Uudelleen leimahtaneen Ukrainan kriisin johdosta, Venäjän kommunistinen puolue teki tammikuussa esityksen, jossa vedottiin presidentti Putiniin, jotta hän harkitsisi Itä-Ukrainan separatistitasavaltojen, Donetskin ja Luhanskin, virallista tunnustamista.

Kommunistien aloittama tunnustamishanke sai laajaa kannatusta duumassa ja se toimitettiin eteenpäin presidentti Putinille. Myös separatistialueiden johtajat vetosivat Putiniin itsenäisyyden tunnustamiseksi, kahdeksan vuotta kestäneen konfliktin jälkeen.

Asiaa käsiteltiin lopulta Venäjän kansallisen turvallisuusneuvoston kokouksessa. Presidentti Putin kuunteli kollegoitaan ja harkinta-ajan jälkeen päätti, että niin kutsutun Donbassin alueen kansantasavaltojen itsenäisyys tunnustetaan Venäjän federaation toimesta.

Ukrainan hallinnon hyökkäysten myötä Venäjän joukot siirtyivät alueelle ja tilanne eskaloitui nykyiseen sodankäyntiin. Tällainen on ainakin virallinen tarina, mutta ehkä asioita on todellisuudessa suunniteltu jo kauemmin.

Oli miten oli, kommunistisen puolueen veteraani ja yhä keskuskomitean puheenjohtajana toimiva Gennadi Zjuganov kommentoi kansantasavaltojen tunnustamista ”oikeaksi päätökseksi, jota on jo kauan odotettu”. Hän ei kuitenkaan ollut samaa mieltä Putinin ”Neuvostoliittoa koskevien lausuntojen kanssa”.

Neuvostosymboliikkaa käyttävien kansantasavaltojen virallinen tunnustaminen heijastaa hyvin kommunistien vaikutusvallan kasvua Venäjällä ja siirtymää yhä kovempaan lännen hegemonian kyseenalaistamiseen. Jopa nykyinen ulkoministeri Sergei Lavrov on sanonut, että Venäjää ”yritetään pyyhkiä pois poliittiselta kartalta” ja tällaiseen vihamielisyyteen on pakko reagoida.

Ukrainan sotilaallisen operaation myötä Venäjästä on tehty maailman ykkösinhokki ja pakotepolitiikan superkohde, ainakin jos läntistä mediaa on uskominen. Lontoon trotskilaisten globalistimiljardöörien talouslehti The Economist on jo kirjoittanut Venäjän ”stalinisoitumisesta” ja kuvaillut Putinia uuden ajan Stalinina (lännelle mieluisampi olisi uusi Jeltsin?).

Tällä alati kiristyvällä vastakkainasettelulla ja sanktioinnilla tulee olemaan merkittäviä vaikutuksia Venäjän poliittiseen tulevaisuuteen. Valitettavasti Venäjän valtapuolue on tähän asti ollut täynnä liberaaleja, jotka haluaisivat päästä mukaan lännen piireihin. Ehkä nykytilanteessa tällaiset illuusiot karisevat ja Kremlin syvän valtion sisällä ryhdytään toteuttamaan toisenlaista doktriinia.

Jos nyt oikein luovasti spekuloidaan, kommunisteilla voisi olla oma roolinsa tulevaisuuden Venäjän hallinnossa. Näin syntyisi Yhtenäisen Venäjän ja kommunistisen puolueen hybridinä kansallisvasemmistolainen yhteiskunta, jossa yhdistyisivät kansallistunne, konservatiiviset arvot, sekä venäläinen hyvinvointivaltiotavoite.

Yhtenäisen Venäjän kokoomuslainen liberaalisiipi tietysti vastustaa tällaista kehitystä, mutta koska Venäjän länsisuhteet ovat nyt joka tapauksessa pahasti tulehtuneet, liberaalien mielipiteillä ei ole juurikaan painoarvoa. Myös strateginen kumppanuus Kiinan kanssa voi vahvistaa Venäjän kääntymistä sosialismiin kansallisilla ominaispiirteillä.

Kommunistit ovat Venäjän suurin poliittinen voima Putinin oman puolueen jälkeen. Venäjän eliitti halunnee Putinin pitkän valtakauden jälkeenkin nimenomaan vakautta ja jatkuvuutta. Siksi voisi olla järkevää ottaa kansansuosiossa olevat kommunistit mukaan olennaiseksi osaksi järjestelmää.

Kommunistit voisivat hallitusvastuussa edistää omia poliittisia päämääriään: luonnonvarojen kansallistamista, hyvinvointisektorin kehittämistä, sekä aluekehitystä. Jo nyt he ovat profiloituneet ”QR-koodifasismin” vastaisena voimana, korona-ajan rajoituksia ja rokotuksia kritisoimalla. Tällainen ei miellytä lännen globalisteja, saati Venäjän schwabilaisia teknokraatteja.

Vaikka kommunistit nousisivatkin valtaan, mitään nostalgista paluuta Neuvostoliittoon se tuskin tarkoittaisi. Tulevaisuuden Venäjä voisi olla luova yhdistelmä Venäjän keisarikunnan, Neuvostoliiton ja Putinin ajan hallinnoista, sovitettuna reaalipolitiikkaan, jossa ei enää haikailla lännen ystävyyden perään.

Venäjä on ollut talouspoliittisesti liberaali Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Myös Putinin hallinto on suosinut kapitalistista otetta, vaikkakin Venäjän taloudenhoitoon on 2000-luvulla tullut myös järkevää valtiojohtoisuutta.

Nyt Ukrainan konfliktin aikana läntiset yritykset ovat jättämässä Venäjän. Ulkomaisten yhtiöiden omaisuuden kansallistamisesta on ollut jo puhetta, mikä on herättänyt pelkoja kapitalisteissa. Suomen keskustalainen elinkeinoelämäministeri Mika Lintilä on jo todennut, ettei Venäjä ole enää markkinatalous.

Erityisesti Pietarin ja Moskovan metropolien ulkopuolella asuvat toivovat kommunistien tuovan oman vaikutuksensa tasaisemman tulonjaon edistämiseksi. Venäjän vallanpitäjät joutuvat huomioimaan kansan tahdon, mikäli he haluavat säilyttää yhteiskunnallisen koheesion näinä kaoottisina aikoina. Ulkopuolelta tulevaa painetta on jo ihan tarpeeksi.

Ironista on, että lännen mustamaalauksesta huolimatta, Putin on ollut melko maltillinen ja länsimyönteinen johtaja. Maassa on monia, jotka toivoisivat Putinin muuttuvan entistä patrioottisemmaksi ja toteuttavan Venäjän geopoliittisia päämääriä angloamerikkalaisen hegemonian vastavoimana.

Kuten Suomessakin vieraillut politologi Aleksandr Dugin jo vuosia sitten kirjoitti, ”Putinin täytyisi ainoastaan tulla sellaiseksi, jollaisena hänen verivihollisensa hänet jo näkevät – sellaisena myös hänen ystävänsä, patriootit ja eurasianistit, haluavat hänet nähdä”. Nyt ollaan jo aika lähellä.

Lännen rosvokapitalismia vastustavat kansallismieliset kommunistit lienevät samaa mieltä. Ehkä ajan kuluessa tällaisella ideologialla olisi heijastevaikutuksensa myös muihin maihin, joissa sosialismi on viime vuosikymmeninä ollut lähinnä ylikansallisten pääomapiirien harhautusta oikeistoliberalismin tavoin.