Kuten Branko Milanović, serbialais-amerikkalainen taloustieteilijä, muistuttaa, Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri, kansantasavallan presidentti ja keskussotilaskomission puheenjohtaja Xi Jinping piti tammikuussa 2013 kiinnostavan puheen puolueen keskuskomitean jäsenille (englanninkielinen käännös löytyy täältä).

Puheeseen on viitattu länsimaissa vielä vuosia myöhemmin, etenkin silloin, kun on haluttu kauhistella kiinalaishallinnon autoritaarisuutta ja Xin päätöstä kitkeä Kiinasta ”historialliseksi nihilismiksi” kutsumansa syövyttävä epäily, joka voisi uhata puolueen elinvoimaisuutta ja kansallisia intressejä.

Xi kyseenalaistaa puheessaan koti- ja ulkomaisten kommentoijien epäilykset siitä, onko Kiinan tie yhä sosialistinen. Jotkut ovat kutsuneet Kiinan nykyistä mallia ”sosiaaliseksi kapitalismiksi”, toiset ”valtiokapitalismiksi”, tai ”teknokraattiseksi kapitalismiksi”. Xin mielestä nämä kaikki ovat täysin vääriä tulkintoja.

”Sosialismi kiinalaisilla ominaispiirteillä” on yhä uskollinen aatteelle, millä Xi tarkoittaa sitä, että uudistuksista huolimatta, Kiinan hallinto pitää kiinni sosialismista, sen teoriasta, järjestelmästä ja tavoitteista, jotka on kansallisessa puoluekokouksessa asetettu.

Niihin kuuluvat ”sosialistisen markkinatalouden rakentaminen, sosialistis-demokraattinen politiikka, kehittynyt sosialistinen kulttuuri, sosialistinen siviiliharmonia ja ekologia, inhimillinen kehitys, kaikkien ihmisten yhteisen vaurauden asteittainen toteutuminen, rikas, vahva, demokraattinen ja harmoninen, sosialistinen nykyaikainen valtio kommunistisen puolueen johtamana”.

Esiin nostamisen arvoisia kohtia Xin puheessa ovat myös hänen tulkintansa Neuvostoliiton lopusta, sekä ideologian tärkeyden painottaminen. Ilman vahvaa aatteellista perustaa, epävarma valtionhallinto tekee katastrofaalisia virheitä, mikä saattaa johtaa jopa romahdukseen. Näin kävi sosialismin aiemmalle suurvallalle, Neuvostoliitolle, joka lakkasi virallisesti olemasta 25. joulukuuta 1991.

Xi näkee Neuvostoliiton hajoamisen ja sen kommunistisen puolueen lopun syynä ”ideologisen nihilismin”: hallitsevat kerrokset eivät enää uskoneet järjestelmän etuihin ja arvoon, mutta niillä ei ollut muitakaan ideologisia koordinaatteja, joihin ne olisivat voineet sijoittaa ajattelunsa.

Miksi Neuvostoliitto ja sen kommunistinen puolue hajosivat? Neuvostoliiton historiallisen kokemuksen täydellinen hylkääminen, puolueen historian hylkääminen, sekä Leninin ja Stalinin hylkääminen, suistivat neuvostoideologian kaaokseen ja Xin pelkäämään historialliseen nihilismiin.

Se aiheutti sen, että puolueorganisaatioilla ei kaikilla tasoilla ollut enää juuri minkäänlaista toimintaa. Se vei puolueelta sen johtajuuden armeijan suhteen. Lopulta Neuvostoliiton kommunistinen puolue – niin suuri puolue kuin se olikin – hajosi, vieden mukanaan sosialistisen liittovaltionkin.

Uskon puute järjestelmään johtui Neuvostoliiton epäonnistumisesta talouselämässä ja kyvyttömyydestä luoda sellaista päätöksentekoon osallistavaa järjestelmää, joka olisi miellyttänyt, tai jonka suurin osa väestöstä olisi voinut hyväksyä. Romahduksen juuret olivat siis sekä taloudellisia että ideologisia.

Kiinan presidentti Xi väittää, että kun puolue menettää ideologisen hallinnan, eikä pysty antamaan tyydyttävää selitystä omalle hallinnolleen, tavoitteilleen ja tarkoituksilleen, se luhistuu puolueeksi, joka koostuu löyhästi toisiinsa kytkeytyneistä yksilöistä, joita yhdistävät vain henkilökohtaiset vaurastumis- ja valtapyrkimykset.

Silloin puolueen valtaa ”ideologinen nihilismi”. Pahin lopputulos – mitä Xi kavahtaa Kiinan kannalta – on se, että maan valtaavat ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista ideologiaa, vaan täysin kyyninen ja itsekäs halu hallita. Näin kävi 1990-luvun Venäjällä, jossa KGB:n ”ideologiset nihilistit” kaappasivat maan, amerikkalaisten avustuksella.

