periaatteidensa painoarvo kasvaa jatkuvasti ja Venäjän virallisessa keskustelussa, ”voiton puolueen” ohjelmaa, strategiaa ja tilannearviota pidetään jo normatiivisena.

Seuraavat siirrot?

Duginin shakkimetaforan myötä on selvää, ”kuka taistelee kenen kanssa ja minkä tavoitteiden puolesta”. Ukraina on ”vain alue, shakkilauta, jolla on omat ominaispiirteensä, topografiansa ja topologiansa, mutta se on puhdas tausta, se ei ole hahmo, eikä subjekti”. Kaikki keskeiset päätökset tehdään Kiovan hallinnosta riippumatta.

”Sotilaalliset, poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset, diplomaattiset, tiedotukselliset ja teknologiset prosessit ovat tiiviisti sidoksissa toisiinsa ja muodostavat sodan spontaaniudesta huolimatta varsin järjestelmällisen kokonaisuuden. Kaikkien kuuden makrohahmon avulla voidaan ymmärtää, miten nämä järjestelmät rakentuvat ja miten niiden eri osat ovat yhteydessä toisiinsa”, Dugin ynnää.

Sama koskee tämän sodan muita tärkeitä päätöksiä: hyökkäyksiä, vetäytymisiä, puolustautumista, terrori-iskuja, sotilas- ja siviilikohteiden pommituksia vihollisen alueella ja niin edelleen. Tilanteen epäsymmetria on siinä, että tässä sodassa kollektiivinen länsi on ollut toistaiseksi täysin turvassa, kun taas Venäjän alueelle isketään lennokeilla jopa Kremliin asti.

Epäilemättä Duginilta ja muiltakin geopolitiikan tuntijoilta tulee vielä yksityiskohtaisempaakin analyysia sodan kulusta, eri osapuolten keskinäisistä suhteista ja siitä, miten eri toimijoiden päätökset ja toimet vaikuttavat toisiinsa. Tässä on kuitenkin tuotu esiin tämän shakkisodan tärkeimmät nappulat.

Eskaloituuko Ukrainan konflikti ”ihmiskunnan viimeiseksi sodaksi” (Duginin kielikuvia jälleen) vai onko kyseessä vain synkkä poliittinen peli, jonka taustatekijät ovat jälleen kerran enemmän taloudellisia, kuin ”sivilisaatiollisia”? Jos tämä spektaakkeli ei ole vain eri eliittien sopimaa julmaa teatteria, Kremlin olisi korkea aika osoittaa se teoilla, eikä juhlapuheiden sanoilla.