Kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella, ”globaali geopoliittinen draama” sen kuin vain jatkuu, eikä ”historian ja kansainvälisten suhteiden suurista teorioista” ole edelleenkään pulaa.

”Realismin ja liberalismin muunnelmat kilpailevat valtioiden käyttäytymisen selittämisestä ja ennustamisesta, tutkijoiden väitellessä siitä, onko maailma todistamassa historian loppua, sivilisaatioiden yhteentörmäystä, vai jotain aivan muuta”, esittää australialainen veteraanipoliitikko Kevin Rudd.

Ruddin analyyttisen huomion kohteena on tällä hetkellä ”Kiinan nousu presidentti Xi Jinpingin johdolla ja sen haaste Yhdysvaltojen vallalle”. Hänen mielestään Kiinan kehityksen ymmärtämiseksi, lännessä ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota Kiinan viralliseen marxilais-leninistiseen ideologiaan, jota on pidetty ”käytännössä kuolleena”. Tämä tulkinta on Ruddin mielestä väärä.

Kiinan ”ideologiattoman hallinnon aikakausi” – joka Ruddin mukaan alkoi 1970-luvun lopulla Deng Ziaopingin johdolla – on Xi Jinpingin valtakaudella päättynyt. Xin pääsihteeri- ja presidenttikausilla, kansantasavallassa on alkanut nousta esiin uudenlainen ”marxilainen nationalismi”, joka muovaa Kiinan politiikan ja talouden esitystapaa ja sisältöä.

Xin aikana, ideologia ohjaa jälleen politiikkaa ja hän onkin varoittanut puoluettaan ”ideologisesta nihilismistä”, joka voi johtaa yhteiskunnalliseen epävakauteen ja pahimmillaan koko valtion romahtamiseen, kuten Neuvostoliitolle kävi.

Xi on työntänyt sisäpolitiikkaa ”vasemmalle leninismiin”, talouspolitiikkaa ”marxilaisuuteen” ja ulkopoliittista linjaa ”oikealle nationalismiin”. Hän on vahvistanut kommunistisen puolueen vaikutusvaltaa ja kontrollia kaikilla julkisen ja yksityiselämän aloilla, elvyttänyt valtionyrityksiä ja asettanut uusia rajoituksia yksityissektorille.

Samaan aikaan Kiinan johtaja on edistänyt yhä itsevarmempaa, kansallismielistä ulkopolitiikkaa, jota on vauhdittanut ”marxilaishenkinen usko siihen, että historia on peruuttamattomasti Kiinan puolella ja että Kiinan valtaan tukeutuva maailma tuottaisi oikeudenmukaisemman kansainvälisen järjestyksen”. Rudd katsoo, että Xin nousu on merkinnyt ”ideologian paluuta” Kiinan politiikkaan.

Vaikka Xitä on lännessä verrattu propagandistisesti Mao Zedongiin, Ruddin mielestä Xin maailmankuva on ”monimutkaisempi kuin Maon ja siinä sekoittuvat ideologinen puhtaus ja teknokraattinen pragmatismi”. Xin käsityksillä historiasta, vallasta ja oikeudenmukaisuudesta, on ”syvällisiä vaikutuksia kiinalaisen politiikan ja ulkopoliittisen linjan todelliseen sisältöön – ja Kiinan nousun jatkuessa, myös muuhun maailmaan”.

Rudd on pannut merkille, että Xin julkaisemat, poliittista teoriaa koskevat kirjoitukset, ovat ”huomattavasti laaja-alaisempia kuin kenenkään muun kiinalaisen johtajan Maon jälkeen”.

Kuten kaikki marxilais-leninistit, Xi perustaa ajattelunsa historialliseen materialismiin (jossa keskitytään edistyksen väistämättömyyteen) ja dialektiseen materialismiin (jossa keskitytään siihen, miten muutos tapahtuu, kun ristiriitaiset voimat törmäävät toisiinsa).

Xi käyttää historiallista materialismia sijoittaakseen Kiinan vallankumouksen maailmanhistoriaan kontekstissa, jossa Kiinan siirtyminen sosialismin edistyneempään vaiheeseen, liittyy väistämättä kapitalististen järjestelmien rappioon.

Dialektisen materialismin linssin kautta, Xi kuvaa asialistaansa askeleena eteenpäin alati kiihtyvässä kilpailussa, jossa kotona ovat vastassa ”ylimielinen yksityissektori, länsivaikutteiset järjestöt ja uskonnolliset liikkeet” ja ulkomailla ”Yhdysvallat liittolaisineen”.

Xin suunnatessa kohti leniniläistä politiikkaa ja marxilaista taloustiedettä, hän on omaksunut yhä rohkeamman kansallismielisyyden muodon, mikä on ruokkinut itsevarmuutta ja korvannut Kiinan ulkopolitiikan perinteisen varovaisuuden ja riskien välttämisen. Xin ymmärrys nationalismin merkityksestä oli nähtävissä jo hänen ensimmäisellä kaudellaan.

Vuoden 2013 puheessaan Xi totesi, että ”historia on paras oppikirja”, eikä sen opetuksia saa unohtaa: ”kansakunnalla, jolla ei ole historiallista muistia, ei ole tulevaisuutta”. Niinpä kiinalaisessa narratiivissa ovat yhä läsnä kertomukset ”länsimaisten keisarivaltojen ja Japanin petollisuudesta”, sekä puolueen sankarillisista vastatoimista Kiinan ”sadan vuoden nöyryytyksen” aikana.