KGB:n ideologisia nihilistejä pidettiin lännessä parempina hallitsijoina kuin periaatteellisempia kommunisteja. John Lewis Gaddis, kyyninen amerikkalainen kylmän sodan historioitsija, piti teoksessaan The Cold War: A New History, Lavrenti Berijaa ”ainoana kiitettävänä neuvostojohtajana ennen Gorbatšovia” siksi, että Berija oli ”täysin ideologiaton ja halukas palvelemaan mitä tahansa järjestelmää, niin kauan kuin hän itse säilyttäisi hyvän aseman”.

Neuvostoliiton loppuaikoina, KGB:n väkeä pidettiin ainoina, jotka pystyivät ylläpitämään jonkinlaista järjestystä ja talouden pyörät pyörimässä. Siksi KGB:n johtaja Juri Andropov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi – tämä oli totaalinen käänne tiedustelukoneiston perinteisestä alistumisesta puolueelle.

Riippuvuus tiedustelupalvelusta toistui Jeltsinin viimeisinä hallitusvuosina, kun neljällä hänen viidestä viimeisestä pääministeristään, oli yhteys KGB:hen (he olivat Primakov, Stepashin, Kirienko ja lopulta Putin). Älyllinen tyhjiö mahdollisti aatteettomien pragmatistien, Xin kuvailemien ”ideologisten nihilistien”, nousun hallintoon.

Putinin aikana aatteellista tyhjiötä on yritetty paikata konservatiivisella kansallismielisyydellä ja ortodoksisuudella – kotimaista islaminuskoa, juutalaisuutta ja buddhalaisuuttakaan unohtamatta. Putin on kritisoinut myös länsimaista, poliittisesti äärikorrektia kieltämisen kulttuuria sekä liberalismia, mutta talouspolitiikka nyky-Venäjällä on ollut silti kapitalistista, eikä sosialistista.

Pinnallinen keskittyminen valtiovallan ulkoisiin piirteisiin, saa monet länsimaiset politiikan kommentoijat puhumaan Xin ja Putinin ”itsevaltiudesta”, ikään kuin ne kuuluisivat täysin samaan lajiin. Xin puhe osoittaa, ettei Kiinan ja nyky-Venäjän johto olekaan niin samanlainen.

Kiinan ja Venäjän valtionhallinnot eroavat toisistaan siinä, että Kiinassa on pyritty säilyttämään kommunistisen ideologian hegemoninen valta ja siten valvomaan vallan eri elimiä (kuten armeijaa ja poliisia), kun taas Venäjällä poliittinen ideologia on korvattu vallan pragmatismilla ja geopolitiikalla (toki valtionhallinto eri valtaryhmineen johtaa yhä yhteiskunnan eri elimiä).

Neuvostoliiton kaatumisen innokkaat kommentaattorit halusivat ajatella, että kommunismin loppu johtaisi liberaalin demokratian kukoistukseen kaikkialla. Amerikkalainen vientituote, imperialistinen lumedemokratia, johti kuitenkin vain Xin kuvailemaan ”ideologiseen nihilismiin” ja voimapolitiikkaan, jolla vahvistettiin oligarkian valtaa, kansalaisista piittaamatta.

Kiinan presidentti on mielestäni jokseenkin oikeassa väitteissään. Jos ei tavoitella suunnitelmallisesti parempaa yhteiskuntaa ja pyritä nostamaan kansan elintasoa, jäljelle jää hallitsevan luokan oman edun tavoittelu ja lyhytnäköinen, opportunistinen politiikka, joka syöksee maan ennemmin tai myöhemmin tuhoon.

Venäjäkin tarvitsisi elinkelpoisen valtioideologian, mutta valtaryhmien pragmatistit eivät pysty luomaan sellaista (koska he eivät usko ideologioihin?). Jos Putinin jälkeen Venäjän johtoon nousee esimerkiksi nykyisen pääministerin, teknokraatti Mihail Mišustinin kaltainen henkilö, Neuvostoliiton hajoamiseen johtanut ”ideologinen nihilismi” tulee jatkumaan.

Mikäli Kiinan nousu ei taitu ja sosialismista tulee globaalilla tasolla vetovoimainen poliittinen vastavoima lännen toksiselle liberalismille, ehkäpä kommunistit voivat saada suuremman roolin myös tulevaisuuden Venäjän hallinnossa? Venäläinen sosialismin ja nationalismin sekoitus voisi toimia suurvallassa paremmin, kuin läntisen talousliberalismin imitointi.

Venäläiskommunistien pisteitä nostaa ainakin omissa silmissäni myös se, että he ovat vastustaneet viime vuosien koronafasismia, toisin kuin kokoomuslainen valtapuolue, Yhtenäinen Venäjä. Toivottavaa olisi, että Kiinakin luopuisi nollakoronastrategiastaan, mutta tämän toimintasuunnitelman taustalla voi olla julkisuudesta salassa pidettäviä, ulko- ja turvallisuuspoliittisia tarpeita.

Jos voisi valita, nykyisessä globaalissa kriisiajassa, maailma tarvitsisi mieluummin ihmisläheisempää, kansallismielistä sosialistista ideologiaa, kuin liberaalikapitalistista, teknokraattista nihilismiä, jonka tavoitteet edistävät vain pienen ylikansallisen valtaklikin sosioekonomista tyranniaa.