”Ukrainan asia on meidän”, ovat viime vuosina hokeneet niin järjestelmäpuolueiden edustajat kuin poliittisen marginaalin ääriainekset. Yhdysvaltojen johtaman ”globaalin lännen” vallanvaihtoprojekti Kiovassa sai konfliktin kuumentuessa myös eurooppalaiset oikeistoradikaalit asettumaan ukrainalaisten aateveljiensä puolelle.

Länsimaisen mediakoneiston on pitänyt käydä ylikierroksilla valkopestessään Ukrainan äärioikeistoa, joka on osallistunut Venäjän-vastaiseen taisteluun EU- ja Nato-jäsenyydestä haaveilevan, juutalaistaustaisen Zelenskyin johtaman nukkehallinnon rinnalla. Tässä onnistuttiin aika hyvin, sillä rintamalla kaatuneen ukrainalaisnatsin hautajaisiin osallistui vuosi sitten jopa Suomen silloinen pääministeri Sanna Marin.

Kuten ennenkin, Yhdysvallat on valmis hyödyntämään erilaisia ääriliikkeitä omien ulko- ja talouspoliittisten intressiensä ajamisessa. Ukrainan uusnatsiryhmien rohkaisemina, äärioikeistolaiset eri maista ovat matkustaneet vapaaehtoistaistelijoiksi Ukrainan armeijan riveihin.

Valtavirran narratiivin jakaen, Suomen ”kansallismieliset” ryhmät julkaisuineen liputtavat yhä Ukrainan puolesta ja hokevat vastustavansa Venäjää. Osa nykypäivän ”etnonationalisteista” on kaivanut historian naftaliinista jopa 1930-luvun Lapuan liikkeen sinimustat värit: tuolloin sininen oli ”isänmaan väri” ja musta taas ”fasistinen, kommunisminvastainen väri”.

”Suomenmielisyyden” korostamisen ja maahanmuuton vastustamisen lisäksi, viholliskuvaa täydentää ”vanha vihollinen”, Venäjä. Niinpä äärioikeistolainen retoriikka voi itänaapurista puhuttaessa kuulostaa identtiseltä amerikanjuutalaisen neokonservativismin kanssa: molempia yhdistävät historialliset kaunat ja halu nähdä Venäjä polvillaan lännen ylivallan edessä.

Suomen valtavirran puolueiden tuen Nato-lännen tavoitteille Ukrainassa vielä ymmärtää, mutta erikoista on huomata, kuinka ”ukrainismin” puolustaminen on vienyt kotikutoiset kansallisradikaalit samaan rintamaan ”globaalia amerikkalaista imperiumia” tukevien, ylikansallisten kapitalistien kanssa.

Koska Venäjä on ilmoittanut puhdistavansa Ukrainan uusnatsismista, on ymmärrettävää, että aatteen jakavat suomalaiset haluavat tukea ideologisia tovereitaan taistelukentillä, tai vähintäänkin kyberavaruuden infosodan sumussa. Jos siinä samalla avitetaan Nato-atlantismia, se on heistä pienempi paha kuin Putinin länsikriittisen kansalliskonservatismin hyväksyminen.

Länsimaisuuttaan (tai ”valkoisuuttaan”) korostaville suomalaisradikaaleille ”autoritaarinen” Venäjä näyttää olevan suurempi mörkö kuin amerikkalaisen hegemonian lieveilmiöt, amerikkalaissotien kasvattama pakolaisvirta, ”woketus” ja äärimmilleen viety liberaali kapitalismi, joka repii rikki eri kansakuntien loputkin kulttuuriset siteet.

Jos Venäjä voittaa hybridisotansa Nato-länttä vastaan Ukrainassa, Euroopassa ja Suomessa joudutaan huomioimaan muuttunut tilanne. Länsijohtoinen kansainvälinen järjestys vaihtuu uuteen, ehkä ”euraasialaisesti” värittyneempään geopoliittiseen järjestykseen, jota hallitsee realistinen valtapolitiikka liberaalien ihanteiden sijaan.

Siinä maailmassa, myös kansallismielisten olisi kyettävä uudistamaan katsantoaan, tai vajottava radikaaleine ajatuksineen yhä syvemmälle identiteettipoliittisten alakulttuureiden hämäriin hetteikköihin, joista ei ainakaan poliittisen vallan kamareihin nousta.