Xin Kiinan esitetään olevan ”historian oikealla puolella”, kun taas Yhdysvallat kuvataan taantuvana valtana, joka ”kamppailee kapitalistisen rappion kourissa, sisäisten poliittisten ristiriitojensa nielemänä, kohtalonaan joutua maailmanpolitiikan sivuraiteelle”. Rudd uskoo, että Xin tavoitteena on, että Kiinasta tulee ”Aasian ja maailman johtava suurvalta vuoteen 2049 mennessä”.

Rudd perustelee väitettään esittelemällä, miten Kiinan ideologisia muotoiluja toteutetaan käytännössä. Hän viittaa Kiinan ”saarivaltauksiin” Etelä-Kiinan merellä, Taiwanin saaren meri- ja ilmasaartosimulaatioon, Intian ja Kiinan välisiin rajaselkkauksiin, sekä kiinalaiseen ”susisoturi-diplomatiaan”, jossa ulkomaiden arvosteluihin vastataan samalla mitalla.

Xin ideologiset vakaumukset ilmenevät myös Kiinan tavoitteessa rakentaa ”oikeudenmukaisempi ja reilumpi kansainvälinen järjestelmä”, joka ei enää perustu Yhdysvaltojen hegemoniaan. Ruddista Kiinan aloitteet, kuten Vyö ja tie- kehityshanke, Aasian infrastruktuuri-investointipankki, sekä Shanghain yhteistyöjärjestö, on luotu ”kilpailemaan länsimaiden hallitsemien instituutioiden kanssa ja lopulta korvaamaan ne”.

Kiina edistää omaa kansallista kehitysmalliaan globaalissa etelässä, vaihtoehtona Washingtonin konsensukselle. Peking on myös tarjonnut valvontateknologiaa, poliisikoulutusta ja tiedusteluyhteistyötä Ecuadorin, Uzbekistanin ja Zimbabwen kaltaisille maille, jotka ovat hylänneet länsimaisen liberaalidemokraattisen mallin.

Sisäpoliittisesti Xin asema on entistä vahvempi. Hän luottaa yhä enemmän nousevaan ”kansallismieliseen sukupolveen”, joka on saanut koulutuksen kotimaassa, eikä ulkomailla ja joka on kasvanut aikuisuuteen hänen hallintonsa aikana. Rudd arvioi, ettei lännessä ole realistista olettaa, että Xin ”marxilais-leniniläinen visio” romahtaisi lähitulevaisuudessa, tai edes keskipitkällä aikavälillä.

Rudd epäilee kuitenkin, että nyky-Kiinan akilleenkantapäänä voi olla talous. Xin marxilainen näkemys puolueen suuremmasta valvonnasta yksityissektorilla, valtionyritysten ja teollisuuspolitiikan roolin laajentamisesta, sekä pyrkimyksestä ”yhteiseen vaurauteen” uudelleenjaon avulla, saattavat supistaa talouskasvua ajan mittaan.

Tämä koskee erityisesti teknologia-, rahoitus- ja kiinteistöaloja, jotka ovat olleet Kiinan tärkeimmät kotimaiset kasvumoottorit kahden viime vuosikymmenen aikana. Kiinan houkuttelevuus ulkomaisten sijoittajien silmissä on myös vähentynyt toimitusketjujen epävarmuuden ja kansantaloudellisen omavaraisuuden uusien oppien vaikutuksesta. Ratkaiseva kysymys 2020-luvulla on, pystyykö Kiina toipumaan talouskasvun hidastumisesta.

”Xin marxilainen nationalismi on ideologinen suunnitelma tulevaisuutta varten; se on totuus Kiinasta, joka on piilossa näkyvillä”, Rudd muotoilee jännitystarinansa avoimeksi jäävää loppuratkaisua. Xin alaisuudessa, kommunistinen puolue ”arvioi muuttuvia kansainvälisiä olosuhteita dialektisen analyysin prisman läpi”.

Tästä näkövinkkelistä länsimaiset instituutiot, kuten niin kutsuttu Quad-ryhmä (Australian, Intian, Japanin ja Yhdysvaltojen välinen strateginen liittouma) ja AUKUS (Australian, Britannian ja Yhdysvaltojen välinen sotilaallinen yhteistyösopimus), näyttäytyvät Kiinaa vastaan suunnattuina, vihamielisinä muodostelmina ja niiden uhkaan reagointi edellyttää Pekingiltä uudenlaista poliittista, ideologista ja sotilaallista taktiikkaa.

Xin ”marxilais-leninistisen oikeaoppisuuden” valossa, Rudd kehottaa länttä lopettamaan toiveajattelun siitä, että Kiinan politiikka ja talouselämä tulevat vielä omaksumaan lännen liberaalin mallin. Xin ja hänen politbyroonsa valtakaudella tällaista ei tule tapahtumaan.

Tässä vaiheessa on myös selvää, ettei ”Kiinan ulkopoliittista lähestymistapaa ohjaa ainoastaan strategisten riskien ja mahdollisuuksien vaihteleva laskelma, vaan myös taustalla oleva usko siihen, että historialliset muutoksen voimat vievät maata vääjäämättä eteenpäin”.

Länsi voitti ideologisen kilpailun 1990-luvulla; Rudd tietysti toivoo, että näin kävisi myös 2020-luvulla. Kiina ei kuitenkaan ole kaatumassa kuten Neuvostoliitto, vaan ”sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä” on tehnyt siitä jo maailman toiseksi suurimman talouden.

”Vaikka Xi ei ehkä ole Stalin, hän ei ole myöskään Mihail Gorbatšov”, eikä hylkää ideologiaansa, Kiinan-tuntijana esiintyvä Rudd vahvistaa. Kykeneekö Yhdysvallat liittolaisineen päihittämään Kiinan, vai muotoutuuko uusi maailmanjärjestys Xi Jinpingin ehdoilla?