Venäjä on vapauttanut vankien vaihdossa brittisotilaita ja Azovin pataljoonan väkeä. Tämä on herättänyt tyrmistystä Venäjän patrioottipiireissä, joissa ”sotilaallista erikoisoperaatiota” Ukrainassa on jo aiemminkin arvosteltu riittämättömänä toimena.

Kuten olen ennenkin esittänyt, meillä ja muissa euromaissa ei näytetä ymmärtävän, että Putinin hallinto on ollut hyvin länsimielinen, mutta on pakkoraossa joutunut hybridisotaan tilanteessa, jossa länttä hallitseva eliitti haluaa hajottaa Venäjän federaation Neuvostoliiton tavoin.

Venäjän todellinen ”oppositio”, isänmaalliset voimat oikealta vasemmalle, luovat painetta Putinin hallintoa kohtaan. Isossa maassa on useita ideologisia leirejä, jotka voivat poikkeusoloissa saada äänensä paremmin kuuluviin.

Systeemiliberaalit, jotka koostuvat lähinnä oligarkeista ja valtion rahoituslaitosten virkamiehistä, ovat ilmaisseet huolensa sodan seurauksista Venäjän taloudelle. Mutta on muitakin ryhmiä, kommunisteista monarkisteihin ja oikeistolaisiin, jotka kritisoivat Putinia täysin eri syistä.

New York Times (ja sen kirjoitusta imitoiva Helsingin Sanomat) kutsuvat tätä faktiota ”sotapuolueeksi”. Se koostuu turvallisuusvirastoista, puolustusministeriöstä, sekä suorapuheisista media- ja poliittisista vaikuttajista, kattaen koko kansallisradikaalin ekosysteemin. Sen kannattajat ovat kritisoineet jatkuvasti Kremlin pehmeää suhtautumista Ukrainan konfliktiin.

”Sotapuolue” on ollut hyvin äänekäs huhtikuusta lähtien ja vaatinut Kiovan valtaamista ja Zelenskyin hallituksen kaatamista. Tähän saakka kritiikin taso on ollut Putinin hallinnon hallittavissa.

Tilanne alkoi kuitenkin muuttua elokuussa, kun politologi Aleksandr Duginin tytär Darja Dugina murhattiin Moskovassa. Iskun tekijöiksi epäillään ukrainalaisia, mutta lännessä tämä kiistetään. Ukrainalaisella Telegram-kanavalla tekoa on tosin ylistetty ja ehdotettu uusia salamurhia kansallismielisiä venäläisaktivisteja vastaan.

Myös Tšetšenian valtionpäämies Ramzan Kadyrov, joka on voimakkaasti tukenut Putinia, on ilmaissut tyytymättömyytensä sotilasoperaation kulkua ja vankien vaihtoa kohtaan, venäläisjoukkojen omien uhrausten jälkeen. Kadyrov on lähettänyt Ukrainaan jo lisää tšetšeenitaistelijoita.

Stalinista kirjan kirjoittanut, kommunistisen puolueen johtaja Gennadi Zjuganov, vaatii myös ”voimien ja resurssien maksimaalista mobilisointia” ja sitä, että Kreml kutsuisi konfliktia sodaksi, eikä ”erityisoperaatioksi”. Kommunistit ehdottivat myös Itä-Ukrainan kansantasavaltojen tunnustamista jo tammikuussa.

Heidän kritiikkinsä on selvästi mennyt läpi. Putinin ”osittainen liikekannallepano” noin kolmensadan tuhannen sotilaan osalta on merkittävä vahvistus. On myös epäilty, että kyseessä on lähtölaukaus venäläisen yhteiskunnan totalitarisaatiolle, vaikka sotatilaa ei olekaan vielä julistettu.

Samoin kansanäänestysten järjestäminen – Donetskissa ja Luhanskissa idässä, sekä Hersonissa ja Zaporizhiassa etelässä – määrittelee konfliktin ehdot uudelleen tavalla, joka sopinee myös presidentin haukkamaisille kriitikoille.

Itse arvelen, että Putinin hallinnon on otettava yhä illiberaalimpi, tiukempi linja. On lähes varmaa, että hänen jälkeensä tuleva hallinto ei osoita samanlaista pitkämielisyyttä lännen provokaatioita kohtaan. Suomellekin saattaa seurata kurinpalautus ylimielisyydestä ja lännen apurina toimimisesta.